Woah, dude

Jokaisella luokalla on aina vähintään yksi henkinen surffari.

Henkinen surffari sammuu riippumattoon auringonpaisteessa ja tulee seuraavana päivänä kouluun vielä humalassa, ravunpunaisena, lompakko koiran syömänä. Henkinen surffari järjestää bileet, joiden jälkeisenä aamuna vessanpönttö on vasaroitu kahteen osaan ja kahvinkeitin on varastettu, ja toteaa siihen että Ah Well. Henkinen surffari ei jaksa tai muista palauttaa läksyjä, koska on jossain kiipeilemässä kukkuloille tai pelaamassa frisbeegolfia tai soittamassa kitaraa (tai indeed, surffaamassa). Opettaja lähettää henkiselle surffarille sähköpostia, jossa uhkailee kurssin reputtamisella, mihin henkinen surffari toteaa että Ah Well.

Henkinen surffari ei koskaan ahdistu näistä. Mitäs tässä. Otetaan lunkisti. 

Sanomattakin selvää, etten ole henkinen surffari. Olen stressaaja, huolestuja, neurootikko. Ahdistun, kun myöhästyn deadlineista. Kahden viikon päästä pitäisi muuttaa, enkä tiedä minne: herään joka aamu siihen, että pulssi lyö sataaviittakymppiä. Henkisen surffarin pulssi tuskin nousisi. Ainahan sitä voi asua teltassa. Eiköhän tuolta joku roskalaatikko löydy. Seize the day ja silleen.

Katselen näitä elämän läpi lammasmainen hymy kasvoillaan ajelehtivia velikultia kateellisena, ja mietin mistä moista asennetta voisi ostaa. (Humalatila ei auta. Ehkä puoli tuntia ensimmäisen viinilasillisen ajan; sen jälkeen painostavana leijuva aavistus siitä, että kaikki on vialla.)

Ehkä he ovat jonkinlaisia evoluution siivelläeläjiä. Siinä vaiheessa kuin me neurootikot, stressaajat ja huolestujat ajattelimme että "hitto, pitäisköhän tuosta sapelihammastiikeristä hermostua", henkinen surffari raaputti kynnellä lähintä kalliota ja mietti että onpa jännä. Kimmeltää.

Huolestuja jäi henkiin, koska osasi huolestua. 
Surffari selvisi, koska oli niin hurmaava että siepattiin kainaloon karkuun juostessa. 

Saatana. Haluan tauon. Haluan nyppiä nurmikkoa ja katsella pilviä ja havahtua vasta kun joku nostaa olkapäälle, koska horisontista lähestyy mammutti.