Saturday Night Fever

Tällaisia asioita voi miettiä, kun tulee kotiin lauantaina keskiyön jälkeen ja on ollut menemättä ceilidhiin koska teeskentelee olevansa vahva ihminen ja on juonut lasin ginger winea ja lösähtää pimeän olohuoneen sohvalle eksyneenä ja yksin ja parkkipaikalle ajavien autojen takavalot heijastuvat valojuovina tapetille:

- Mitä jos en selviä tästä elämästä?
- Mitä jos minulle ei ole jaettu niitä välineitä, joilla tästä elämästä selvitään?
- Mitä ne välineet olisivat?
- Mitä jos niitä ei ole jaettu kenellekään?

Kahden kerroksen väkeä

Taas näitä kummallisen sairauden päiviä, kun ruumiinlämpö putoaa äkkiä kolmeenkymmeneenviiteen ja vietän aikani sohvalla heikkona ja tokkuraisena miettien kuolemaa, kuin jokin tuberkuloosin riuduttama regency-romaanin sankaritar.

Kerään vähäiset voimani ja lähden ulos saadakseni muuta ajateltavaa. Kävelen kanaalinvartta länteen, kunnes kaupunki alkaa tuntua toiselta kaupungilta: talot muuttuvat valkoisiksi, vastaantulevilla mummoilla on turkit, ja jostain kanaalinmutkasta pölähtää soutujoukkueellinen salskeita nuorukaisia veneissään. Alilämpöhoureissani ajattelen hetken kävelleeni vahingossa Cambridgeen.

Heikottaa, mutta vielä kauppaan. Kuljen Slatefordin ja Gorgien suuntaan, ja kaupunki muuttuu kilometrin matkalla köyhemmäksi; turkismummot ja soutujoukkueet Poundlandin kahisevia muovikasseja kantaviksi hupparipäisiksi siilitukiksi. Jokaisen huomioliiviin pukeutuneen pyöräilijän kohdalla huomaan ajattelevani häntä, jonka viimeksi näin pyörän selässä huomioliiviin pukeutuneena, vaikka hänen ajattelemisensa piti lopettaa jo ajat sitten. Mieli on heikko, mietin, ja sen kunniaksi ostan Sainsburysta sekä hedelmäkakkua että kahvi-saksanpähkinäkakkua, kun nyt kerran kaksi pakettia saa kolmella punnalla.

Tullessani riutuneena takaisin kotiin olen kirjoittanut tämän blogimerkinnän päässäni valmiiksi, ja se tarvitsee enää naputella ylös. 

Jos lakkaisi ajattelemasta, että päivät menevät hukkaan. 

Muutama sana on taas kirjoitettu. 

Kuolemattomaksi ne eivät ehkä tee, mutta ehkä hieman enemmän eläväksi. 

Woah, dude

Jokaisella luokalla on aina vähintään yksi henkinen surffari.

Henkinen surffari sammuu riippumattoon auringonpaisteessa ja tulee seuraavana päivänä kouluun vielä humalassa, ravunpunaisena, lompakko koiran syömänä. Henkinen surffari järjestää bileet, joiden jälkeisenä aamuna vessanpönttö on vasaroitu kahteen osaan ja kahvinkeitin on varastettu, ja toteaa siihen että Ah Well. Henkinen surffari ei jaksa tai muista palauttaa läksyjä, koska on jossain kiipeilemässä kukkuloille tai pelaamassa frisbeegolfia tai soittamassa kitaraa (tai indeed, surffaamassa). Opettaja lähettää henkiselle surffarille sähköpostia, jossa uhkailee kurssin reputtamisella, mihin henkinen surffari toteaa että Ah Well.

Henkinen surffari ei koskaan ahdistu näistä. Mitäs tässä. Otetaan lunkisti. 

Sanomattakin selvää, etten ole henkinen surffari. Olen stressaaja, huolestuja, neurootikko. Ahdistun, kun myöhästyn deadlineista. Kahden viikon päästä pitäisi muuttaa, enkä tiedä minne: herään joka aamu siihen, että pulssi lyö sataaviittakymppiä. Henkisen surffarin pulssi tuskin nousisi. Ainahan sitä voi asua teltassa. Eiköhän tuolta joku roskalaatikko löydy. Seize the day ja silleen.

Katselen näitä elämän läpi lammasmainen hymy kasvoillaan ajelehtivia velikultia kateellisena, ja mietin mistä moista asennetta voisi ostaa. (Humalatila ei auta. Ehkä puoli tuntia ensimmäisen viinilasillisen ajan; sen jälkeen painostavana leijuva aavistus siitä, että kaikki on vialla.)

Ehkä he ovat jonkinlaisia evoluution siivelläeläjiä. Siinä vaiheessa kuin me neurootikot, stressaajat ja huolestujat ajattelimme että "hitto, pitäisköhän tuosta sapelihammastiikeristä hermostua", henkinen surffari raaputti kynnellä lähintä kalliota ja mietti että onpa jännä. Kimmeltää.

Huolestuja jäi henkiin, koska osasi huolestua. 
Surffari selvisi, koska oli niin hurmaava että siepattiin kainaloon karkuun juostessa. 

Saatana. Haluan tauon. Haluan nyppiä nurmikkoa ja katsella pilviä ja havahtua vasta kun joku nostaa olkapäälle, koska horisontista lähestyy mammutti. 


 

Kaaosteoria

Torstai.

Näkemys elämästä vaihtelee sen välillä, että katson sitä hämmentyneenä ulkopuolelta - nämä vajaat 34 vuottahan ovat olleet niin kiinnostavia: kuka olisi kuvitellut, että päätyisin kaikkiin näihin paikkoihin, tekisin näitä hämmentäviä asioita, tapaisin nämä kaikki ihmiset, jotka kuulostavat sitcomien kummallisilta naapureilta? -
siihen, että kirjaston silent roomin seinät tuntuvat äkkiä kaatuvan päälle, koska on liikaa kaikkea: tunteita, deadlineja, stressiä, 
ihmisiä, jotka ovat lähdössä, 
työhakemuksia, joita ei ole tehty, 
asuntoja, joita ei ole etsitty, 
velkoja, joita ei ole maksettu,
tulevaisuudensuunnitelmia, joita ei ole ratkaistu,
yksinäisyyttä, jota ei voida peittää Internetillä, koska Internet on katkaistu kotoa.

Auringonvalo, kattoikkunoista, vaativana;
muut opiskelijat otsa keskittymisestä kurtussa, termospullot ja kolmioleivät pöydillä, 

kevät, auttamatta vyörymässä päälle, 

elämä, samoin - auttamatta vyörymässä päälle. 

Tuuli ei tuule mutta sade kyllä jaksaa

On siis kevät.
Hakaniemen rantaan en kulje, ja salmiakitkin loppuivat jo viikkoja sitten.
Minä olin hölmö - kyllä, useinkin -
Panin peliin koko elämän - en vielä; saa nähdä jaksaako edes, näin vanhana.

Monenlaisen kärsimyksen kanssa oppii tulemaan toimeen - välillä löytyy uudenlainen kärsimyksen alalaji, johon ei ole aikoihin törmännyt (unrequited love) eikä sen kanssa osaa tehdä mitään muuta kuin juosta ympyrää mutaisella pellolla, kädet pään päällä huitoen. Hyvästi, zen.

Pellolla juoksentelun lisäksi voi tietenkin harjoitella keskusteluja pään sisällä. Jos olisin ikinä tosielämässä niin hyvä keskustelija kuin pääni sisällä, voisin saman tien jäädä eläkkeelle (mistä? ihan sama). As it is, joudun kirjoittamaan nasevat vastarepliikkini käsikirjoituksiin. Tuleepahan niillekin käyttöä. 

Välillä kun kääntyy kadunkulmasta tulee sellainen hetki, kun kaupunki tuntuu yhtäkkiä täysin vieraalta ja etäiseltä - muistaa olevansa vieraassa maassa. Jonkinlainen hylkimisreaktio. Menee paniikkiin sen edessä, ettei tule koskaan ymmärtämään tätä, kuulumaan tähän, tulevansa ymmärretyksi. 

Sitten taas välillä on yö ja kulkee Rose Streetiä kotiin, baarista kuuluu vaimeana ulos Green Dayn I hope you have the time of your life; chippien eteen on muodostunut hilpeä jono. Linna pilkahtaa aina poikkikatujen päästä, vaanii ikuisena kaupungin päällä kuin monoliitti, aina yhtä lohduttavana.

En tiedä, mitä kuuluminen on. Pitääkö joskus vain päättää kuuluvansa. Päättää rakentaa jotain, ottaa elämäänsä muutama elementti, jotka tekevät siitä riittävän hyvän tämän hetken tarpeisiin. Käveleminen. Kahviloissa istuminen. Ceilidhit. Ystävät.

Todellisuudessa: luulen päättäneeni jo kaksi vuotta sitten, kun ensimmäisen kerran laskin jalkani tähän kaupunkiin. 

Todellisuudessa: ei mene päivääkään, ettenkö tästä paikasta kiittäisi.