Tiistai: kahden deadlinen päivä. Raavin ensimmäisen kasaan jotenkin vasemmalla kädellä, kuudella teekupilla, sinne päin; toisen suhteen luovutan. All I have is a pile of paper covered with wrong words enkä ole edes poistunut talosta kahteen päivään, seisonut vain keittiössä tuijottaen tietokonetta, pään sisällä huutaen.
Kuulen jo kritiikin: ei ole ammattimaista. Ei saa myöhästymällä töitä.
Tiedän, tiedän. En saa töitä, koska olen minä. En saa töitä, koska kompastun ajoittain kaikkeen siihen, mikä tekee minusta minut. Ammattimaiset lähettävät keskeneräistä saadakseen palautetta; minä en osaa lähettää keskeneräistä, koska tiedän, mikä kaikki siinä mättää ilmankin että kuulen siitä ulkopuolisilta.
Lyön tietokoneen kiinni. Kävelen Lidliin; on jo pimeää, Caledonianin olutpanimolta leijailee maltaan tuoksu.
Olen päässyt pahimman itsevihan yli, kun kaverilta tulee viesti: hän on Sherlockin kuvauspaikalla, ja kertoo melkein saaneensa sydänkohtauksen, koska on juuri keskustellut Benedict Cumberbatchin kanssa tulevasta elokuvastaan.
Hän on kaikkea, mitä minä en ole.
Hänellä on kaikkea, mitä minulla ei koskaan tule olemaan: työpaikka, kauriinsilmät, sosiaalisia taitoja, tuleva elokuva, Benedict.
Eikä meillä ole talossa edes viinaa.
Neil Gaimanin mukaan freekkuna/kirjoittajana/missälieduunissa pärjää jos 1) on mukava tyyppi 2) tekee työnsä hyvin 3) palauttaa ne silloin kun pitää. Ja että itse asiassa pärjää siltikin vaikka toteuttaisi vain kaksi noista. Sulla on ne muut kaks jo, voit feilata yhden.
VastaaPoistaSaattaa olla, että itsesääli puhuu, mutta tällä hetkellä tuntuu ettei ole oikein yhtään niistä. Ja välillä tuntuu, että missälieduunissa pärjää jos on 1) mies. Täytyy lopettaa tällaisten ajattelu. Huomenna ostan paulocoelhon.
Poista