lauantai 8. helmikuuta 2014

Päätetty on


On päätettävä, että tästä asiasta ei enää puhuta.

Mikäli asiasta puhutaan, on päätettävä, että sitä ei enää ajatella liikaa.

Mikäli asiaa ajatellaan liikaa, on päätettävä, että sen ei anneta vaikuttaa toimintakykyyn.

Mikäli sen annetaan vaikuttaa toimintakykyyn, on päätettävä, että lakataan kommunikoimasta ulkomaailman kanssa.

Mikäli lakataan kommunikoimasta, on päätettävä,
että voi jumalauta, voidaanko tässä nyt jo tulla johonkin johtopäätökseen?

Mikäli tullaan johtopäätökseen, on tultava toiseen johtopäätökseen, on tultava yläkerrasta, on tultava töistä, on tultava kaupasta, on tultava lentokentältä, on ylipäätään tultava, miten vaikeaa tämä on ymmärtää, täytyykö tämä vääntää teille rautalangasta? Haloo? No nyt se löi taas luurin korvaan.

Mikäli täytyy vääntää rautalangasta, on ainakin ostettava kunnollista rautalankaa.
Starkista on saanut sellaista sopivaa. Vääntyy jännästi mutta ei katkea.

Mikäli katkeaa, on hyvitettävä.

On vietävä kuitti kassalle ja selvitettävä asia harjoittelijan kanssa.

Mikäli ei harjoittelijaa, on luovuttava koko hommasta.

Mentävä kahville. Tehtävä sopimus Jumalan kanssa, ehkä sitten toisenkin. Kuka nyt sattuu olemaan saatavilla.

Mikäli ei satu olemaan saatavilla,
,
,
jätettävä kesken.






(Ja tässä vielä ihmettelen, miksei blogillani ole seuraajia... Olen pahoillani.)

torstai 30. tammikuuta 2014

What's more

 
Tälläkin hetkellä jossain ajaa varmasti taksia mies, jolle ei ole koskaan kerrottu että tämä olisi hyvä missään.
 
En tiedä mitä tekisin tälläkään informaatiolla.
 
 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Quoth the Raven


Tällaisella säällä bussin lattiaan fossiloituu parin tuuman kerros jäätä ja soraa.

Aivot keskittävät niin ja niin monta prosenttia kapasiteetistaan menneeseen,
niin ja niin monta prosenttia tulevaan,
ja ainoastaan,
ainoastaan,
niin ja niin monta prosenttia nykyhetkeen.

Tämä puhuttuna ikään kuin kyseessä olisi jokin toimintahäiriö.

Ei sovi unohtaa, että se on usein välttämättömyys.

Ei nykyhetkessä ole välttämättä mitään, minkä takia siihen haluaisi kiintyä. Kun kahvikin on loppu, aurinko laskenut, ja ympärillä vain menetystä ja jäätä ja soraa ja kuukausien epätietoisuutta.

Tällöin huomaa muistelevansa lohdukseen sitä hetkeä, kun istui penkillä jollain Oxford Streetin poikkikaduista puhelimensa kadotettuaan ja joi Costasta 99 pencellä haettua suodatinkahvia ja raapi vapisevin käsin tulitikkuja savukkeeseen, joka ei ottanut syttyäkseen (miksi en koskaan investoi sytkäriin?) ja yritti olla itkemättä.
Vastapäisen rakennuksen seinään nojaili joukko pukumiehiä, jotka viettivät kahvitaukoaan vastaavanlaisten Costan pahvimukien ja toistensa seurassa, ja heidän olemassaolonsa näytti olevan täysin konflikteista vapaata, mikä teki entisestään pesäeroa omaan neuroottiseen tulitikunraateluuni, joka heijasteli vain tarvetta olla näkyvillä,

ja jopa runollisen lohduttomuuden ja välinpitämättömien pukumiesten ja syttymättömän savukkeen muisto on lohdullisempi kuin tämä hetki,
jota en voi hallita,
ymmärtää,
kirjoittaa auki,
muokata paremmaksi.
Vaikka minun on aivokapasiteetti.
Ja voima,
ja käsitys kunniasta,
eikä läheskään niin iankaikkisesti kuin haluaisin kuvitella.



perjantai 10. tammikuuta 2014

Ah, the 1988 Die Hard, an excellent vintage

 
Videovuokraamoissa pitäisi olla samanlaista palvelua kuin Alkossa. 
 
Siis siihen tapaan, kun Alkossa voi kysyä, että
 
Mitähän suosittelisit, kun tekisi mieli jotain rotevaa ja hedelmäistä punaviiniä, joka kävisi saksanhirven kanssa?
 
Niin voisi Makuunissa kysyä, että 
 
Mitähän suosittelisit, kun tekisi mieli nähdä kauniita nuoria ihmisiä kävelemässä hidastettuna jonkun eurooppalaisen kaupungin kaduilla pudotellen lakonisia repliikkejä? 
 
tai 
 
Mitähän suosittelisit katsottavaksi yhdessä 60-vuotiaan äitini kanssa? Ei saa olla seksiä tai politiikkaa tai Tauno Paloa, koska siitä huokailusta ei tule loppua. 
 
tai 
 
Mitähän suosittelisit, kun vituttaa kaikki, eikä maailmassa ole hevon helvetin järkeä? Ei todellakaan saa olla romanssia, mutta voisi olla paljon kiroilua ja hyviä one-linereita ja asiat voisivat räjähdellä.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

Otetaan riski

Palaan vielä uudenvuodenlupauksiin.

Näin on tehtävä:

on luvattava satunnaisia asioita, jotka ovat kaiken todennäköisyyden ulkopuolella.

Tähän tapaan:

Ryhdyn punkkariksi!
       Kirjoitan oopperan!
             Ostan nahkahousut!
                    Muutan Ruotsiin!
                          Flirttailen hammaslääkärin kanssa!

Sitten on unohdettava.

Tultava vuoden päästä katsomaan, miten kävi.

Who's with me.

tiistai 7. tammikuuta 2014

End of an era

Selailen työpaikkailmoituksia. Haetaan seuraavia:

B2B-myyjä.
Vuoropäällikkö.
Ajanvaraaja.
Palveluedustaja.
Aarporaaja.

Näihin en kykene. Eikä kyllä otettaisikaan.
Lisää tutkintoja ei anneta eikä kaivata.
Nykyisissäkin tarpeeksi.

He kasvavat ohitseni, ajanvaraajat, henkilöstöpalvelijat,
tiedottajat, johtajat, arkkitehdit, mitkälie.

Minulla on tapana jäädä lähtöruutuun maleksimaan, ja olen tullut siinä välissä jo niin vanhaksi ettei Alkossakaan kysytä papereita.

Ja ehkä on niin, ettei elämäni tule onnistumaan.

Ehkä on niin, ettei minusta tule häntä, joka ajaa moottoripyörällään aavikolla ja tuntee olevansa elossa.
Eikä häntä, josta tehdään Imageen syvähaastattelu.
Eikä häntä, joka liikkuu huoneen halki niin sulavasti, että kaikki toiminta pysähtyy hetkeksi.
Eikä häntä, joka seisoo pilvenpiirtäjän katolla Stoli-pullo kourassa, rööki huulessa, hiukset tupeerattuna ampiaisenpesäksi (koska hän on fiktiota).
Eikä häntä, joka luo pelkästään ranteensa tai silmiensä tai leukaluunsa liikkeellä kokonaisia maailmoita.
Eikä häntä, joka omistaa elämänsä näyttämötaiteelle.
Lastensairaaloille.
Orankien hyvinvoinnille.
Aarporaamiselle.
Rahalle.
Rakkaudelle.

Tai edes häntä, joka tyytyisi vähempään.

Ehkä ei ole edes häntä, joka katsoisi silmiini ja näkisi niissä jotain enemmän, jonkin lupauksen lahjakkuudesta, josta minulla ei vielä ole tietoa: mentori, jedi, mystikko, pygmi, lentävä apina, holmesilaiseen dedusointiin (my word; I like it) kykenevä nero.

Minä tiedän ainoastaan miten luetaan metrokarttaa,
miten tarkkaillaan ihmisiä,
miten nähdään se sana, joka ei toimi lauseessa (jos kyseessä on jonkun toisen lause),
miten kiroillaan ponnekkaasti,
miten nauretaan unohtaen, että on rumat hampaat, joita ei pitäisi varmaan paljastaa,
miten itketään tupakka suupielessä,
miten laitetaan Joy Division liian kovalle kuulokkeisiin ja annetaan sen täysin kirkasotsaisesti upota siihen teini-ikäiseen osaan minuutta, joka tietää ettei missään ole toivoa vaikka on ehkä sittenkin, mutta mistä meistä kukaan tietää.

Ja ehkä on niin, että turvallisesta betonista rakennetun Hervannan katuja alkaa rummuttaa tammikuinen sade. Kello on kolme ja jossain ajaa joku autoa.
Autokuski ei ole mennyt nukkumaan.
Minä en ole mennyt nukkumaan.
On mariininvärinen yö, johon reikiä puhkovat vain loppiaiselta jääneet jouluvalot.



right answer


Tästä lähtien aina kun joku kysyy
"mistä sait idean tähän?"
tai
"miten tämä kohtaus syntyi?"
tai
"mitä sä tahdoit sanoa tällä?"
tai
"mistä tämä teos lähti?"
aion vastata
 Oli yö, ja olin kuunnellut liikaa Tom Waitsia