Blast from the past

Päädyn jotenkin puolivahingossa klikkaamaan itseni Hotmailin Saapuneet-kansiossa kaikkein ensimmäisiin viesteihin, aina vuoteen 2000 saakka.

Ja mitä materiaalia sieltä löytyykään!
 
Siellä vuodatetaan, että se yksi typerä poika ei kerro itsestään mitään.
Sillä toisella on niin kiehtovat silmät.
Tästä karmeasta käpykylästä täytyy päästä helvettiin.
Kukaan täällä ei puhu mulle.
Luuletko että musta vois tulla runoilija.
 
Nauran sille, miten rakastettavan hölmöjä olemme olleet,
ja itken sille, miten rakastettavan hölmöjä olemme olleet.
 
Sitten löytyy myös viestejä salaisilta ihailijoilta, jotka ovat päätyneet jotain kautta blogiini – silloin olin vielä esillä omine kasvoineni – ja he väittävät näkevänsä katseessani jotain sellaisia ulottuvuuksia, joista itse en todellakaan ole ollut tietoinen.
 
Minne nämä ihailijat ovat aikojen saatossa kadonneet? Silloin oli vain yksi blogi; nyt on Twitter-tili ja Tumblr-tili ja goddam Facebook, ja silti tuntuu hyljeksitymmältä kuin koskaan. Alkaa lopulta kirjoittaa kuvitellen, mistä ihmiset pitäisivät. Tämä ei ole koskaan hyvä.
 
(Puhun palturia; totta kai ajattelen aina jollain tasolla sitä, mistä ihmiset pitäisivät. Ongelma se on ainoastaan, jos siitä muodostuu liian suuri tekijä.)

Tuolla kadulla söpöjä villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä katsellessani mietin, että elämässäni ei ole ollut läheskään tarpeeksi söpöjä villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä. Toisaalta söpöjen ihmisten ongelmaksi muodostuu aina se, että he edustavat vain sitä, mitä ei ole. Eivät söpöt ihmiset ole minun söpöjä ihmisiäni, ainoastaan ohi vilahtavia kangastuksia, joita minun olemassaoloni ei liikauta. Ekstroverteillä ei kai ole tällaisia ongelmia.
 
(Amerikkalaistytöt rupesivat sumeilematta iskemään Tescon kassapoikaakin, niin kuin siinä ei olisi ollut mitään erikoista. Miten tällaiseen johtopäätökseen edes päädytään?)
 
Iltaan mennessä sumu on hiipinyt niin paksuksi, että se peittää näkyvistä Calton Hillin roomalaiset (joonialaiset? Korinttilaiset?) pylväät ja koko St. Jamesin ostoskeskuksen. Kaasulämmitys pätkii tänään tavallista enemmän. Merkkivalo napsahtaa punaiselle väsyttyään ja pitää vähän väliä käydä resetoimassa. On hieman yksinäistä, ehkä puoliksi sunnuntai-iltaista melankoliaa, puoliksi oikeaa yksinäisyyttä.

Keitän paljon teetä ignoroidakseni ajatuksen siitä, että pitää palata. Se ei ihan toimi.

 

Friday I'm in... öh

Aamurutiini:

put the kettle on,
flick the telly on (Frasier),
grumble grumble grumble,
piece of toast,
assessment of weather,
another cup of tea.

Kyvyttömyyttä orientoitua mihinkään (pitikö mun tehdä jotain? Mikä mun nimi on?).

Päätös: ulos olisi varmaan hyvä mennä. Mutta mihin. Vanhaan kaupunkiin. Uuteen kaupunkiin. Ruokakauppaan. Ostamaan uusi pipo, koska unohdin vanhan jonnekin Leithin sataman ostoskeskukseen. Elokuviin? Teatteriin? Katsomaan stand up-komiikkaa? Suorittamaan jotain, mikä kuulostaa matkailulta, ja mistä voi sitten kertoa jälkeenpäin hyvällä omatunnolla?

Tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Johonkin tarttua. Ehkä johonkin vanhaan, sen sijaan että aina uuteen.

(Aloittamisen helppous, valmiiksi saattamisen vaikeus – mihin kaikkeen tämä kytkeytyy, en tiedä. Jos tietäisin, en kai istuisi tässä tekemässä uutta blogimerkintää sen sijaan että kirjoittaisin valmiiksi jonkin niistä 26:sta keskeneräisestä tekstistä, jotka kovalevyllä kuumottelevat.)

 Oikeastaan haluaisin vaan pistää lämmityksen päälle ja kääriytyä fleecehuopaan tähän sohvannurkkaan ja miettiä asioita. Sillä tavalla kepeästi. Leijailla ajatuksesta toiseen, sen sijaan että kyntäisin niiden perään kuokalla.

 Ja niin on kello taas ties mitä, ja televisiosta tulee taas jakso How I Met Your Motheria, enkä ole taaskaan saanut tehtyä mitään, mistä jäisi jälki. Ihon alla on sellainen levoton olo; ehkä pelkoa siitä, että en tule tekemäänkään.

je ne sais quoi

Onnellisuutta on vaikeampi purkaa osiin kuin onnettomuutta, samaan tapaan kuin hyvän elokuvan hyvyyttä on vaikeampi perustella kuin huonon huonoutta.

Onnettomuuden tekijät voi usein summata selkeästi kuin country-laulussa: koira kuoli, vaimo jätti, pick-up hajos. Aim sou alouu-ou-ou-oun.  

Vastaavasti voin toki väittää, että Morris Minillä vastaan ajavien nunnien, hyvän kahvin, Louise Bourgeoisin näyttelyn, ruusukaalien, auringonpaisteen, Wes Andersonin uuden elokuvan, nokikanojen, ikkunasta kadulle kuuluvan viulunsoiton, rugbynpelaajien ja halpojen kirjojen löytämisen yhteissumma tekee minut onnelliseksi, mutta moinen simppeli numeerisuus tuntuu jotenkin löperöltä.

Nunnat ja nokikanat ovat osa totuutta, mutta niiden välissä ja taustalla on jokin vaikeasti määriteltävissä oleva mutu-tuntuma, je ne sais quoi -tekijä, jota avatessa vain turhaudun (myönnettäköön, että vastaavanlainen häiritsevä je ne sais quoi värittää toki usein myös onnettomuutta). Ennen en olisi yrittänyt edes avata, ja hyväksynyt harmaiden alueiden harmauden levollisena tosiasiana. Tehnyt siitä ehkä vähän taidetta.

Jokin pakonomainen rationalisointi (olenko tavannut liikaa kyynisesti tuhahtelevia aggressiivisia skepsisläisiä?) on tullut vuosien saatossa mukaan, ja ehkä hyvä niinkin; silti on niin perkeleen vaikea levätä ajatuksessa siitä, etten pysty sanallistamaan kaikkea auki.

Sitten on vielä epämääräistäkin epämääräisempi kodin käsite – tai kirjoitetaan se sittenkin isolla, Kodin, kas noin. Siitä on vielä vaikeampaa saada otetta kuin onnellisuudesta, koska ennen pitkää päätyy käyttämään sellaisia sanoja kuin sydän tai sielu, joiden tarkkarajaisuudesta ja totuudenmukaisuudesta en ole enää ollenkaan niin varma kuin ennen. Tunne se joka tapauksessa on enemmän kuin mikään sanakirjamääritelmä, ja palaan sen äärelle aina uudestaan, niin paljon kuin se minua kismittääkin: yritän vastustaa tälle paikalle antautumista (tiedättehän - sillä tapaa kun itseään joskus yrittää pidätellä ihastumasta, kun tietää että reisille se menee kuitenkin), mutta kohta löydän itseni halaamasta ovenkarmia tai kävelemästä Inverleith Terracea äkillisesti kyynelehtien, minkä joudun naamioimaan vastatuulen ansioksi.

Seuraavan kulman takana sitten kiellän itseni kuin Pietari, rationalisoin moisen haihattelun pois pelkkänä romanttisuutena, God forbid.

Ja kuitenkin: kun katson laskevaa aurinkoa, joka maalaa Broughton Placen talojen seiniä, vesilammikossa kylpevää yksinäistä harakkaa, noita kanervapuskien kuorruttamia rinteitä…

En tiedä kuulunko tänne – en tiedä kuulunko mihinkään, kuinka moni meistä kuuluu – mutta olen kotona. Siinä päivän itsensä kumoava lausunto, jota yritän tapella sileämmäksi, mutta ei se taivu. Mikä sitten on totta? Mikä ei? Ja miten pitkäksi aikaa sitä kannattaa jäädä miettimään?

Ruby Tuesday

En vaadi onneen paljoa – paitsi silloin kun vaadin, eli lähes aina – mutta joskus riittää se, että vanha mies hymyilee kadulla ja katsoo silmiin, ihan silkkaa kohteliaisuuttaan, ravistaa vähän yksinäisyyden verhoa syrjään. Lähtökohtainen oletukseni maailmaa kohtaan on se, etteivät ihmiset perusta minusta: tuollainenkin kierosilmä, mikä lie nuorisorikollinen. Vastakkaiset kokemukset yllättävät aina.

Tuulee, niin kovaa kuin nyt Skotlannissa on tapana. Kirjoittelen, tuskin residenssin arvoisesti. Ei näistä ole esseiksi tai kolumneiksi, tällaisista repaleista. Yritän lähinnä selvittää itselleni, mikä maailmassa hankaa vastaan.

Ostan Guardianin ja leikin olevani paikallinen. Ostan punnalla kimpun narsisseja ja laitan ne maljakkoon. Sytytän kynttilöitä ja makaan kokolattiamatolla selälläni. Vähitellen sydämenlyönnit kuuluvat kaasukaapin hurinan yli.

Days of auld lang syne

Pudotan kuppiin pussillisen Tescon Scottish Blendiä (medium strength, perfect for Scottish water), kaadan kuuman veden päälle ja avaan triple chocolate chip cookiesit, vaikka ei varmaan pitäisi. Vastapäisen talon georgiaanisiin ristikkoikkunoihin syttyy valoja satunnaisiin muodostelmiin, joiden huomaan tuottavan lohtua. Yhdessä ikkunassa heijataan vauvaa käsivarsilla, toisessa katsotaan Voicea, kolmannessa nuorimies laittaa kiivaaseen tahtiin ruokaa. Tässä ikkunassa istun minä, kömpelöllä chenillesohvalla, juomassa teetä ja räpeltämässä blogimerkintää.

Paljon enemmän varmaan pitäisi.

Pitäisi olla parempi ja tuotteliaampi taiteilija. Meinaavat lopettaa taiteilijaresidenssit, osittain siitä käsityksestä, että taiteilijat käyttävät niitä lomailuun. Taiteilija ei arvatenkaan saa lomailla, mokoma hedonistinen laiskajaakko.

Rajojen vetäminen hämmentää minua: eikö toiseen ympäristöön hakeutumisen tarkoitus ole juurikin saada uusia virikkeitä – mikä kaikki tämän erottaa lomasta? Miten paljon saan lomailla, noin niin kuin numeerisesti? Onko Calton Hillille kiipeäminen ja maisemien edessä huokailu lomaa vai työntekoa? Ei kai kukaan voi kuvitella, että residenssien tarkoitus olisi jotenkin sulkea ulkopuoliset virikkeet maailmasta, lukittautua kammioon naputtelemaan Remingtonia, tai käydä yksinomaan muodostamassa kontakteja paikallisiin taiteilijoihin, jotka vastaavasti naputtelevat kammioissaan Remingtoneita?

Tätä tuskaillessani huomaan syöneeni jo kolme suklaakeksiä.

Sama vesi ei kulje sillan ali kahdesti, 

ja jos samaan paikkaan palaa eri ihmisenä, 

ei paikkakaan ole enää sama.

Olen siellä, missä olin vuosi sitten,

noin periaatteessa,

mutta haluaisin olla siellä, missä olin vuosi sitten, koska muistan olleeni onnellinen.

On siis niin, että on 

a) mielikuva menneisyydestä, jossa olin onnellinen, ja

b) mielikuva tulevaisuudesta, jossa tulen olemaan onnellinen

(hyvin satunnaisesti, silloin kun saan uskoteltua itselleni ansaitsevani moisen),

ja tässä hetkessä ainoastaan noiden kahden olotilan puute.

Kovin virtaavaa on aika, ja ihmisen tilat sen sisällä. 

A bite of fear

Olen kaivannut pitkään sellaista elokuvaa, josta kävelisi ulos jotenkin hengästyneenä.
Jota nauttisi lusikalla ja löisi ilmaan kuvitteellisia high fiveja ihan siitä ilosta, että se on niin saatanan hyvä;
sellaista, joka teini-ikäisenä sai sulkeutumaan huoneeseensa ja katsomaan peiliin pitkään etsien sieltä jotakin uutta, koska yhtäkkiä oli varma, että jotakin uutta oli;
sellaista, että kun kävelee ulos teatterista, ei uskalla katsoa ihmisiä silmiin kun pelkää, että ne jotenkin näkevät.

Ei ole pitkään aikaan tullut vastaan. Kovin väkinäisiä ovat kaikki. Alkaa laskea minuutteja: nyt ei ole kymmeneen tapahtunut mitään, kohta varmaan räjähtää. No nyt räjähti. Raskasta katsottavaa, topattu täyteen ulkomusiikillisia elementtejä.

Vaikka draamaan tarvitaan lopulta vain yksi huone ja läjä ihmisiä, jotka kantavat kaunaa toisilleen.

Olen kaivannut, mutta nyt en enää kaipaa, koska löysin. Ja ei: en kerro hänen nimeään julkisuuteen, koska haluan pitää ihmeen itselläni, salaisuutena, close to my chest. En uskalla katsoa uudestaankaan, koska pelkään, että kokemus oli sidottu vain tiettyyn aikaan, oikeaan kofeiinin määrään elimistössä, tähtien asentoon. Ehkä se oli, mutta en välitä. Säilytän hänet tässä, vieressäni. My precious.

Aina ennen matkalle lähtöä jostain vyöryy syvä melankolinen huolestuneisuus. Katsoo horisontin taakse pakenevaa karmiininpunaista aurinkoa, ja tuntee että kaikki muu on katoamassa samalla.
Kirjoittaa sellaisia monologeja kuin "anna minun tulla ihmiseksi, joka haluan olla, mutta jos minusta ei ole siihen, anna minun unohtaa, mitä halusin".

Ehkä tämä ennakoi jotenkin muutaman tunnin kuumeisten yöunien jälkeistä matkustusolotilaa, lentokentän keinokuitupenkeissä pyörimistä. Että on unohtanut jotain perustavanlaatuista. Että jokin on täysin vinksallaan, ja jokin samalla hyvin oikein.

Eniten vituttaa kaikki

1) "Laitanko pakasteet pieneen pussiin?"
"Laitanko hiivan pieneen pussiin?"
"Laitanko jugurtit pieneen pussiin?"
MIKÄ ON TÄMÄ HINKU PÄÄSTÄ EROON PIENISTÄ PUSSEISTA

2) "Tämä tuote on kehitetty erityisesti kosteusköyhälle iholle"
Tai miten olis ihan vaan KUIVALLE

3) En asu samassa maassa suosikkijulkkisteni kanssa

4) En voi koskaan päätyä istumaan puistonpenkille suosikkijulkkisteni kanssa keskustelemaan coolisti näytelmäkirjallisuudesta tai ihan mistä vaan, mutta coolisti, koska a) en osaa olla coolisti, b) en asu samassa maassa suosikkijulkkisteni kanssa

3) Suomalainen kahvi on pahaa

4) Sitä on liian vähän

5) Näytän perunasäkiltä

6) Välitän liikaa siitä, että näytän perunasäkiltä

7) Nuoret ja lahjakkaat ihmiset

8) Vanhat ja lahjakkaat ihmiset

9) Eli lähes kaikki muut ihmiset kuin minä

10) Sukkien pitäminen.