Taas näitä kummallisen sairauden päiviä, kun ruumiinlämpö putoaa äkkiä kolmeenkymmeneenviiteen ja vietän aikani sohvalla heikkona ja tokkuraisena miettien kuolemaa, kuin jokin tuberkuloosin riuduttama regency-romaanin sankaritar.
Kerään vähäiset voimani ja lähden ulos saadakseni muuta ajateltavaa. Kävelen kanaalinvartta länteen, kunnes kaupunki alkaa tuntua toiselta kaupungilta: talot muuttuvat valkoisiksi, vastaantulevilla mummoilla on turkit, ja jostain kanaalinmutkasta pölähtää soutujoukkueellinen salskeita nuorukaisia veneissään. Alilämpöhoureissani ajattelen hetken kävelleeni vahingossa Cambridgeen.
Heikottaa, mutta vielä kauppaan. Kuljen Slatefordin ja Gorgien suuntaan, ja kaupunki muuttuu kilometrin matkalla köyhemmäksi; turkismummot ja soutujoukkueet Poundlandin kahisevia muovikasseja kantaviksi hupparipäisiksi siilitukiksi. Jokaisen huomioliiviin pukeutuneen pyöräilijän kohdalla huomaan ajattelevani häntä, jonka viimeksi näin pyörän selässä huomioliiviin pukeutuneena, vaikka hänen ajattelemisensa piti lopettaa jo ajat sitten. Mieli on heikko, mietin, ja sen kunniaksi ostan Sainsburysta sekä hedelmäkakkua että kahvi-saksanpähkinäkakkua, kun nyt kerran kaksi pakettia saa kolmella punnalla.
Tullessani riutuneena takaisin kotiin olen kirjoittanut tämän blogimerkinnän päässäni valmiiksi, ja se tarvitsee enää naputella ylös.
Jos lakkaisi ajattelemasta, että päivät menevät hukkaan.
Muutama sana on taas kirjoitettu.
Kuolemattomaksi ne eivät ehkä tee, mutta ehkä hieman enemmän eläväksi.
Ihanan runollinen kuva. Ja teksti. Lähetä tännekin pala kahvi-saksanpähkinäkakkua (kuulostaa ainakin mun mielikuvissa täydelliseltä lohtuherkulta) toivoo kanssariutuja täällä keuhkojentappo-räkätaudissa. Näemmä tänä vuonna ei tarvittu edes Pariisin homeita, että tää kuolontauti, jokakeväinen traditio, iskee päälle.
VastaaPoistaConsider it done! Saat myös palan hedelmäkakkua, kun se nyt kerran on jo avattu. Toivon paranemista sinnekin.
Poista