Vuosikysely 2023

En ole tehnyt blogin perinteistä vuosikyselyä sitten vuoden 2016, mutta tämä vuosi on ollut niin repaleinen ja hämmentävä, että nyt! On aika tehdä se taas, jo pelkästään oman mielenrauhani vuoksi. Vaviskaa!

Mitä teit vuonna 2014 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?

Kävin minigolfaamassa ja neuvottelin suuremman palkan.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?

En tehnyt. Kai meistä kaikki ovat vuoden 2020 jälkeen oppineet, ettei vuodelle kannata manata mitään?

Missä maissa kävit?

Suomessa. Oli aikomus mennä Saksaan, mutta aikomukseksi se jäi. Suomessakin oli kyllä ihanaa; tammikuussa kävelimme puhtoisella järven jäällä talviauringossa ja söimme laskiaispullia, kesäkuussa olimme ystäväni mökillä, jonka viereiseen järveen ystäväni oli istuttanut toinen toistaan kauniimpia lumpeenkukkia. Ehkä Skotlannin ylämaat lasketaan erilliseksi maaksi? Sinnehän ei edes kulje posti samaan tapaan kuin muualle Britteihin. Istuimme esitysten välisellä tauolla Fort Williamissa opettajanhuoneessa, jonka suurista ikkunoista avautui käsittämätön näkymä vuorille, olisikohan ollut Ben Nevis tai sinnepäin. Keski-ikäinen camp miesopettaja haukkui ex-poikaystäväänsä ja sanoi, että ylämailla asuminen oli “a little bit of a lifestyle choice”. Kylällä oli muutama vuosi sitten ollut tasan yksi vaatekauppa, josta kaikki kävivät ostamassa vaatteensa, ja näyttivät toistensa klooneilta. Nyt ei ollut enää sitäkään. 

Piipahdin myös pikaisesti Ruotsissa tapaamassa sukututkimuksen kautta löytämääni pikkuserkkua. Lusikoimme kalakeittoa painostavassa hiljaisuudessa heidän virheettömässä valkoisessa saaristohuvilassaan. Meillä ei ollut mitään yhteistä. 

Mitä haluaisit vuodelta 2024 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2023?

Vähemmän intensiivisiä (mutta kuitenkin palkitsevia) töitä, jotka eivät joka jumalan kerta johtaisi loppuunpalamiseen. Olisi kiva myös löytää edes pari paikallista taiteilijaa, joiden kanssa voisi luuhata kahviloissa ja valittaa taiteen tekemisestä kuin kunnon boheemi ikään. 

Vuoden suurin saavutuksesi?

Selvisin esityskiertueesta tyytyväisenä ja ehjin nahoin. Esiinnyimme yli 4000 lapselle, ja sain heistä suurimman osan nauramaan. 

...ja suurin epäonnistuminen?

En saanut oikein mitään valmiiksi. Ei ollut ylimääräistä aikaa, ja sitten kun oli, en muistanut mitä olisi pitänyt saada valmiiksi. 

Kärsitkö vammoista?

Näin keski-ikäisenä ei mene viikkoakaan, ettei jokin uusi nivel muljahtaisi pois paikaltaan.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Loopin korvatulpat, joita kolme ihmistä tuli minulle erikseen suosittelemaan selvästi havaittuaan, että olen aina jonkinasteinen hermoraunio. Emaloitu valurautapata, jossa olen valehtelematta tehnyt jonkinlaisen muhennoksen vähintään joka toinen päivä. 

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?

Esityskiertueparini Elliellä ja minulla oli sanaton yhteisymmärrys siitä, että ylämaiden läpi ajaessamme oli oikein ja suotavaa pysähtyä tien varteen levikkeelle vaikka viiden minuutin välein ottamaan valokuvia maisemista. 

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?

Vuokranantajan, joka on päättänyt myydä asuntomme. 

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Kaikenlaiseen random tavaraan, jonka kuvittelin tuovan mielenrauhaa. Ostin mm. Etsystä yhdeksänkymmentälukulaisen pelikortin, jossa on Michael Stipen kuva.

Mistä innostuit eniten?

Muhennosten tekemisestä. Näin tehdään hyvä muhennos: suikaloidaan (ei kuutioida) sipuli ja kuullotetaan öljyssä emaloidussa valurautapadassa. Mukaan paistumaan ripotellaan rosmariinia ja timjamia sekä yksi veitsen lappeella rikki mojautettu valkosipulinkynsi tai kaksi. Sekaan kaadetaan ruokalusikallinen balsamiviinietikkaa ja pari ruokalusikallista tomaattipyrettä, kiehautetaan. Sitten lisätään vettä, liemikuutio ja halutut juurekset ynnä proteiinit. Annetaan kiehua kypsäksi.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2023?

Vastaus on tosi basic, mutta varmaan Käärijän Cha Cha Cha. (Kävimme katsomassa Käärijää livenä Glasgowssa. Joku yleisöstä antoi hänelle kympin setelin.)

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Surullisempi. Vuosi on ollut raskas, ja syksy kurja. 

...rikkaampi vai köyhempi?

En halua katsoa tilin saldoa. Veikkaan, että plus miinus nolla. 

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?

Harrastavani jotain kivaa. En ole harrastanut mitään vuosikausiin. 

...entä vähemmän?

Viisikymmentuntisia työviikkoja. 

Miten aiot viettää/vietit joulun?

Leivoin mince pieseja, jotka räjähtivät, ja joulutorttuja, jotka eivät. Ajoimme perinteiselle stressantuneelle joululounaalle Ruskeasilmäisen vanhempien kotiin. Sitten ajoimme takaisin, söimme goudajuustoa ja katsoimme Muppet Christmas Carolin.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?

The Bear, Poker Face, Fisk, Deadloch, Munkkivuori. 

Mikä oli paras lukemasi kirja?

Pitäisi varmaan tehdä joku Goodreads-tili, että muistaisin yhtään mitä olen lukenut. Luin Ida Rauman Hävityksen, Antti Nylénin Häviön, Liv Strömquistin Peilisalissa ja Antti Järven Minne katosi Antti Järvi? Niistä pidin. En lue kirjoja loppuun ellen pidä niistä. Luen nykyään vain suomeksi, kun koko muu elämä on ihan tarpeeksi englantia täynnä. 

...entä musiikillinen löytö?

Kuuntelin Stinakon valtavan hyvää Ghostina-albumia repeatilla koko tammikuun. 

Mitä halusit ja sait?

Tilaisuuksia esiintyä lapsille. Töitä muutenkin, mutta AT WHAT COST

Mitä halusit, muttet saanut?

Taiteilijaresidenssin. Lomaa; sellaista lomaa, jossa makoillaan jossain porealtaassa eikä ajatella mitään. 

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Kaurismäen Kuolleet lehdet oli mainio. Jouluna katsoin Ernst Lubitschin Shop Around the Cornerin, joka oli kaikista elokuvahistorian opinnoista huolimatta mennyt aiemmin kokonaan ohi. Siinä oli niin hyvää dialogia, että välillä vähän hihkuin sohvalla.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?

Heräsin puoli seitsemältä, koska meillä oli kolme esitystä putkeen aberdeenilaisessa koulussa. Sitten pakkasimme lavasteet pakettiautoon, ja menimme prameaan ranskalaiseen kahvilaan, jossa söin kolme macaron-leivosta. Ajoimme rannikkoa alas Stonehaveniin, majoituimme keskinkertaiseen kiertuehotelliin ja söin jonkun mukiinmenevän kala-annoksen merenrantapubissa. 

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?

Nämä ovat keski-ikäisiä ja kapitalistisia vastauksia, mutta: että olisi omistusasunto (eikä tarvitsisi stressata siitä, että tulee heitetyksi ulos kodistaan) ja enemmän rahaa (että voisi välillä ihan rehellisesti pitää lomaa). 

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2023?

Gender-confused kauluspaita-core.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?

Tämä kysymys olettaa, että pysyin järjissäni. No se auttoi, että aina välillä pyydettiin mukaan pubivisaan. 

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?

Hmm. Ehkä joku Joe Lycett?

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?

Nykyäänhän on ikään kuin MISTÄ VALITA. Toryt toki tekevät joka viikko jotain helvetin dystooppista, mutta nyt Suomen uusi hallituskin liittyi tähän joukkoon. Käynnissä on lisäksi niin monta kansanmurhaa, etten pysy enää kärryillä. No niin nyt pitää taas mennä vähäksi aikaa makaamaan lattialle

Ketä kaipasit?

Suomen ystäviä, aina.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?

En tiedä tutustuinko moneenkaan uuteen ihmiseen, mutta tutustuin läheisemmin muutamaan vanhaan.

Mitä opit vuonna 2023?

Kiristämään kuormaliinan. Senkin kyllä jo unohdin.

Joulumaa

Talven aurinko roikkuu matalalla, mutta roikkuu kuitenkin, kuin alaoksan kultainen joulupallo. Leith on aamusta hiljainen. Liikkeellä ovat lisäkseni vain harmaantuneet terrierit ulkoiluttajineen ja puista viimeisiä pihlajanmarjoja napsivat mustarastaat. Joen vesi on korkealla. On ollut tarkoitus laittaa oveen joulukranssi, mutta en ole saanut aikaan, ja nyt on jo liian myöhäistä, kaiketi. 

Joulumielen joudun repimään tonttuna esiintymisestä. Häpeilisin tonttuna esiintymistä, jos siitä ei maksettaisi paremmin kuin monesta muusta työstäni. Olen myös havainnut, että tätähän muutkin esiintyjät näköjään tekevät tähän aikaan vuodesta: meidän tontuistamme moni tonttuilee kolmessa muussakin paikassa, ja joulupukit ovat varattuja seitsemän päivää viikosta. Siispä olen lakannut häpeilemästä, ja sen sijaan pukeudun punaiseen kerrastoon ja vihreään tonttulakkiin ja hymyilen raivokkaasti joka ikiselle lapselle, joka saapuu joulumaahan. 

Ruskeasilmäinen ajaa minut viikonloppuaamuisin ulos kaupungista. Ajamme ohi peltojen, joilla kellertävät lampaat mutustelevat huurteista ruohoa, ja lopulta peltojen keskellä olevalle maatilalle, jonne joulumaa on rakennettu. Britit eivät oikein tunnu pääsevän selvyyteen siitä, asuuko joulupukki pohjoisnavalla vai Lapissa, joten maatilan pihamaalle sirotellut piparkakkutalot ja lumiukot eivät viittaa mihinkään tiettyyn.   

Minä olen tonttuapulaisena joulupukin majassa, missä lapset lopulta saavat tavata pukin kasvotusten. Joulupukin majassa on feikkitakkatuli, joulupalloja pullisteleva kuusi ja kullanhohtoisia joulupaketteja, joiden sisällä on tyhjää. Lapset tulevat hermostuneina alahuuli väpättäen ja he tulevat innokkaina tasajalkaa hyppien. He ovat tietenkin olleet kilttejä koko vuoden. Lahjalistat heillä on valmiina. Tämän vuoden hittituote tuntuu olevan jonkinlainen hajustettu vesipullo, johon laitetaan esimerkiksi mansikantuoksuisia kiekkoja, joita haistelemalla nautittu vesi sitten maistuu mansikalta (ilman lisättyjä kaloreita!). 

Voisin tietysti päivitellä tätä keski-ikäisen äänenpainoilla, mutta turhaan minä jeesustelen: muistan varsin hyvin, miten pitkiä ja yksityiskohtaisia omat lahjalistani olivat. En todellakaan ollut se lapsi joka toivoo vain, että saisi “viettää aikaa läheisten kanssa” (ja eikö tämä muutenkin kuulosta vanhempien propagandalta?). Minä janosin tavaraa pakkomielteisesti. Selasin lelukuvastot hiirenkorville ja listasin niistä muovisammakot, barbiet ja meikkipäät. 

Tonttuna täytyy olla hienotunteinen. Jos lapsi toivoo vaatimattomasti hyppynarua, voin sanoa askarrelleeni niitä työpajassani koko viikon. Jos lapsi toivoo Nintendo Switchiä, on sanottava diplomaattisesti we’ll see what we can do. Olin itse juuri se lapsi, joka optimistisesti toivoi asioita, joihin meillä ei todellakaan ollut varaa. Uskoni joulun ihmeeseen oli niin kova. Joulupukki on köyhien perheiden lapsille ensimmäinen ovi pettymykseen, jota sitten myöhemmin elämässä tulee lisää laarikaupalla. 

Ehkä juuri vähävaraisuuden tiedostaminen teki lelukuvastojen ylenpalttisesta runsaudesta vielä houkuttelevampaa. Mikä olisi viettelevämpää kuin se, mitä ei voi saada? Idea itseni ympäröimisestä tavaralla tuntui myös jotenkin turvalliselta. Rikkaiden kodeissa näin paljon tavaraa, ja he vaikuttivat olevan turvassa, sillä tavalla kuin me emme koskaan olleet. Meidän maailmaltamme oli jatkuvasti vaarassa tipahtaa pohja. Päättelin tästä, että jos saisin lahjalistaltani sekä hyppäävän sammakon että meikkipään että ektoplasma-kummituksen, korjaisi se kaiken muunkin. 

Sain sammakon, mutta ei se tietenkään mitään muuttanut, korkeintaan hetkellisesti. Hajustettu vesipullokaan tuskin muuttaa keskiluokkaisen lapsen elämää mihinkään suuntaan. Keskiluokkaisille tekisi mieli kiukutella, että minulla sentään oli lapsena oikeus haluta, koska meillä ei ollut paljon mitään! Mitä joku tavarassa muutenkin kieriskelevä lapsi tekee jollain vr-laseilla? Mutta eihän haluaminen loogista ole. Se on kyltymätön riivaaja, ja sitä ilman kukaan ei koskaan saisi tehtyä yhtään mitään. 

Selailen erilaisia Joulupuu-tyyppisiä keräyksiä, joissa köyhien perheiden lapsille voi lahjoittaa rahaa tai tavaraa, ettei heidän joulunsa olisi niin onneton ja kurja (joulu on poikkeustila, jossa kurjuus korostuu: joka ikinen Prisman mainos muistuttaa meitä siitä, että nyt olisi oltava notkuva sillipöytä ja lahjakääreessä airfryer).

Klikkailen hyväntekeväisyyskohteesta toiseen, mistä tulee pakahduttava ja riittämätön olo: maailmassa on niin paljon puutetta ja epäoikeudenmukaisuutta, että vaikka minä lahjoittaisin kaksikymppiä joka ikiseen kohteeseen, ei se sillä lopu. Tarvitseeko minun kaksikymppistäni enemmän palestiinalainen sairaalan käytävällä potiloita intuboiva lääkäri, vai pedersöderiläinen viisivuotias, jonka perheellä ei ole varaa uusiin talvikenkiin? Mikä minä sen olen päättämään? 

Täytyy mennä taas hetkeksi makaamaan sängylle ja tuijottamaan kattoa. Joulukuusessa kiiltelee alakerran lahjakaupasta ostamani kultaisen ja sinisen kirjava silmä, kaiken näkevä. Totisesti, totisesti! Voisiko kaiken näkevä silmä kertoa minulle, miten kärsimystä tulisi mitata. 

Ohi syyskuun

Rämmin syyskuun alun läpi hämmennyksessä ja epätoivossa. Olen ollut koko elokuun festivaalitöissä kuten tavallista, ja olen niiden jälkeisessä tyhjyydessä sekä loputtoman uupunut että sietämättömän levoton. Menen selaamaan blogia löytääkseni lohtua edellisistä syyskuun merkinnöistä, mutta huomaan etten ole päivittänyt blogia syyskuussa sitten vuoden 2016. Ovatko syyskuut vain olleet niin väsyneitä ja hämmentyneitä, etten ole saanut mistään langanpäästä kiinni kirjoittaakseni? Ehkä? Olen liian uupunut muistaakseni.

Festivaalityö vetää puoleensa meitä neurokirjavia, koska se on jännittävää, intensiivistä ja adrenaliinintäyteistä: menemme joka päivä yhdessä taisteluun, ja joka päivä selviämme taistelusta, ja seuraavana päivänä sama toistuu. Tällaisen mankelin läpi olisi mahdotonta rutistua kuukautta pidempään, mutta mikä toveruuden täyttämä kuukausi se onkaan!

Kun kaikki sitten loppuu kuin seinään, on kontrasti liian suuri. En enää tiedä mitä tehdä itselläni. Kukaan ei naura hölmöille vitseilleni, kukaan ei huutele perääni radiopuhelimella minua tarvitessaan. Melkein kaipaan hankalien asiakkaiden kanssa väittelyäkin, se on samalla tavalla adrenaliinintäyteistä. Missä on se nainen, joka työnsi minut syrjään runnoessaan sisään jo alkaneeseen tapahtumaan? Voisiko hän tulla takaisin tähän köyhään elämääni, voisimme vaikka lavastaa tapahtuman uudelleen?

Tyhjyyttä korostaa kalvava tunne siitä, että syyskuussa jonkin uuden pitäisi alkaa.  Vuosikausien kouluputki on tarttunut itsepintaisesti aivoradoille: tähän aikaan vuotta olisi aika valita ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja mennä sisälle uuteen rakenteeseen. 

Mutta ei ole uutta penaalia. Ei ole edes työväenopiston keramiikkakurssia tai kuorolaulua. Käyn tuopilla kahden festivaalityökaverin kanssa. He ovat minua kaksikymmentä vuotta nuorempia, ja ottaneet nyt vastaan säännölliset työpaikat (näiden kuukauden mittaisten päättömien taistelujen sijaan) ja avanneet eläkesäästötilit. Sellaisen edessä on hankala tuntea tyyneyttä. Minä leijun syyskuun limbossa heidän ohitseen kuin nenäliina. 

Ei auta tuoksukynttilöiden polttelu eikä journalointi, koska journaliinkin kirjoitan vain väsyttää ja en tiedä mitä tässä pitäis ja mitä vittua ja väsyttää. Ei auta voimajooga, ei auta sorkkarauta.

Lontoo auttaa vähän. Pakenen syyskuuta Lontooseen, ja Lontoo syytää virikkeitä silmille niin nopeasti, ettei synkille ajatuksille (tai oikein minkäänlaisille ajatuksille) jää tilaa. Kaupungissa on trooppista: on yli kaksikymmentä astetta ja sataa, ja kaupungin yllä leijuva saastepilvi lukitsee kosteuden sisäänsä ja jättää meidät muhimaan siihen, tai jotain sinne päin, en minä mikään meteorologi ole.

Majailen Julien muhkuraisella nahkasohvalla kovin lontoolaisessa asunnossa: kylpyhuone on omituisen monitahokkaan muotoinen ja sen seinää täplittää home. Lattian laminaatti joustaa jalan alla niin, että sen alla vaikuttaa olevan trampoliini. Koko asunnon seinät on peitetty juuri sellaisella woodchip -tapetilla, josta Jarvis Cocker laulaa Disco 2000:ssa, ja jonka poistaminen on ilmeisesti ihan perkeleellinen urakka. Keittiössä on yhteensä kolme haarukkaa, ja niistäkin yksi on kakkuhaarukka. Tammisen lipaston päällä tunnelmallisesti repsottava antiikkilamppu on kaunis, mutta varmaankin syttyy spontaanisti tuleen jos tähdet ovat väärässä asennossa. 

Mutta tällaista Lontoossa pitääkin olla, minä nyökyttelen. Kaikki muut kuin miljonäärit asuvat juuri tällaisissa epämääräisissä kopperoissa. Heidän kotinsa murenevat käsiin ja pysyvät kasassa vain teipillä ja woodchip-tapetilla. Koko kaupunki on vain kokoelma pieniä pölyisiä kyliä jotka pysyvät kasassa teipillä ja woodchip-tapetilla ja tahdonvoimalla.

Lontoon metrotunnelit risteilevät asemien sisällä ja asemalta toiseen kuin kattilallinen spagettia. Se rauhoittaa minua jotenkin. Ehkä siksi, että aivoni tuntuvat samanlaisilta. Loputtomilta risteileviltä tunneleilta, joissa kaikissa on joka hetki juna menossa jonnekin, paitsi kun se lopulta hajoaa. Severe delays on the Metropolitan line, severe delays on myös aivoissani harva se hetki.

Metron ihmisiä rakastan. He istuvat vastapäätäni tarkkailtavana kuin tarjottimella. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa omaa asemaansa, ja odottaessaan he tekevät hajamielisesti täyteliikkeitä: hymyilevät kuulokkeissaan pyörivälle podcastille, torkkuvat, hierovat mietteliäästi leukaansa. He istuvat kunnioittavassa hiljaisuudessa. Tubessa kukaan ei kuuntele Tiktok-videoita puhelimestaan äänet päällä, kuten joka ikisessä pienemmässä kaupungissa nykyään. He ymmärtävät, että tämä on jaettu tila, jossa jokainen vain yrittää päästä jonnekin.

Minä yritän päästä Elephant&Castleen. Metro on varmaan täynnä erilaisia syyskuita, ajattelen. Joillekin syyskuu ei merkitse mitään. Ehkä suurimmalle osalle näistä ihmisistä syyskuu ei merkitse yhtään mitään, mutta ehkä jollain toisellakin näistä kahdesta miljoonasta päivittäisestä matkustajasta on vaikea syyskuu. Ehkä hän on tässä samassa nuhruisessa Bakerloon vaunussa. Ehkä tämä tila tilojen välillä on hänen päivänsä ainoa armollinen hetki. 

Ainakin syyskuu on tällä kertaa merkitty muistiin. Tulevaisuuden H: tässä vaiheessa on hankalaa. Keksi jotain millä täyttää aikasi, oli se miten mielivaltaista tahansa. Istu kahvilan puutarhassa viikunapuun alla ja tuijota tiiliseinää. Ehkei se ratkaise mitään, mutta ehkä se on kaikki mitä syyskuussa voi tehdä.

Kriittinen massa

Heinäkuu: melkein ohi. Kesä: melkein ohi. Kävin Suomessa. Makasin pari päivää keuhkoputkentulehduksessa nukkuen ja yskien, oli juhannus, kaikki meni minulta ohi. Arlandan lentokentältä ostin liian karvasta salmiakkia, jonka nimi oli salt skum. Kävin Helsingin Pridella, selvisin Esplanadille asti ennen kuin kengät kastuivat ja niistä kuului joka askeleella tsihhh, ja pakenin kahvilaan. 

Ennen lähtöä kävin Mall of Triplassa ja pyörin siellä ympyrää kuin maalainen. En löytänyt Prismaan, opastekylttien hyödylliset opasteet olivat luokkaa "downtown". Tämä ei tietenkään ole mitenkään originelli huomio. Triplaa pilkattiin muistaakseni joka ikisellä foorumilla sen syntyvaiheessa, ja nyt tuohtumus on laantunut ja ihmiset suunnistavat sokkelossa kuin natiivit, paitsi minä, joka olen aina myöhässä kaiken suhteen. 

Helsinki alkaa muistuttaa Abu Dhabia - kaikki toiminta keskittyy kauppakeskuksiin, joita rakennetaan jatkuvasti lisää. Ehkä se on ilmastonmuutoksen edessä järkevää, ajattelen kyynisesti; Abu Dhabissakin paikalliset viettivät kaiken vapaa-aikansa ostareilla, koska ne olivat ainoita ilmastoituja paikkoja, mikä 45 asteen helteessä on tervetullutta. Tämä kai Helsingissäkin on edessä. 

Triplassa on pieni galleriana toimiva liiketila, jonka seinille on ripusteltu valokuvia. Tällaisiin paikkoihin galleriat kai nykyään päätyvät, läpeensä kaupallisiin, jonkinlaisena savuverhona kaupallisuudelle: mutta tämähän on monikäyttötila, eikä mitään kapitalismia! Kyyninen tällaisen toiminnan suhteen ei sovi olla, koska edistys ja innovaatio ja nykyaika. 

Koska olen kuitenkin homeinen boomer, minua R-kioskin viereen puserrettu hämärä galleriatila vähän masentaa. Miksi? Siksikö, että taiteelta on mennyt valta? Ei kai sellaista koskaan ollutkaan, ja kesyjen maisemavalokuvien paikka on tuskin koskaan ollut mikään anarkistien valtaama taidepurkutalo.

Mutta ainakin taidetta on helpompi ottaa vastaan kun siltä ei valtaa tilaa joku NRJ:n soittolista ja kasvoseerumia markkinoiva soundtrack. Haluaisin idealistina uskoa taidetilojen puhtauteen samalla tavalla kuin kirjastojen demokraattisuuteen: tätä varten ne on tehty. Erikseen on sitten alikulkutunneliin kahdelta yöllä maalattu muraali, jolla on oma arvonsa, koska se varastaa epätilaa käyttöönsä. 

Kauppakeskuksessa taiteelle myönnetty käpyinen liiketila on juuri sitä: myönnytys. Tule nyt ripustamaan ne jonniinjoutavat valokuvasi tänne seinälle, mutta älä kuvittele mitään muuta. 

Palaan Triplasta Skotlantiin ja menen sunnuntaina Ocean Terminaliin. Curious Seed-tanssiryhmällä on avoimet harjoitukset, joita minä käytän hyväkseni koska kaltaisillani köyhimyksillä ei ole tanssimattoa tai ylipäätään tilaa liikkua. Curious Seedillä on. He ovat saaneet kauppakeskuksen toisesta kerroksesta käyttöönsä entisen liiketilan. Tila on kaksikerroksinen, yläkerrassa on työpöytiä ja keittiö. Alakerran lattialle on levitetty tanssimatto, toisella puolella huonetta on rivi pikkuruisia kopperoita. Mietin, mitä ne ovat alun alkaen olleet, sovituskoppeja ehkä? Nyt niihin on viritelty taidetta, yhdessä palaa sininen hehkulamppu.

Ocean Terminal oli ehkä joskus vuosituhannen alussa vetovoimainen kauppakeskus, mutta nyt se on Leithin perukoille unohtunut ja nukkavieru kolhoosi, ja myös markkinavoimat ovat joutuneet sen myöntämään. Siksi Curious Seedillä on halpa toimitila, siksi gallerioita on siroteltu kauppakeskukseen useampi, ja alakerrassakin on jokin joutava museo, jossa roikkuu vanhoja valokuvia alueen kalastajista. Entistä Debenhamnsin tavarataloa hallitsee nyt suuri epäkaupallinen tila, jossa kokoontuu sirkuskoulu, virkkauskerho, vuokralaisten liitto ja sekalainen joukko muita toimijoita. Sunnuntaina siellä harjoittelee Tinderbox-orkesteri, jonka kakofoninen äänivalli vyöryy tanssitilaan ja koko muuhun kauppakeskukseen. 

Ocean Terminal on kauppakeskuksena nykyajan näkökulmasta niin epäkiinnostava ja vanhanaikainen, että sen on vanhojen liiketilojen tyhjennyttyä täytynyt antaa periksi epäkaupalliselle toiminnalle. Kaiken maailman kirpputorien ja hörhöyritysten määrä on saavuttanut jonkinlaisen kriittisen massan, jonka ansiosta tilasta on tullut omituinen, mielenkiintoinen. Sen asiakaskunta ei ole enää pelkästään kuluttavaa luokkaa. Tavalliset ostarit, kuten keskustan St James ovat itsestäänselvästi kuluttamisen paikkoja. Niissä joutuu häpeään jos ei kulje kauppakassi kourassa, täytyy piilotella sitä, että tilaan tulee vain käyttämään vessaa. Enhän minä pelkästään pissille tullut! Oli itse asiassa tarkoitus poiketa myös John Lewisissa ostamassa villalankaa, katsokaa!

Yksi galleriatila kauppakeskuksessa on myönnytys. Useampi galleriatila on suorastaan vaarallinen. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Tässä on tällainen entinen kauppa, miksei siellä voisi olla vaikka amfiteatterillinen vanhoja pianoja? Voisiko tähän tyhjään liiketilaan rakentaa pienoisrautatien? Miksi ei? Kauppakeskuksen käyttäjänä joudun miettimään miten olen tässä tilassa, jos minulta ei edellytetä kuluttamista. Vaikka en olisikaan menossa virkkauspiiriin vaan Bootsiin hakemaan hammastahnaa, tunnen silti itseni anarkistiksi: meilläkin on tässä tilassa valtaa! Kaikenmaailman tyhjäntoimittajilla ja luopioilla! 

Liminaalia tilaa Ocean Terminal ei vielä ole. Siihen vaadittaisiin kauppakeskuksen hylkääminen ja tyhjentyminen, jolloin se olisi niin kaukana alkuperäisestä tarkoituksestaan, että siitä tulisi pelkästään epätila. Ocean Terminal on jonkinlainen kolmas tila. Kuten Leithissä muutenkin, siinä elävät rinnakkain vanha ja uusi maailma, vähän vaivaantuneesti ja toisiaan vasten hangaten, mutta elävät kuitenkin.

Utopioita ei tietenkään ole luotu kestämään, ja Ocean Terminalin vanha osa aiotaan purkaa jo syksyllä. Meille on lähetetty tästä kirje kotiin. Siinä lupailtiin kliinisten havainnekuvien myötä uusia visioita, siis kuluttajille. Sosiaaliset tilat varmaan heivataan helvettiin tavoitteessa korjata häpeäpilkku ja tehdä siitä taas houkutteleva. Curious Seed ei tiedä miten monta kuukautta he vielä saavat pyörittää epäkaupallisia työpajojaan. 

Mutta hetken altavastaajilla on ollut valta, eivätkä he sitä unohda.

Limbo

Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, mutta minä ehdin hädin tuskin huomata ne, koska vaellan vain töihin ja töistä takaisin kuin limboon juuttunut haamu. Juon aamulla kitkerän mutteripannukahvin että saan itseni ovesta ulos, menen kahdeksaksi tunniksi vääntelemään naamaani lapsille ja höpisemään tuulivoimasta, ja sitten istun puoli tuntia bussissa takaisin kotiin ja tuijotan ulos mitään näkemättä. Bussissa on aina tunkkaista ja kuski kaahaa huolettomasti niin että päämme kolisevat bussin ikkunoihin ja joku köhii jatkuvasti takanani kuin keuhkotautinen, mutta silti bussissa istuminen on päivän paras osa, koska se merkitsee että työpäivä on ohi ja saan olla hetken pois päältä.

Töissä on pakko olla koko ajan päällä, kuin puhelin, en voi hetkeksikään kääntyä seinään päin ja pyöritellä silmiäni että voi saatana, koska sen saattaisi nähdä lapsi tai hänen keskiluokkainen, paheksuva vanhempansa joka on maksanut siitä että on tuonut jälkikasvunsa tiedefestivaaleille heitä sivistääkseen. Täytyy hymyillä, ja täytyy innostaa, ja täytyy projisoida äänensä huoneen perimmäiseen nurkkaan että siellä istuvat aratkin lapset kuulisivat, miten tuulen työntövoima pyörittää tuulimyllyn siipiä.

He nauravat uskollisesti niissä kohdissa, joissa kuuluu nauraa, he tökkivät pienillä likaisilla käsillään sinitarraa kiinni puutikkuun ja painavat tusseja pahvia vasten niin voimakkaasti, että niiden kuitukärjet ovat päivän lopussa levinneet muodottomiksi. Minun kärsivällisyyteni heidän epäpätevyytensä edessä uhkaa loppua: etkö sinäkään saatana kuunnellut että puutikku on tarkoitus tökätä tähän koloon! Mutta eiväthän he aiemmin ole sitä tehneet, maailmassa lähes kaikki on heille ensimmäinen kerta, ja minä käytän esiintyjänlahjani siihen että selitän heille mukamas kärsivällisesti kaiken, uudestaan ja uudestaan.

Festivaalia on jäljellä enää pari päivää, mutta vapaata en saa sittenkään. Menen saman tien kiertämään maata pakettiautolla ja taas: vääntelen naamaani lapsille, esitän heille pölvästiä, joka ei ymmärrä maapallon ja auringon suhteesta yhtään mitään ennen kuin vastanäyttelijäni sen minulle kertoo, kaatuilen lavalla (sitä lapset rakastavat, ja kaiken tieteellisen aurinkopuheen jälkeenkin se näyttää olevan ainoa asia joka jää heidän mieleensä, koska tiedefestivaaleilla he muistavat minut joskus kahdenkin kuukauden takaa ja sanovat: sinä olit meidän koulussa ja sinä kaatuilit lavalla! You were being quite silly!) ja sitten pakkaamme lavasteemme pakettiautoon ja ajamme seuraavaan kylään, ad infinitum. Kaatuilen ja hymyilen ja innostan, mutta itseäni en jaksa enää innostaa mihinkään.

Olen loputtoman väsynyt tässä limbossa pyöriessäni enkä jaksa ajatella tulevaisuutta; olen loputtoman keski-ikäinen enkä jaksa ajatella sitä, että kaikki mahdollisuudet maailmassa ovat tarjolla vain minua puolta nuoremmille. Heille on mentorointiohjelmia ja harjoittelupaikkoja, keski-ikäisille pelkästään lämmintä kättä ja saavuttamattomia vertailukohtia: tiesitkö, että Tolkien kirjoitti Hobitin 45-vuotiaana!

Menestysromaanin ehtisi vielä aloittaa, mutta kuka tietää ehtisikö sitä enää lopettaa; Tolkienillakin oli varaa palkata taloudenhoitaja ja istua päivät kirjoittelemassa. Water of Leithin uhkaavan näköinen kyhmyjoutsen pyöriskelee joen pinnalla kun läheisen tukiasunnon asukas heittää sille leipää. Joutsen ei ehdi; lokki on aina röyhkeämpi ja nopeampi, se syöksyy alas ja sieppaa leivänkantin joutsenen ja liejukanan ulottuvilta ja lentää tiehensä. Röyhkeät pärjäävät, väsyneet jäävät veden pinnalle pyörimään. Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, eikä se merkitse mitään, vaikka joskus se merkitsi, mutta tänä keväänä en ehdi miettiä sitäkään.

Bunkkeri

Rakastan Terminator 2 -elokuvaa, mutta en erikoistehosteiden tai Arnold Schwarzeneggerin tai edes Linda Hamiltonin lihaksikkaiden käsivarsien takia.

(Linda Hamiltonin käsivarsista Terminator 2;ssa on kirjoitettu kokonaisia esseitä, ja sen arvoiset ne toki ovatkin. Hamiltonin esittämä Sarah Connor on odottanut, ja vetänyt leukoja odottaessaan. Hän on valmistautunut työntämään miehet tieltään, kun sen aika on. Minäkin haluan Linda Hamiltonin käsivarret, sen voin tunnustaa. Ne ovat käsivarret, joilla voisi lyödä natsia turpaan, mutta ennen kaikkea ne ovat käsivarret, joita miehet eivät uskalla lähestyä.)

Käsivarret aside - rakastan Terminator 2:ta sen kohtauksen takia, jossa mielisairaalaan lukittu Sarah Connor pääsee pakenemaan Meksikon aavikolle. Siellä hänellä on maan alla piilopaikka, johon hän on kätkenyt aseita, vettä ja vaatteita pahan päivän varalle. Kaikki tämä odottaa unohdetussa, hiekan peittämässä bunkkerissa. 

Mielisairaalasta paettuaan ja aavikolle päästyään Sarah Connorista tulee taas Sarah Connor. Sairaalassa hänen tarinoitaan maailmanlopusta ei ole uskottu, häntä ei ole kunnioitettu, hänet on vain sidottu lepositeillä sänkyyn. Miehet ovat vähätelleet häntä. 

Aavikolla hänestä tulee jälleen ihminen. Hän näkee kaiken. Tuho ja tuleva maailmanloppu ovat totta, toisin kuin sairaalan vähättelevät miehet ovat hänelle uskotelleet. Hänen maan alla piilossa nukkunut elämänsä on odottanut häntä. Hän istuu väsyneenä hiekkaisella aavikolla reisitaskuhousuissaan ja maihareissaan polttamassa tupakkaa ja on vihdoin itsensä.

Fantasioissani minullakin on jossain aavikolla elämä, joka odottaa minua hiekkaan kätketyn luukun alla. Siellä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei vaadi minulta mitään. Voin luoda itseni uudestaan, koska en ole kytköksissä mihinkään. Minulla on kerrankin kontrollia asioiden yli, koska minulla on sekä konekivääri että piilopaikka. 

Sarah Connor näkee unta. Unessa hän näkee verkkoaidan takaa itsensä leikkikentällä. Mutta leikkikentän Sarah Connor onkin naisellinen. Hänellä ei ole reisitaskuhousuja tai aavikosta tomuista naamaa. Hänellä on mekko ja kreppiraudalla kiharretut hiukset ja hän leikkii lapsensa Johnin kanssa autuaan tietämättömänä tulevasta pahasta. Aidan takana jumissa oleva Sarah Connor yrittää varoittaa ihmisiä, mutta tietämättömät ihmiset eivät kuule hänen huutoaan.

Sitten maailma räjähtää. Räjähtää leikkikenttä lapsineen, räjähtävät linja-autot, räjähtävät kaupungin kadut ja karusellit. Tulipallo vyöryy maailman yli ja aidan takana jumissa oleva Sarah Connor ei voi maailman loppumiselle mitään ja palaa karrelle, kuten palavat kaikki muutkin.

Maailmanloppu ei todellisuudessa tule näin äkkiä. Se loppuu salakavalasti ja vähitellen, ei räjähtämällä. Tässä maailmanajassa meistä moni on yhtä aikaa verkkoaitaa epätoivoisesti riuhtova reisitaskuhousuinen Sarah Connor, joka yrittää varoittaa ignorantteja vaarasta, ja leikkikentällä uneliaana leikkivä kiharahiuksinen Sarah Connor.

Leikkikentän feminiininen Sarah Connor ei tiedä nurkan takana odottavasta maailmanlopusta. Hänellä jää aikaa koristautua, kihartaa hiukset. Mutta minä samaistun aavikolta todellisen itsensä löytävään Sarah Connoriin. Hän ymmärtää mikä on olennaista. Poninhäntä, reisitaskuhousut, lippalakki, maailman pelastaminen.

Kun hän pakenee aavikolle, pakenee hän samalla maailman vaatimuksia siitä, miten naisen tulee itseään toteuttaa. Sille on jo liian myöhäistä, hän ymmärtää.

Ei minulla ja Sarah Connorilla tietenkään mitään yhteistä ole. Hänen täytyy pelastaa maailma. Minun motiivini hinkua aavikolle ovat itsekkäämmät: ettei kukaan vaatisi minulta enää mitään. Haluan ajatella pelastavani maailman, mutta todellisuudessa ostan juustoa ja uuden vohveliraudan, jota en tietenkään tarvitse. 

Vallankumouksellisinta tietenkin on, että Sarah Connor tulittaa ja taistelee koko elokuvan läpi välittämättä miehen katseesta, miehen hyväksynnästä. Hänellä on tärkeämpääkin ajateltavaa. (Voisiko nainen elokuvassa joskus olla välittämättä miehen katseesta, vaikka maailma ei olisikaan loppumassa?) 

Terminator 2:n vaihtoehtoisessa lopussa terminaattorit on eliminoitu ja ajassa hypätään vuosia eteenpäin. Vanha Sarah Connor istuu samalla leikkikentällä, jonka hän on aiemmin nähnyt unessaan. Maailmanloppu on peruttu ja Sarahin lapsi John on nyt keski-ikäinen isä, joka leikittää tytärtään liukumäessä. Leikki-ikäinen lapsi ei tiedä pimeästä tulevaisuudesta mitään.

Minusta se on vähän pettymys. Johnista on tullut keskiluokkainen kauluspaitaan pukeutuva heteroidylliä toteuttava isukki, ikään kuin tämä olisi jokin default-tila, johon kaikki solahtavat jos horisontissa ei väijy välitöntä vaaraa. Vanhalla Sarah Connorillakin on päällään koruja. Hänestä on tullut taas äiti, mikä aiemmin on ollut hänelle jonkinlainen sivuseikka. Todellisuus ehkä odottaisi häntä aavikolla, uumenissa maan alla. Mutta aavikolle hän ei enää mene.

Leikkikenttä on heteronormatiivisuuden valtakunta. Siellä kauluspaitaiset ja kukkamekkoiset perheet toteuttavat elämää tavalla, jonka perussuomalaisetkin hyväksyisivät. (Kun se maailma Sarahin unessa räjähtää, ei se liikuta minua oikein millään tavalla.)

Minun todellisuuteni on trauman värittämä todellisuus, joten haluan uskoa että se on jotenkin validimpi kuin leikkikentän tasapaino ja toivo. Tiedän, ettei kumpikaan näistä vaihtoehdoista ole sen todellisempi. Mutta niin kauan kuin joudun taistelemaan vähätteleviä miehiä vastaan, lohduttaa aavikon Sarah Connor minua enemmän. Elokuva antaa marginalisoiduille fantasian, jossa aseet ja käsivarret - guns and guns - tarjoavat todellista, välitöntä valtaa sortajien yli, koska sellaista meillä ei koskaan todellisuudessa ole. 

Arnold Schwarzeneggerin T-800 oppii elokuvan aikana tunteista ja ihmisyydestä. Pehmentyneen, uudelleenohjelmoidun Terminatorin kohdattuaan Sarah Connor on toiveikkaampi. “Jos kone voi oppia ihmiselämän arvon, ehkä mekin voimme”, hän pohtii. 

Mutta kone ei ole erehtyväinen. Kone ei ole laiska, eikä sulje silmiään loogisuuksilta. Ihminen muistaa elämän arvon vain ohikiitävissä hetkissä, lähinnä meren rannalla. Sitten hän jo distraktoituukin, ostaa juustoa ja vohveliraudan. Ei meillä toivoa ole, ainakaan riittävästi. 

Ajatus maanalaisesta bunkkerista lohduttaa minua. Jos ei ole muuta, jos kaikki toivo on jo mennyt, on edes bunkkeri.

Mutta ehkä ajattelen näin kaikesta. Ehkä jos muuttaisin Pariisiin, kaikki muuttuisi. Ehkä jos muuttaisin New Yorkiin, kaikki muuttuisi. Ehkä siellä, piilossa maan alla, ullakolla, viemärissä, odottaisi jokin todellinen minä. Ehkä se olisi odottanut siellä koko ajan, että voisi pelastaa minut itseltäni.