Yes, yes, yes

On kaksi päivää itsenäisyysäänestykseen. YES-liike kampanjoi aktiivisemmin, samanlaisella tunteen palolla kuin Haaviston tukijat viime presidentinvaaleissa. Keski-ikäiset naiset laulavat työväenlauluja kadunkulmassa ja ojentelevat ohikulkijoille postikortteja, joissa art nouveau -henkeen maalattu tartaanipukuinen ohdaketta pitelevä nainen kehottaa "Vote Yes". Kerrostalojen ikkunoihin on liimattu aggressiivisia "YES, YES, YES!"-plakaatteja; viereiset ikkunat julistavat "NO, NO, NO!" 

 

Joka ikinen vahingossa kuultu keskustelu tuntuu käsittelevän David Cameronia, konservatiiveja, öljyvaroja, NHS:ää, punnan kohtaloa. Ilma on niin sakeanaan intohimoa mahdollisen muutoksen edessä, että on vaikea muistaa sen loppuvan muutaman päivän päästä. 

 

Olen ollut kaupungissa viikon.
Olen nähnyt Dylan Moranin ajavan ohitseni pyörällä,
Dylan Moranin esittämässä stand upia,
tavannut sattumalta tytön, joka oli kanssani ala-asteella kahta luokkaa alempana,
nähnyt kolme asuntoa

(1. mahtava, mutta homeessa;

2. mahtava, mutta joku muu oli parempi ehdokas;

3. ulkoisesti pramea, henkisesti kylmä),
tiedustellut yhdeksää muuta (tuloksetta),

aloittanut opiskelun, aloittanut steppitunnit, käynyt pari kertaa elokuvissa, alkanut jo vältellä deadlineja.

 

Kodittomuus painaa. Sitä on jo kaksi vuotta niskassa; tuntuu, että raahaudun viimeisillä voimillani asunnosta ja hostellista toiseen. Hostelli on homeessa, elokuvateatteri on homeessa, kirjakaupan kellari on homeessa. Keuhkot lyövät lukkoon, käsistä katoaa tunto, vasemmasta korvasta kuulo, ja sitten on otettava tukea seinästä ettei kaadu saman tien tajuttomana naamalleen.

 

Menen kirkkoon (ei homeessa) ja sytytän kynttilän jonkin otollisen näköisen pyhimyksen eteen ja kysyn, miksi minun oli tarkoitus tulla tänne (koska eikö näin ollut? Eikö joka ikinen merkki osoittanut siihen suuntaan?) jos en voi edes asua missään. 

 

Pyhimys ei vastaa mitään. Tuijottaa mustilla kivisillä silmillään tyhjyyteen. Kynttilä palaa siihen tapaan kuin kynttilät palavat, yskähdellen.

 

Tulen istumaan Meadowsin Starbucksiin. Hörpin maitokahvia pahvimukista ja väistelen ensimmäistä deadlinea (huomenna). Viereisessä pöydässä puhutaan - mistäs muusta - itsenäisyysäänestyksestä. 

 

("I'm a No supporter, because it seems to me that the Yes voters are voting yes just for fun.")

 

Opiskelijoita matkalla yliopistolle tai pois. Aurinko kääntyy, tuuli huitoo vaahteroita. 

 

Elämä, täällä niin kuin muuallakin, kulkee eteenpäin. Välillä sitä pysähtyy katsomaan ikään kuin sivusta: muistaa, miksi tänne kaipasi. Miksi tämän kaupungin nurkkiin aikanaan rakastui ja miksi niihin jaksaa rakastua edelleen, vaikka suhteen toinen osapuoli alkaa osoittaa myös typeriä piirteitä.