Löydän itseni sunnuntaina kokoustilasta, jonka lattialla istuu kylki kyljessä parisataa hippiä.
On kokoonnuttu suunnittelemaan Beltane-kulkuetta, jossa liehuviin hörsöihin pukeutuvat tulenpyörittäjät ja kasvomaalauksin koristellut rummuttajat vaeltavat vappuna kaupungin halki ja esittävät (vähän kökön) pakanallisen näytelmän.
Ihmiset istuvat toistensa henkilökohtaisissa tiloissa pukeutuneena kulkusiin ja samettiin ja hiippahuppuihin ja nauravat helvetin kovaan ääneen kaikelle mitä sanotaan, ja keskeyttävät ajoittain puhujan.
He ovat niitä ihmisiä, joiden seuraan olisin kymmenen vuotta sitten halunnut, ja päästessäni pakahtunut onnesta.
He uskovat johonkin: puhuvat äiti maan pelastamisesta ja totuudesta ja kapinallisuudesta,
ja mikä minä olisin heidän arvojaan vastustamaan? Mutta siellä minä
tuhahtelen kyynisenä takarivissä, yritän olla pyörittelemättä silmiäni kun edessä
istuva parikymppinen poika taas nauraa ihan liian kovaa jollekin hipin
heittämälle huonolle vitsille.
Kyse ei ole edes iästä - puolet hipeistä on minua vanhempia - mutta heidän runollisen kömpelö rakkaudenjulistuksensa kuulostaa nyt a) uskonnolliselta, b) nololta. Vuodet ovat ruhjoneet. Epätäydellisen ja epäreilun maailman vaikea sietäminen, kaikenkattava vastausten puuttuminen, kaiken käsitteellistäminen ja asioiden jatkuva sanoiksi pukeminen ovat tulleet kokemuksellisuuden ja heittäytymisen tielle.
(Lisäksi hippipiireissä esiintyy epämiellyttävän paljon seksismiä, joka puetaan muotoon "se on hei luonnollista". Jännästi tämä "luonnollisuus" tuntuu koskevan lähinnä miehiä, jotka haluavat hinkata itseään lähimpiin tisseihin.)
Matkalla bussissa kotiin käyn taas läpi identiteettikriisiä. Alitajuisesti kai hakee ihmisolentona yhteisöä, johon kuulua. Hippeihinkään en enää kuulu. Elokuva- ja tv-ihmiset taas ovat usein liian kyynisiä, pintapuolisia. Tanssijaksi ei hyväksytä, koska en treenaa joka päivä (näillä polvilla?). Tavalliset ihmiset eivät ymmärrä, miksi vietän päiviä vältellen kirjoittamista tekemällä Playbuzz-testejä. Mikset sä vaan kirjota?
Näihin ryhmiin ei kuuluta, koska niiden periaatteisiin ei uskota. Mihin oikeastaan enää uskon, jos en edes totuuteen, maan pelastamiseen (vaikka en olekaan vielä luopunut jätteiden lajittelusta), johonkin abstraktiin kaikenkattavaan rakkauden käsitteeseen?
Vai onko kaikki aiemmin oikealta tuntunut vain vaiennettu taustalle - koenko sen manifestoinnin sametilla jotenkin noloksi? Eikö tämä tee minusta juuri sellaisen viattomuuttaan häpeilevän keski-ikäisen, jollaiseksi en vannonut tulevani?
Bussin yläkerrassa, auringon laskiessa Princes Street Gardenin ylle - sinne on jo rakenneltu kevätesikoista asetelmia - tajuan uskovani vielä kauneuteen. Sen perässähän minä täällä olen. Kauneus inspiroi runoutta, yksityiskohtien kauneus: hautausmaalle puhjenneet lumikellot, äiti joka puhaltaa töppöjaloin juoksevalle lapselleen saippuakuplia, epävarman näköiset runoilijateinipojat, ne muistokyltit, joita kadunvarren penkkeihin on ruuvattu.
Kauneuteen uskon, häpeilemättä. Ehkä vielä jonkinlaiseen kapinallisuuteenkin, vaikka paljon väsyneemmin kuin parikymppisenä. Suhtaudun tähän myötätuntoisesti: kaiken metaforisen suossa kävelyn jälkeen ei jaksa enää heilutella lippuja oikein minkään puolesta.
Tämän oivallettuani jaksan taas nostaa hattua hipeille jotka jaksavat tuoda kapinaansa esille äänekkäämmin. Minä olen täällä sohvassa, hipit, ja tuen teitä hiljaisesti. Väsyneesti. Kiroilun lomassa.
Tällainen klassinen kirjoittajan lauantai. Istutaan sohvassa neljään asti ja yritetään epätoivoisesti etsiä netistä jotain, millä voisi perustella, ettei tarvitse vielä avata sitä tiedostoa, jonka avaaminen kauhistuttaa. Sitten kun ollaan tehty kaikki "Millaiset ihmiset sinuun ihastuvat?"-testit (taiteilijat), pitää avata televisio, eikä sieltäkään tule kuin rugbya ja Matlock. Aurinko alkaa laskea, tuntee kokeneensa tappion. Kahvia ei kehtaa keittää toista kupillista. Fine, lähdetään sitten kauppaan. Se on kuitenkin järkevää. Hautausmaan poikki, kaatuneet hautakivet, ajatellaan eksistentialistisesti: "nääkin ihmiset on kaikki kuolleet. KUOLLEET!" ja sitten että "ehkä mä en edes ole kirjoittaja". Lidlistä pinaattia ja kirsikkatomaatteja, jäätelö jätetään pakastinaltaaseen koska sitä ei todellakaan olla ansaittu.
Ceilidhiäkään ei olla ansaittu, mutta liput on jo. Siellä tuntuu soittavan se sama polkkabändi, jota Kevinin äiti joutuu Yksin Kotona -elokuvassa kuuntelemaan koko matkan Scrantonista Chicagoon pakettiauton takatilassa. Rumpali näyttää elämäänsä kyllästyneeltä David Beckhamilta. Neil ei hae tanssimaan, koska on pitkätukkaisia mekkoihin pukeutuneita normaaleja naisiakin haettavana, ja päädyn vain keskustelemaan meditaatiosta jonkun amalgaamipaikkaisen vanhan basistin kanssa.
Maksimoin kurjuuden kävelemällä kotiin bussin sijaan. Tuulisen Meadowsin halki vaeltaa satunnaisia humalaisia ja joku toisiinsa nojaileva pariskunta, joka on juuri pyörinyt leikkikentän karusellissa, silleen romanttisesti.
Pimeyden keskellä nurmikossa hohtaa keltaisia krookuksia.
Haluan kirjoittaa vielä ceilidhistä, koska sen luonne tapahtumana on kiinnostava; ihmisryhmien kohtaaminen fyysisyyden kautta, jonkinlaisen leikin varjolla.
Ceilidh on seuratanssin tapa siinä missä lavatanssitkin. Se tuntuu kuitenkin olevan lavatansseja sosiaalisempi muoto, koska ei keskity pelkästään parin käsitteen ympärille - vähintään puolet tansseista tanssitaan suuremmissa ryhmissä.
Kohtaamisen tapa on jossain määrin demokraattisempi, eikä virtuositeetti ole mikään oletusarvo. Mitään ei tarvitse osata, koska a) kaikki opetetaan, b) jostain ilmaantuu aina rutinoitunut vakiokasvo, joka tarttuu amatöörejä kyynärvarresta ja vie mennessään [se joulupukin
näköinen alati hymyilevä mies, jolla on MacDonald-klaanin
kiltti; halitoosi-Bruce, joka on niin hyvä
viemään että hengityksen antaa anteeksi, tai Magnus, joka näyttää juuri niin
viikingiltä kuin nimen perusteella voi olettaakin: vaalea poninhäntä ja
hartiat, joilla nostellaan tukkeja - hän on käänteissään niin lennokas,
että sivustakatsojalle tulee hyvin nopeasti selväksi, onko kiltin alla
mitään (spoiler alert: ei)].
Tapahtumana ceilidh vetää heterogeenistä yleisöä, joka saisi yhteisötanssille omistautuneet pyyhkimään silmäkulmiaan: samassa ringissä seitsenkymppiset harvahampaiset ukot, jotka laahustavat rauhallisesti ympäri salia, hormoneja vastaan taistelevat teini-ikäiset, joku ringin keskellä pyörätuolissaan. Niillä on kaikkein hauskinta, jotka ovat eniten pihalla.
Joskus käy myös niin, että näkee unta jossa juo negronia, ja seuraavana päivänä ei osaa ajatella muuta kuin negronia, ja sitten menee ystävänsä kanssa juomaan negronia, ja negronista inspiroituneena muistaa tarkistaa olisiko illan ceilidhiin vapautunut lippuja, ja kohtalon oikusta tietenkin on, ja sitten paikan päällä näkee Neilin, jonka nimi ei tietenkään ole Neil, eikä tämä näytä Paulinan mielestä pätkääkään Neil Gaimanilta mutta mitä väliä sillä on koska hänellä on päällään kiltti ja saan itseni ohjelmoitua kysymään hänen nimensä, mitä ei tietenkään saisi pitää minkäänlaisena saavutuksena, mutta
a) olen sosiaalinen peruna,
b) hän pyörittää minua kahdesti ympäri strip the willowssa enkä voi hillitä itseäni,
c) hänellä on päällään kiltti,
d) olen sosiaalinen peruna.
Tiistai: kahden deadlinen päivä. Raavin ensimmäisen kasaan jotenkin vasemmalla kädellä, kuudella teekupilla, sinne päin; toisen suhteen luovutan. All I have is a pile of paper covered with wrong words enkä ole edes poistunut talosta kahteen päivään, seisonut vain keittiössä tuijottaen tietokonetta, pään sisällä huutaen.
Kuulen jo kritiikin: ei ole ammattimaista. Ei saa myöhästymällä töitä.
Tiedän, tiedän. En saa töitä, koska olen minä. En saa töitä, koska kompastun ajoittain kaikkeen siihen, mikä tekee minusta minut. Ammattimaiset lähettävät keskeneräistä saadakseen palautetta; minä en osaa lähettää keskeneräistä, koska tiedän, mikä kaikki siinä mättää ilmankin että kuulen siitä ulkopuolisilta.
Lyön tietokoneen kiinni. Kävelen Lidliin; on jo pimeää, Caledonianin olutpanimolta leijailee maltaan tuoksu.
Olen päässyt pahimman itsevihan yli, kun kaverilta tulee viesti: hän on Sherlockin kuvauspaikalla, ja kertoo melkein saaneensa sydänkohtauksen, koska on juuri keskustellut Benedict Cumberbatchin kanssa tulevasta elokuvastaan.
Hän on kaikkea, mitä minä en ole.
Hänellä on kaikkea, mitä minulla ei koskaan tule olemaan: työpaikka, kauriinsilmät, sosiaalisia taitoja, tuleva elokuva, Benedict.
Eikä meillä ole talossa edes viinaa.
Tammikuu päättyy ceilidhiin - hyvään ceilidhiin, jossa ei tarvitse koko ajan opetella olemaan miehen roolissa ja sekoilla askeleissa, vaan sellaiseen, jossa vanhat kilttiin pukeutuneet herrasmiehet tulevat hakemaan ja tietävät mitä tapahtuu.
Mutta three dances in, ja tanssiin hakee hän - näyttää nuorelta Neil Gaimanilta, ja tanssii kuin joku kesytön kreikkalainen jumala. Neil Gaimanin ulkonäön voisin vielä sivuuttaa, mutta hän osaa viedä niin, etteivät jalat kosketa maata missään vaiheessa, eikä hänestä haluaisi millään päästää irti, vaikka tuntuu, että perna on revennyt jo tanssin puolivälissä.
Sitten en voi enää keskittyä muuhun kuin hakemaan häntä katseellani huoneesta - hän tanssii demokraattisesti vähän kaikkien kanssa, joista puolet tietysti minua kauniimpia ja varmasti muutenkin järkevämpiä yksilöitä, sivuseikka - ja miettimään, miten voisin muodostaa häneen jonkinlaisen kontaktin.
Mutta kun näissä asioissa on siunattu kyyhkysen käsityskyky, ei siihen kuitenkaan pysty.
Koko ajanhan minä itseäni näillä kidutan - rakastun poikiin, joilla on rispaantuneet hihansuut ja tyttöihin, joilla on suuret silmät, pelkästään sillä perusteella että olen hetken samassa huoneessa heidän kanssaan. Jostain kumman syystä Neil (we're calling him Neil now) kuitenkin tekee niin kovan vaikutuksen, että vatsassa tuntuu epämiellyttävältä.
(Tai ehkä se on se perna.)
Lopuksi tanssitaan tietysti strip the willow, suosikkini, the long epic one kuten hän sitä nimittää kun hakee minua vielä kerran tanssiin - ehkä hän vain näkee silmissäni sen epätoivon, joka niissä kieltämättä on,
ja tanssi on tosiaan pitkä ja eeppinen ja munuaiseni seilaavat jo jossain keuhkojen tienoilla, mutta saan näemmä adrenaliininsekaista energiaa siitä, kun hän sinkoaa minut huoneen toiseen nurkkaan, ja lopulta kaikki päätyy jonkinlaiseen full-body-collisioniin, jossa taklaamme toisemme nauraen keskellä ihmisrivistöä,
enkä haluaisi päästää irti.
Yritän vieläkin keksiä, miten voisin muodostaa häneen jonkinlaisen kontaktin,
mutta näihin ei minulle ole jaettu muita aseita kuin vaivihkainen katsekontaktin hakeminen, ja lisäksi hän puhuu ystäviensä kanssa eikä minkäänlaista tilaisuutta tule,
ja sitten voin vain pakata villatakin ja talvitakin ja kaulaliinan ja baskerin jo valmiiksi hikisen kehoni päälle, liioitellun hitaasti,
ja kävellä kotiin vain yhden ajatuksen kanssa:
How do you survive the tragedy that is You?
