the weight of what you cannot

Tammikuu päättyy ceilidhiin - hyvään ceilidhiin, jossa ei tarvitse koko ajan opetella olemaan miehen roolissa ja sekoilla askeleissa, vaan sellaiseen, jossa vanhat kilttiin pukeutuneet herrasmiehet tulevat hakemaan ja tietävät mitä tapahtuu. 

Mutta three dances in, ja tanssiin hakee hän - näyttää nuorelta Neil Gaimanilta, ja tanssii kuin joku kesytön kreikkalainen jumala. Neil Gaimanin ulkonäön voisin vielä sivuuttaa, mutta hän osaa viedä niin, etteivät jalat kosketa maata missään vaiheessa, eikä hänestä haluaisi millään päästää irti, vaikka tuntuu, että perna on revennyt jo tanssin puolivälissä. 

Sitten en voi enää keskittyä muuhun kuin hakemaan häntä katseellani huoneesta - hän tanssii demokraattisesti vähän kaikkien kanssa, joista puolet tietysti minua kauniimpia ja varmasti muutenkin järkevämpiä yksilöitä, sivuseikka - ja miettimään, miten voisin muodostaa häneen jonkinlaisen kontaktin.

Mutta kun näissä asioissa on siunattu kyyhkysen käsityskyky, ei siihen kuitenkaan pysty. 

Koko ajanhan minä itseäni näillä kidutan - rakastun poikiin, joilla on rispaantuneet hihansuut ja tyttöihin, joilla on suuret silmät, pelkästään sillä perusteella että olen hetken samassa huoneessa heidän kanssaan. Jostain kumman syystä Neil (we're calling him Neil now) kuitenkin tekee niin kovan vaikutuksen, että vatsassa tuntuu epämiellyttävältä.

(Tai ehkä se on se perna.)

Lopuksi tanssitaan tietysti strip the willow, suosikkini, the long epic one kuten hän sitä nimittää kun hakee minua vielä kerran tanssiin - ehkä hän vain näkee silmissäni sen epätoivon, joka niissä kieltämättä on,

ja tanssi on tosiaan pitkä ja eeppinen ja munuaiseni seilaavat jo jossain keuhkojen tienoilla, mutta saan näemmä adrenaliininsekaista energiaa siitä, kun hän sinkoaa minut huoneen toiseen nurkkaan, ja lopulta kaikki päätyy jonkinlaiseen full-body-collisioniin, jossa taklaamme toisemme nauraen keskellä ihmisrivistöä,

enkä haluaisi päästää irti.

Yritän vieläkin keksiä, miten voisin muodostaa häneen jonkinlaisen kontaktin,  
mutta näihin ei minulle ole jaettu muita aseita kuin vaivihkainen katsekontaktin hakeminen, ja lisäksi hän puhuu ystäviensä kanssa eikä minkäänlaista tilaisuutta tule,
ja sitten voin vain pakata villatakin ja talvitakin ja kaulaliinan ja baskerin jo valmiiksi hikisen kehoni päälle, liioitellun hitaasti, 

ja kävellä kotiin vain yhden ajatuksen kanssa:

How do you survive the tragedy that is You?