On kokoonnuttu suunnittelemaan Beltane-kulkuetta, jossa liehuviin hörsöihin pukeutuvat tulenpyörittäjät ja kasvomaalauksin koristellut rummuttajat vaeltavat vappuna kaupungin halki ja esittävät (vähän kökön) pakanallisen näytelmän.
Ihmiset istuvat toistensa henkilökohtaisissa tiloissa pukeutuneena kulkusiin ja samettiin ja hiippahuppuihin ja nauravat helvetin kovaan ääneen kaikelle mitä sanotaan, ja keskeyttävät ajoittain puhujan.
He ovat niitä ihmisiä, joiden seuraan olisin kymmenen vuotta sitten halunnut, ja päästessäni pakahtunut onnesta.
He uskovat johonkin: puhuvat äiti maan pelastamisesta ja totuudesta ja kapinallisuudesta, ja mikä minä olisin heidän arvojaan vastustamaan? Mutta siellä minä tuhahtelen kyynisenä takarivissä, yritän olla pyörittelemättä silmiäni kun edessä istuva parikymppinen poika taas nauraa ihan liian kovaa jollekin hipin heittämälle huonolle vitsille.
Kyse ei ole edes iästä - puolet hipeistä on minua vanhempia - mutta heidän runollisen kömpelö rakkaudenjulistuksensa kuulostaa nyt a) uskonnolliselta, b) nololta. Vuodet ovat ruhjoneet. Epätäydellisen ja epäreilun maailman vaikea sietäminen, kaikenkattava vastausten puuttuminen, kaiken käsitteellistäminen ja asioiden jatkuva sanoiksi pukeminen ovat tulleet kokemuksellisuuden ja heittäytymisen tielle.
(Lisäksi hippipiireissä esiintyy epämiellyttävän paljon seksismiä, joka puetaan muotoon "se on hei luonnollista". Jännästi tämä "luonnollisuus" tuntuu koskevan lähinnä miehiä, jotka haluavat hinkata itseään lähimpiin tisseihin.)
Matkalla bussissa kotiin käyn taas läpi identiteettikriisiä. Alitajuisesti kai hakee ihmisolentona yhteisöä, johon kuulua. Hippeihinkään en enää kuulu. Elokuva- ja tv-ihmiset taas ovat usein liian kyynisiä, pintapuolisia. Tanssijaksi ei hyväksytä, koska en treenaa joka päivä (näillä polvilla?). Tavalliset ihmiset eivät ymmärrä, miksi vietän päiviä vältellen kirjoittamista tekemällä Playbuzz-testejä. Mikset sä vaan kirjota?
Näihin ryhmiin ei kuuluta, koska niiden periaatteisiin ei uskota. Mihin oikeastaan enää uskon, jos en edes totuuteen, maan pelastamiseen (vaikka en olekaan vielä luopunut jätteiden lajittelusta), johonkin abstraktiin kaikenkattavaan rakkauden käsitteeseen?
Vai onko kaikki aiemmin oikealta tuntunut vain vaiennettu taustalle - koenko sen manifestoinnin sametilla jotenkin noloksi? Eikö tämä tee minusta juuri sellaisen viattomuuttaan häpeilevän keski-ikäisen, jollaiseksi en vannonut tulevani?
Bussin yläkerrassa, auringon laskiessa Princes Street Gardenin ylle - sinne on jo rakenneltu kevätesikoista asetelmia - tajuan uskovani vielä kauneuteen. Sen perässähän minä täällä olen. Kauneus inspiroi runoutta, yksityiskohtien kauneus: hautausmaalle puhjenneet lumikellot, äiti joka puhaltaa töppöjaloin juoksevalle lapselleen saippuakuplia, epävarman näköiset runoilijateinipojat, ne muistokyltit, joita kadunvarren penkkeihin on ruuvattu.
Kauneuteen uskon, häpeilemättä. Ehkä vielä jonkinlaiseen kapinallisuuteenkin, vaikka paljon väsyneemmin kuin parikymppisenä. Suhtaudun tähän myötätuntoisesti: kaiken metaforisen suossa kävelyn jälkeen ei jaksa enää heilutella lippuja oikein minkään puolesta.
Tämän oivallettuani jaksan taas nostaa hattua hipeille jotka jaksavat tuoda kapinaansa esille äänekkäämmin. Minä olen täällä sohvassa, hipit, ja tuen teitä hiljaisesti. Väsyneesti. Kiroilun lomassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti