Ruotsinlaiva – tuo mielenkiintoisten ihmisterraarioiden top kymmenen kärkeen kiilaava kelluva metallikuutio, joka ei koskaan jätä kylmäksi. Laivan käytävillä risteilee sellaisia ihmisryhmiä, joihin muuten tulee harvoin törmättyä: keski-ikäisiä ja –luokkaisia Dresmanniin sullottuja ruotsalaisia, jotka ovat niin tuhannen päissään jo laivan lähtiessä, että joutuvat hakemaan terveyssisarelta laastareita otsaansa; viisikymppisiä naisia, jotka sulloutuvat verkkosukkiin, sifonkihameisiin ja ylös reiteen asti nyöritettäviin sandaaleihin, sekä muslimityttö, joka on hyttiin mennessäni levittänyt lattialle pyyhkeen, jonka päällä hän kumartelee Mekkaan päin ja lausuu pyhiä tekstejä silmät kiinni, ja hämmennyn niin paljon että kykenen vain menemään ulos samaa reittiä kuin tulinkin.
Olin jotenkin toivonut päätyväni yhteen niistä Vikingin 80-lukulaisista parakkilaivoista (Isabella, Cinderella, Gabriella), joita Suomen ja Ruotsin välillä seilaa vähän väliä, mutta varustamo on päättänyt siirtyä uuteen aikaan ja ella-loppuisen aluksen sijaan olen päätynyt Viking Gracelle – tiedättehän; sille, joka ei myy viinaa kansalaisille vuorokauden ympäri, saattanpärkkel!
Haaveissani olisin ostanut puhdistusaineelle ja kokolattiamatolle tuoksuvan laivavanhuksen könyisestä kahvilasta perunamuusia eurolla, mutta hienostuneeseen harmaaseen puetusta samppanjabaari-Gracesta ei taatusti saa euron perunamuusia, ja lopulta käy niin kuin Pariisissa: tuntee koko ajan, että on väärät kengät jalassa.
Perunamuusin sijaan joudun siis taas silpomaan avokadoja linkkuveitsellä laivan vessassa; tapa joka jo menomatkalla maksoi minulle viipaleen peukalostani.
Syön eväitäni piilossa ja häpeillen, kuvittelen aina olevani noloin matkustaja koko laivassa, se homssuinen reppana, jolla ei ole edes varaa käydä buffetissa. Teoriassa ehkä olisi, mutta taidan olla liian kiintynyt imagooni vähän omituisena renttumatkailijana, joka istuu pakarat jäässä laivan ikkunalla ja syö hätäisesti pähkinöitä paperipussista.
Välillä toki kuvittelen olevani vaelluskenkineni ja muistikirjoineni laivan coolein matkustaja (lukuunottamatta ehkä tuota seitsemänkymppistä harmaapäistä iPodia kuuntelevaa herrasmiestä, jolla on vakosamettilippis, mustat farkut ja Puman lenkkarit). Tai ainakin taitavin. Taitavin matkustaja? Välillä, jostain käsittämättömästä egoa hivelevästä syystä haluan määritellä itseni näin. Luen metrokarttoja sujuvasti, en pysähdy pällistelemään liukuportaiden yläpäähän, ja yritän ylipäätään häivyttää itsestäni kaikki turistiuden merkit heti lentokoneen kosketettua asvalttia.
Hetkinen. Mikä tässä nyt on niin taitavaa?
Taitava matkustamiseni kulminoituu aina siihen, että yritän väkisin olla paikallinen. Häpeän suomalaisuuttani. Häpeän marginaalista skandinaavisuuttani niin paljon, että aksenttini alkaa aina mukautua paikalliseen, sen suuremmin yrittämättä. Vietettyäni kuukauden Irlannissa kuulostin loppua kohti korttia lätkivältä limerickiläismummolta.
Mitä matkailemista siinä on? Mistä tämä alkuperämaan salailu kumpuaa? Mitä hävettävää turistiudessani on? En ole kuitenkaan niitä pahimpia kamerakaulaisia tennissukkasandaalijalkaisia juntteja, jotka änkevät itsensä säkkipillinsoittajan kanssa samaan valokuvaan ja hymyilevät leveän naiivia hymyä, koska kuvittelevat kokeneensa jotain aitoa. Ja mikä minä olen heidän kokemustaan arvostelemaan? Itselleni aidointa on seistä tuntikausia paikallisissa ruokakaupoissa hypistelemässä hillopurkkeja, mikä on matkaseuralaisilleni yleensä vähintäänkin raivostuttavaa.
Ehkä kaikessa on kyse tarpeesta kuulua johonkin, kaikkien näiden piinallisten vuosien jälkeen löytää kotinsa, kokea olevansa tervetullut. Tämä tavoittelu tietenkin kääntyy itseään vastaan paikallisuutta imitoidessani; pakonomaisen jäljittelyni ansiosta päädyn kuitenkin olemaan se ulkopuolinen, joka väkisin yrittää olla olematta ulkopuolinen. En pysty keskittymään rehelliseen ihmiskontaktiin, kun keskityn suurimman osan ajasta siihen, kuulostaako aksenttini liian amerikkalaiselta (tai herra paratkoon, suomalaiselta). Jos selviän keskustelusta suurin piirtein virheettömällä brittienglannilla, riemuitsen sisäisesti kuten ystäväni joka 14-vuotiaana Amerikassa ilmoitti ylpeästi äidilleen, että noi varmaan luuli että mä oon paikallinen.
Ja tietenkin: kaupan kassaa tuskin voisi vähempää kiinnostaa, onko kielioppini Oxfordista vai MacGyverista hankittua.
Skannaan matkakohteitani loputtomasti yrittäen ottaa selville, olisiko tästä paikasta kodiksi, olisiko tämä vihdoin se lokaatio, johon voisin kuulua?
Tiedän, että tässä inner turmoilissa on kyse pitkälti päänsisäisestä sinnikkäästä ajatusmallista. Ulkopuolisuuden kokemus on myös toki surullisen universaali, osa evoluution (ja skeptikkojen, individualistien ja oikeistopoliitikkojen) pyrkimystä osoittaa meille, että olemme erillisiä toisistamme.
Silti.
En voi uuteen paikkaan saapuessa olla virittämättä tuntosarviani, haistelematta ilmaa hieman innokkaasti: joko nyt?
Vaikka olenkin tullut iän myötä katkeraksi ja pelokkaaksi, en ole vielä luopunut toivosta ja heittäytynyt täysin kyyniseksi johonkin kuulumisen suhteen. Sitähän meistä aika moni lopulta toivoo. (Johonkin kuulumista, ei kyyniseksi heittäytymistä.)
Olen tosin vähitellen alkanut hyväksyä ulkopuolisuuden pysyväksi osaksi tapaani olla maailmassa, ja tätä kautta madaltanut vaatimustasoani: nykyään yritän etsiä lähinnä paikkaa, jossa tuntisin itseni vähiten ulkopuoliseksi. Onko tässä kaupungissa kenties tavallista useammin sellainen sävy, etten koe jääneeni tuuliajolle? Tekeväni kaikkea väärin? Ennen kaikkea: käyttäväni vääränlaisia kenkiä?
Ehkä sitä ei koskaan tapahdu. Ehkä luovutan lopulta, ja lakkaan tuntemasta itseni ostoskeskukseen lentäneeksi puluksi, jota kaikki tuijottavat. Ehkä opin lopulta tuntemaan itseni kotoisaksi jopa tässä Viking Gracen samppanjabaarissa vaelluskengät jalassa, samalla kun lounge-pianisti rämpyttää flyygelistä ranskalaisia iskelmiä.
Ehkä kykenen vielä joskus olemaan se Teneriffalle lentävä lippispäinen vanhus, joka iskee flipflopit santaan ja ostaa Teneriffa-paidan ja puhuu mattokauppiaalle suomea minkäänlaista häpeää tuntematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti