Hakaniemen rantaan en kulje, ja salmiakitkin loppuivat jo viikkoja sitten.
Minä olin hölmö - kyllä, useinkin -
Panin peliin koko elämän - en vielä; saa nähdä jaksaako edes, näin vanhana.
Monenlaisen kärsimyksen kanssa oppii tulemaan toimeen - välillä löytyy uudenlainen kärsimyksen alalaji, johon ei ole aikoihin törmännyt (unrequited love) eikä sen kanssa osaa tehdä mitään muuta kuin juosta ympyrää mutaisella pellolla, kädet pään päällä huitoen. Hyvästi, zen.
Pellolla juoksentelun lisäksi voi tietenkin harjoitella keskusteluja pään sisällä. Jos olisin ikinä tosielämässä niin hyvä keskustelija kuin pääni sisällä, voisin saman tien jäädä eläkkeelle (mistä? ihan sama). As it is, joudun kirjoittamaan nasevat vastarepliikkini käsikirjoituksiin. Tuleepahan niillekin käyttöä.
Välillä kun kääntyy kadunkulmasta tulee sellainen hetki, kun kaupunki tuntuu yhtäkkiä täysin vieraalta ja etäiseltä - muistaa olevansa vieraassa maassa. Jonkinlainen hylkimisreaktio. Menee paniikkiin sen edessä, ettei tule koskaan ymmärtämään tätä, kuulumaan tähän, tulevansa ymmärretyksi.
Sitten taas välillä on yö ja kulkee Rose Streetiä kotiin, baarista kuuluu vaimeana ulos Green Dayn I hope you have the time of your life; chippien eteen on muodostunut hilpeä jono. Linna pilkahtaa aina poikkikatujen päästä, vaanii ikuisena kaupungin päällä kuin monoliitti, aina yhtä lohduttavana.
En tiedä, mitä kuuluminen on. Pitääkö joskus vain päättää kuuluvansa. Päättää rakentaa jotain, ottaa elämäänsä muutama elementti, jotka tekevät siitä riittävän hyvän tämän hetken tarpeisiin. Käveleminen. Kahviloissa istuminen. Ceilidhit. Ystävät.
Todellisuudessa: luulen päättäneeni jo kaksi vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran laskin jalkani tähän kaupunkiin.
Todellisuudessa: ei mene päivääkään, ettenkö tästä paikasta kiittäisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti