Keskiviikkona naapurin vanha mies kopistelee
persialaismattoa lippalakki päässä tuuletusparvekkeella, aamupäivän
tiukka sumu on kertalaakista vaihtunut häpeilemättömään
auringonpaisteeseen, veljellä on syntymäpäivä ja äiti on käynyt
hakemassa kauppahallista säilykemandariineilla koristellun
kakunpuolikkaan, ja minä olen ostanut edellisten päivien aikana niin
monta lentolippua että meinaan sekavuuksissani ostaa yhden niistä
kahteen kertaan.
Perjantaina on pilvistä, taittelen
paperista tuohitähden, teen taas liian monta Buzzfeed-testiä
kirjoittamista vältellessäni, ja saan viime tipassa yhden työn postiin.
Mitä
enemmän kirjoittaa, sitä vähemmän tuntuu, että osaa kirjoittaa. Hahmoni
haahuilevat epämääräisten fiilistensä kanssa epämääräisissä maisemissa
päätymättä minkäänlaisiin johtopäätöksiin. Miten ne osaisivatkaan, kun
en minäkään. Kun yhden tekstin palauttaa, tulee taas masentavan ontto
tunne siitä, ettei tehnyt taaskaan parempaa. Eikä varmaan seuraavallakaan kerralla. Eikä sitä seuraavalla.
Mutta parin viikon päästä olen Skotlannissa (kotona, if you will), ja sekavan häkeltyneisyyden - overwhelmed at the sight of grace - lisäksi suren jo sitä, että joudun palaamaankin. Puoliksi tyhjiä ovat lasit, tämäkin, paitsi silloin kun ovat puoliksi täysiä, tai ihan vaan puolillaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti