Sijaistoimintoja

Bloggaamistahti tiivistyy deadlinejen lähestyessä. Tähän lienee monta syytä:

1. lämmittelen kirjoituslihaksiani

2. välttelen sen kirjoittamista, mitä pitäisi

3. runollinen ripulointi on keino pysyä järjissään, kun maailma on kutistunut siihen, että aamulla kävelen Meadowsin poikki ja tulen kirjastoon tahkoamaan deadlineja; tuijotan viitoskerroksen ikkunoista kaihoissani Pentland Hillseille lankeavaa aurinkoa ja käyn Sainsburysta ahdistuksissani suklaata ja halpaa laatikkosushia; lähden takaisin kotiin keskiyön maissa (hyvällä tuurilla yliopiston kirjastokissa odottaa portailla ja antaa silittää itseään) ja kävelen Meadowsin poikki ja keitän yhdeltä yöllä riisiä koska en keksi muutakaan ja menen nukkumaan muutamaksi tunniksi, koska homeen hengittämiseltä en kykene enempään.

Costan cappuccino maistuu tupakansavulta (ehdotuksia blogiyhteistyökumppaneiksi: kaikki paikat, jotka tarjoilevat kahvia; Edinburghin matkailunedistämisseura; Ceilidh Club; Valium), tai sitten olen jo alkanut hallusinoida tuijotettuani tietokoneen ruutua pari viikkoa. Sanat eivät putoile paikoilleen. Kävelen tokkuraisena Morningsiden Farmer's Marketin läpi, ja siellä yrttejä myyvät, multakouraiset, järkeviin maalaisvaatteisiin pukeutuneet ruskettuneet miehet vetävät puoleensa magneetin lailla - heidän elämänsä vaikuttaa niin konkreettiselta, ja haluan karata heidän kanssaan maaseudulle kasvattamaan lipstikkaa. Mielellään juuri nyt, ennen kuin ensi viikon neljä deadlinea kosahtavat omaan mahdottomuuteensa.

Maanantai (hiljaista, viileää, kuulasta)

Poikkeuksellinen helleviikko on ohi ja Skotlanti on palannut takaisin tuttuun koleankosteaan huhtikuuhun. Meadows on tyhjentynyt savuavista kertakäyttögrilleistä, nuorallakävelijöistä ja djembensoittajista ja jättänyt jälkeensä vain koiranulkoiluttajia ja muutaman ylimotivoituneen jalkapalloilijan. Istun kirjaston viidennessä kerroksessa ja katselen pilvimassan keskellä kierteleviä lokkeja. Linnan yllä horisontissa liehuu Englannin lippu. 

Deadlineja pitäisi, mutta niiden ajatteleminen ahdistaa sen verran, että menen vain hakemaan espresson TARDISta muistuttavasta poliisipuhelinkopista, joka on muunnettu piskuiseksi kahvikojuksi. 

Jonossa edessäni seisoo hoikkajalkainen parikymppinen tyttö, jolla on päällä sellainen ruma farkkutakki, joita minun ala-asteaikoinani oli kaikilla, mutta hänellä on oikeus käyttää rumaa farkkutakkia koska ei ikinä elänyt yhdeksänkymmentäluvun alkua, ja farkkutakki on hänelle uusi kokemus. 

Tunnen itseni vanhaksi. Tätä käy nykyään usein, viimeksi kun kävin katsomassa While we're youngin  - Ben Stiller yrittää epätoivoisesti saada kiinni siitä kuvitellusta läsnäolon ja elämän ja idealismin tunteesta, joita parikymppisillä hipstereillä on - ja kaksissakymmenissä vielä oleva elokuvaseurani samaistui niihin vinyyleitä keräileviin jäätelöä valmistaviin hipstereihin, siinä missä minä väsyneeseen, nivelrikkoiseen Ben Stilleriin. 

Espresso on kitkerää, ja kiskaisen sen yhdellä huikalla kiduksiini kirjaston ovella, kun vahtimestari huomauttaa, että "Miss, all hot drinks need to be cov-- ah, there you go." 

Kaikkea muuta on taas helpompi kirjoittaa kuin sitä, mitä pitäisi kirjoittaa. 

Kirjeitä rakastetuille, joita ei koskaan ollut

On kevät, enkä minä tule koskaan laittamaan käsivarsiani olkapäidesi ympärille.

On kevät, ja kaupunkiin saapuu uusia lintuja, mutta minä en tiedä missä olet, enkä tiedä miksi tuntuu, että jotain olennaista puuttuisi tämän takia.

Teitä on monta, ja teillä on aina jotain yhteistä - silmien takana polte, hyvä ryhti, taipumus kietoa kädet kainalokuoppiin suojaksi maailmaa vastaan. Hymyssä jotain vanhan maailman viattomuutta, jota ei ole karsittu ajan polkemana kuten minulta niin usein on. 

On kevät, ja on kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sinä kuljet länkisäärisenä tuuleen nojaten ja katson loittonevaa selkääsi ja aloitan harrastuksen, jossa tulen kehittymään ammattilaiseksi vuosien varrella: käyn kokeilevan keskustelun kanssasi pääni sisällä, koska let's face it - olen niin heikko, etten tule sitä koskaan todellisuudessa käymään. Kuluu kymmenen vuotta ja keskusteluista tulee monipolvisia ja kaunopuheisia samalla kun sinua on yhä vaikeampi lähestyä. Kasvat vanhemmaksi samaa vauhtia kuin minäkin, mutta itseni kasvamista tuskin huomaan, siinä missä sinun takaraivostasi tulee vuosi vuodelta kauniimpi, koska senhän minä sinusta lähinnä näen.

On kevät ja on viisitoista vuotta sitten ja sinulla on vihreät silmät ja taito soittaa kitaraa,
on kevät ja on kaksitoista vuotta sitten ja sinulla on siniset silmät ja taito soittaa kitaraa,
on kevät ja on kymmenen vuotta sitten ja sinä olet uhmakas ja kiedot käsivartesi polviesi ympärille ja katsot kulmiesi alta kuin pieni eläin,

on kevät ja on tänään enkä tiedä sinusta muuta kuin että pidät pyöräilystä ja kierrättämisestä ja pienviljelystä ja nämäkin tiedän vain sosiaalisen mediavakoilun perusteella, sillä tähän minua ovat valmistaneet ne muinaiset kymmenen vuotta kun sosiaalista mediaa ei edes ollut ja tiesin sinusta, siitä ensimmäisestä sinusta, kengännumeroa ja äidin tyttönimeä myöten lähes kaiken,

on kevät ja joka kevät se koskee kuin strykniinimyrkytys jossa hermojen välittäjäaineksen lamaannuttava osa poistuu kokonaan ja kaikki aistit ovat äkkiä ylikuormitettuja ja ihminen kokee kaamean, tuskaisen lopun, jossa kokovartalokouristuksilta saa taukoa vain pariksi minuutiksi kerrallaan kunnes keuhkoja säätelevät lihakset lopulta halvaantuvat ja hengitys pysähtyy,
ja voi olla että liioittelen vähän,
ja voi olla että ei.

Teitä on liikaa ja teillä kaikilla on liian kauniit silmät, enkä tule koskaan saamaan ketään teistä, eikä minulla ole edes itseäni, koska näinä keväinä kadotan sen, jätän sen jonnekin sohvatyynyjen väliin,
ja voin vain toivoa, että löydän sen taas syksyyn mennessä.

Yours truly,

 unrequited love, party of one.

 

Hän on joku taiteilija

Porvarisasunnon lasikaarin ja puksipuin koristellun viktoriaanisen ulko-oven eteen on porvarisnainen nostanut tuolin nauttiakseen kahvinsa auringonpaisteessa. Hänen miehensä tulee kynnykselle purjehduskerho-Burberryssa, kahden mustan labradorinnoutajan kanssa. Siinä he ovat, ulkona kaapista rikkautensa kanssa, sitä mitenkään peittelemättä tai häpeilemättä. Minä olen juuri hukannut lompakkoni, ja mietin mitä ostaisin sillä punnan kolikolla, jonka muistan jättäneeni vaatekaapin hyllylle. 

(Myöhemmin lompakko löytyy Hendersonista, jonka ystävällinen irlantilainen tarjoilija on ottanut sen talteen.)

Jatkan Stockbridgeen; huomaan pukeutuneeni kirpputorilta löytyneeseen Joulesin porvarivillapaitaan, ikään kuin haluaisin sulautua näiden lakimiesten ja lääkäreiden ja vanhan rahan perijöiden joukkoon. Harrastan nykyään tällaisiin rooliasuihin pukeutumista: larppaan jotakuta muuta kuin köyhää laiskaa taiteilijanrenttua. Se tekee elämästä helpompaa. Eivät pääse arvostelemaan. (Ainakaan ennen kuin avaan suuni.)

Viikko sitten juhlin vuosipäivääni Edinburghin kanssa. Tulin tähän kyläpahaseen kaksi vuotta sitten, laskeuduin Waverleylle typertyneenä ilta-aikaan kun vanhan kaupungin valot hohtivat pimeyteen ja tiesin, etten enää halunnut lähteä.
 

Vuosipäivän kunniaksi on perkeleen kylmä. Taivaalta tulee vuoroin räntää, lunta ja rakeita. Välillä aurinko paistaa viisi pahaenteistä minuuttia, ennen kuin taivas taas peittyy apokalyptiseen pilvimassaan. Raahaan matkalaukullisen tavaraa uuteen asuntoon, jonka havaitsen olevan homeessa. Tältä ei saa rauhaa. Se on niitä asioita, joita Jumalalta pyydetään "anna minun hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa" -rukouksessa. Ahdistaa niin, että pakenen ceilidhiin, ollakseni edes hetken jonkun toisen tuettavana (hiiteen emansipaatio).

Päätän luopua dramaattisesta vuosipäiväajattelusta.

Viikon aikana sää on tehnyt täyskäännöksen ja vaihtunut vajaaseen pariinkymmeneen asteeseen, puistoissa helottaviin narsisseihin ja hyasintteihin. Tulen iltaisin tänne University of Edinburghin kirjastoon istumaan kuluneen puupöydän ääreen. Kai sekin on yritys tuntea olevansa osana jotain - näitä otsaansa käteen nojaavia läppäreiden takana istuvia nuoria ihmisiä. Minulla on salaisuus: he kuvittelevat minun olevan samaa ikäluokkaa, mutta todellisuudessa he tulevat kävelemään ylitseni parin vuoden sisällä. 

Ulkona meuhkataan mitä meuhkataan. Meadows alkaa tyhjentyä auringon laskiessa ja ilman viiletessä. Neonvärisiä lenkkeilijöitä vielä paahtaa eteenpäin napit korvissa. En ymmärrä juoksemista, ellei juokse jotain karkuun. Ehkä he juoksevat.

Kevät pakahduttaa, oli missä oli. Aurinko laskee hitaasti kahdeksan jälkeen, enkä tiedä mikä siinä saa tuntemaan, ettei mahdu rajojensa sisäpuolelle. Keväissä on aina jotain yhteistä - kalvava levottomuus,  tarve rakastua - se paniikintunne, joka tulee joka kevät.