Kävelen Johnin käsikynkässä National Museumin vitriinien reunustamaa käytävää (keskiaikaisia kuparikolikoita, miekkoja, kirjapainotavaraa). John
aina sama hattu päässä, villakangashousuissa, hyväryhtisenä.
Huokailen, kuten näinä päivinä on tapana.
”Mitä varten mä muka oon täällä, jos mulle ei tarjota edes kotia?”
John pysähtyy, ottaa kasvoni käsiensä väliin, katsoo
minua silmiin ja sanoo
”You’re here for the poetry”.
En osaa vastustella.
Et kai sä aio väittää, että
kaikki menee vielä hyvin? kysyn vielä varmuuden vuoksi.
Of course not. How could I promise you
something like that?
Bless him. Kuollut sielu ja silti
pessimistinen.
Hostellin keittiössä keskustelen japanilaisen naisen kanssa, joka on vannoutuneena rojalistina tullut seuraamaan referendumia. Amerikkalaisen valokuvajournalistin kanssa, joka on tullut dokumentoimaan referendumia. Skotlantilaisen naisen kanssa, joka näyttää kauhistuttavasti tulevaisuudeltani (rasittavan allerginen kaikelle; ampiaisille, gluteenille, pölylle), ja joka on tullut kampanjoimaan itsenäisyyden puolesta. Valkovenäläisen naisen kanssa, joka etsii laillani asuntoa, ja on tullut työharjoitteluun parlamenttiin jonkun Labour-kansanedustajan avustajaksi (hah!). Kanadalaisen vähän ahdistuneen oloisen työntekijän kanssa, joka omalla työvuorollaan soittaa Leonard Cohenia, Radioheadia, Smithsiä.
Välttelen kirjoittamista kirjoittamalla.
A writer is someone for whom writing is more difficult than it is for other people...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti