torstai 29. elokuuta 2013

Deadline


Asioita, joita haluaisin epämääräisen lätinäni sijaan kirjoittaa apurahahakemuksiin:

  • Teos pyrkii näyttämään tien Juankoskelta Lontooseen, ja tuo yleisön näkyville parhaan tavan tehdä vähennyksiä asuntolainan koroista.
  • Teos pyrkii osoittamaan, että lineaarisuuden kahleista vapautuminen on mahdollista ja suotavaa, ja että viskeissä on eroja.
  • Teos pyrkii saamaan otteen juoksijanuorten pakaralihaksista, ja kertomaan mitä todella tapahtui Unkarin kansannousussa.
  • Teos pyrkii herättämään keskustelua kokoomusnuorten, dvd-soittimien, magnesiumin, Ronaldon sekä katteettomien lupausten välillä.
  • Teos pyrkii vetämään linjoja Hottentottilaulusta maailman johtavan pyyhekumivalmistajan kautta Toivalan Essolle, jossa esiintyy Tanssiorkesteri Veikko Nieminen.

Jonain päivänä se vielä tapahtuu. 

Just you wait.

torstai 1. elokuuta 2013

Kadonneista tytöistä ja Monopolirasittavuudesta

Olen pitänyt kovin Sofia Coppolan tavasta kuvata tyttöjä ja tyttöyttä jonkinlaisen eteerisen raukean, eksyneen vaeltelun kautta. Tyttöys näyttäytyy Coppolan elokuvissa myös vähän vaarallisena: kuin suljettujen silmäluomien takana olisi jotain salaista, mistä tyttö ei vielä tiedä, ja katsojat vielä vähemmän. Uudessa Bling Ringissä tytöt tuntuvat kadonneen jonnekin. Hahmot tuntuvat tällä kertaa olevan onttoja; niissä on ehkä se sama eksyneisyys kuin aiemminkin, mutta se on etäännytetty coolin julkisivun taakse enkä saa siitä otetta. On oletettavaa, että huvikseen varastelevat teinit yrittävät täyttää jotain tyhjiötä, mutta siihen ei tarjota mitään syytä. En kaipaa mitään puolivillaista ja yksinkertaistettua alleviivausta nykymaailman hektisyydestä, mutta täysi selittämättömyys jättää henkilöt tyhjiksi ja passiivisiksi. Paitsi sen ainoan pojan, jonka roolia Israel Broussard näyttelee ihanan vähäeleisesti, pienillä katseilla. Ehkä Coppola on siirtynyt kuvaamaan poikia. 

Mietin elokuvan aikana myös sitä, miten huono sarjarikollinen olisin. Jos murtautuisin Paris Hiltonin kotiin ja pöllisin viisi tonnia seteleinä, jättäisin homman varmaan siihen. Kävisin ostamassa repun ja uudet Ecco Softit ja ukuleleen kielet. Olen se ihminen, joka voitettuaan 40 senttiä hedelmäpelissä ottaa kolikot ulos, koska on parempi pelata varman päälle ja lopettaa voitolla. 

Olen myös harvinaisen rasittavaa Monopolin pelaamisseuraa: käytän aikani siihen, että haalin hirveästi rahaa, enkä sitten käytä sitä mihinkään. Istun setelikasojeni päällä ja kerään Erottajan ohi kulkijoilta lisää massia. Peli loppuu vasta kun vastapuolen pelaajat kyllästyvät ja lähtevät kaljalle tai nukkumaan, koska minä en halua ottaa riskejä.

asiaan liittymätön kuva, koska nykyaika

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Mind map

Juon kitkeräksi väljähtynyttä punaviiniä kristallilasista lapsuudenhuoneessani ja katson Sherlockia. Keskiyö, ulkona pimenee: kesä ilmoittaa kääntyvänsä vääjäämättä syksyksi, ilma on silti hiostavan kostea yölläkin, Bonnie Tyler on lopettanut Haddawayn jälkeisen keikkansa ulkona Kuopion satamassa ja joka tunti uusi lintu aloittaa yölaulunsa, ikään kuin niillekin olisi jaettu esiintymisajat ja settilistat.

Vietän lomaa vaikka en oikeastaan saisi; en vastaa sähköposteihin, valvon neljään aamulla, katson hajamielisesti Simpsoneiden jaksoja, jotka olen nähnyt jo kolmeen kertaan. Ajan varastaminen tuntuu hyvältä samalla syyllisellä tavalla kuin viiden ylimääräisen minuutin nukkuminen aamulla, myöhään valvominen kun ei pitäisi (kuten nytkin teen), suuteleminen salaa paikassa, jossa ei saisi.

On hämmentävää vierailla kaupungissa, jonka osaa ulkoa, jonka tuntee itsestäänselvyytenä. Katujen kulmista kulkee automaattiohjauksella ja mitään ajattelematta, ikään kuin kaupunki johdattaisi minua enemmän kuin minä itseäni; tunne on jotenkin huumaava, täysin kyseenalaistamaton luottamus siihen, että paikkoihin löytää vaikka niihin ei olisi astunut jalallaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Asun Tampereella seitsemättä vuottani (tietämättä oikeastaan miksi; ehkä lähinnä sen takia, ettei se ole väkivalloin potkaissut minua ulos) mutta kävelen kadunkulmista edelleen tarkoituksellisten ajatusten avulla: jos tästä käännyn Puutarhakadulle, voin koukata Hämeenpuiston kautta kirjastolle, ja jatkaa siitä Pirkankatua ylös. 

Täällä katujen järjestys on painunut jonnekin pikkuaivojen perälle siinä vaikutusalttiissa iässä, jossa olisi pitänyt aloittaa sellonsoitto ja venäjän opiskelu ja differentiaalilaskenta, jos olisi halunnut saavuttaa niissä jotain. Sen sijaan aivot ovat hallitsemattomasti omaksuneet kahdenkymmenen vuoden ajan sen, mitä on ollut tarjolla: lapsuudenystävien puhelinnumerot, Lemmenlaivan tunnusmelodian, katuverkoston.

Viime vuosina kaupunkiin ilmestyneet uudet kauppakeskukset ja asuinalueet tuntuvat häiriöiltä ohjelmistossa ja aivot jättävät ne järjestelmällisesti huomiotta. Ne muodostuvat sokeiksi pisteiksi, kuin Google Street View:n vielä kartoittamattomissa paikoissa, jossa katukuva muuttuu yhtäkkiä matrixmaiseksi harmaaksi alueeksi. Päänsisäinen kartta on analoginen, eikä sitä voi päivittää tai laajentaa lisäosilla, se on laadittu niihin aikoihin kun edes IBM:ää ei vielä ollut.

Paikat kantavat muistijälkiä, päiväkodit ja koulunpihat ja ensimmäiset työpaikat ja paikat, joissa joku sanoi jotain mikä ei enää merkitse mitään but it did at the time tuntuvat tuijottavan vastaan tyynellä itsevarmuudella siitä, että ovat osa aivojeni kemiaa ja rakennetta, halusin sitä tai en.

Ja vaikka en halua enää asua täällä enkä sitoutua tähän, on ajatus jotenkin imarteleva; tunne siitä ettemme oikeastaan ole erillisiä entiteettejä, kaupunki ja minä. En ole yksin. Se on outoa ottaen huomioon, miten yksin olin täällä aikoinaan.

Viini on loppu, kello neljä aamulla ja aurinko alkaa taas heräilemään, maalaten pilvimassaa pastelleilla.

En jaksa mennä nukkumaan.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

I know how you feel


Now, I have never believed myself to be physically attractive. 
There are three reasons for this.

1. I'm not my type
2. I'm not physically attractive
3. So there



- Stephen Fry



torstai 6. kesäkuuta 2013

Havaintoja elokuvateatterissa


1) Jurassic Park on aika lailla yhtä hyvä kuin 20 vuotta sitten. Juoni ei vaikuta totaalisen naiivilta, dinosaurukset ovat yhtä siistejä kuin 12-vuotiaana, ja ysärivaatteetkin näyttävät taas ajankohtaisilta.

(Ja Jeff Goldblum. Jeff Goldblum näyttää aina ajankohtaiselta.)

Ainoa tahatonta huvittuneisuutta yleisössä herättänyt asia oli Timmyn innostunut hehkutus:

"Look! It's an interactive CD-ROM!"


2)  Only God Forgivesin julisteessa on pelkistetysti Ryan Goslingin naama, jonka  vieressä lukee Time to Meet The Devil.

Onkohan julisteen suunnittelija miettinyt, että kaikkien kävelevien ja hengittävien ihmisten reaktio tähän on When exactly can I meet him? 

Taatusti on.


3) Uusin Star Trek tekee mieli mennä katsomaan lähinnä Benedict Cumberbatchin takia. Pahuutta huokuva Cumberbatch (Caitlin Morania lainatakseni: with a face like sloth made of pearl, and a voice like someone smoking a cigar inside a grand piano) saa Kirkit ja Spockit näyttämään hiekkalaatikolla turaavilta vellihousuilta, joiden käsiin en luottaisi edes lettutaikinaa. Trailerissa helmilaiskiais-Benedict käy Kirkin kanssa tämän keskustelun:

- I am better.
- At what?
- EVERYTHING.

Jos minä saisin päättää, miten tämä dialogi jatkuisi:

- Yes. I can totally see that you are. Let me now spare myself the trouble, and grant you domination over the world, as I see that it would clearly be a better scenario for all of us.

Kirkin pöljyydestä kertoo se, että tämä päättää ilmeisesti em. keskustelun jälkeenkin taistella tuota kirveellä veistettyä androgyyniä vastaan.

Silly Kirk.



perjantai 31. toukokuuta 2013

Kirjakaupassa kuultua

(Lapsi selailee taidekalenteria.)

- Mum, why are all these people naked?
- Because... bodies are beautiful.
- 'Bodies are beautiful.' Mum, that doesn't sound right!


sunnuntai 26. toukokuuta 2013

It's always five o'clock somewhere

Vahinkokänni [ebrietates accidentalis]:

humalatila, joka syntyy suunnittelematta ja puolivahingossa: usein sukujuhlissa, jossa henkilö nauttii ruokapöydän ääressä istuessaan huomaamattaan niin paljon viiniä, että vasta ensimmäistä kertaa seisomaan noustessaan tajuaa olevansa niin voimakkaassa päihtymystilassa, ettei mitenkään selviä wc-tiloihin ottamatta tukea kokolattiamatosta.

Voi ilmetä myös taideteosten ensi-illoissa, mikäli teoksen valomies kaataa henkilön lasiin  unkarilaista kuohuviiniä, jota vahingossa nauttii kolme lasillista. 


Ilmenee usein maanantaina tai muuna viikonpäivänä, jolloin juhlinta ei normaalisti ole tapana.

Oireet:
huvittuneisuus, hihittely, sekavuus; tarve ostaa Ässä-arpa, kykenemättömyys muistaa kännykän PIN-koodia.

Itsehoito:
huonojen runojen kirjoittaminen korkeaotsaisella paatoksella,
David Tennant-videoiden selaaminen YouTubesta,

hellalle unohtuneen ylikeitetyn pastan syöminen margariinin kanssa, koska jääkaapissa ei ole muuta.