Sit down at a typewriter and bleed

Tällainen klassinen kirjoittajan lauantai. Istutaan sohvassa neljään asti ja yritetään epätoivoisesti etsiä netistä jotain, millä voisi perustella, ettei tarvitse vielä avata sitä tiedostoa, jonka avaaminen kauhistuttaa. Sitten kun ollaan tehty kaikki "Millaiset ihmiset sinuun ihastuvat?"-testit (taiteilijat), pitää avata televisio, eikä sieltäkään tule kuin rugbya ja Matlock. Aurinko alkaa laskea, tuntee kokeneensa tappion. Kahvia ei kehtaa keittää toista kupillista. Fine, lähdetään sitten kauppaan. Se on kuitenkin järkevää. Hautausmaan poikki, kaatuneet hautakivet, ajatellaan eksistentialistisesti: "nääkin ihmiset on kaikki kuolleet. KUOLLEET!" ja sitten että "ehkä mä en edes ole kirjoittaja". Lidlistä pinaattia ja kirsikkatomaatteja, jäätelö jätetään pakastinaltaaseen koska sitä ei todellakaan olla ansaittu. 

Ceilidhiäkään ei olla ansaittu, mutta liput on jo. Siellä tuntuu soittavan se sama polkkabändi, jota  Kevinin äiti joutuu Yksin Kotona -elokuvassa kuuntelemaan koko matkan Scrantonista Chicagoon pakettiauton takatilassa. Rumpali näyttää elämäänsä kyllästyneeltä David Beckhamilta. Neil ei hae tanssimaan, koska on pitkätukkaisia mekkoihin pukeutuneita normaaleja naisiakin haettavana, ja päädyn vain keskustelemaan meditaatiosta jonkun amalgaamipaikkaisen vanhan basistin kanssa.

Maksimoin kurjuuden kävelemällä kotiin bussin sijaan. Tuulisen Meadowsin halki vaeltaa satunnaisia humalaisia ja joku toisiinsa nojaileva pariskunta, joka on juuri pyörinyt leikkikentän karusellissa, silleen romanttisesti.

Pimeyden keskellä nurmikossa hohtaa keltaisia krookuksia.