Hän on joku taiteilija

Porvarisasunnon lasikaarin ja puksipuin koristellun viktoriaanisen ulko-oven eteen on porvarisnainen nostanut tuolin nauttiakseen kahvinsa auringonpaisteessa. Hänen miehensä tulee kynnykselle purjehduskerho-Burberryssa, kahden mustan labradorinnoutajan kanssa. Siinä he ovat, ulkona kaapista rikkautensa kanssa, sitä mitenkään peittelemättä tai häpeilemättä. Minä olen juuri hukannut lompakkoni, ja mietin mitä ostaisin sillä punnan kolikolla, jonka muistan jättäneeni vaatekaapin hyllylle. 

(Myöhemmin lompakko löytyy Hendersonista, jonka ystävällinen irlantilainen tarjoilija on ottanut sen talteen.)

Jatkan Stockbridgeen; huomaan pukeutuneeni kirpputorilta löytyneeseen Joulesin porvarivillapaitaan, ikään kuin haluaisin sulautua näiden lakimiesten ja lääkäreiden ja vanhan rahan perijöiden joukkoon. Harrastan nykyään tällaisiin rooliasuihin pukeutumista: larppaan jotakuta muuta kuin köyhää laiskaa taiteilijanrenttua. Se tekee elämästä helpompaa. Eivät pääse arvostelemaan. (Ainakaan ennen kuin avaan suuni.)

Viikko sitten juhlin vuosipäivääni Edinburghin kanssa. Tulin tähän kyläpahaseen kaksi vuotta sitten, laskeuduin Waverleylle typertyneenä ilta-aikaan kun vanhan kaupungin valot hohtivat pimeyteen ja tiesin, etten enää halunnut lähteä.
 

Vuosipäivän kunniaksi on perkeleen kylmä. Taivaalta tulee vuoroin räntää, lunta ja rakeita. Välillä aurinko paistaa viisi pahaenteistä minuuttia, ennen kuin taivas taas peittyy apokalyptiseen pilvimassaan. Raahaan matkalaukullisen tavaraa uuteen asuntoon, jonka havaitsen olevan homeessa. Tältä ei saa rauhaa. Se on niitä asioita, joita Jumalalta pyydetään "anna minun hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa" -rukouksessa. Ahdistaa niin, että pakenen ceilidhiin, ollakseni edes hetken jonkun toisen tuettavana (hiiteen emansipaatio).

Päätän luopua dramaattisesta vuosipäiväajattelusta.

Viikon aikana sää on tehnyt täyskäännöksen ja vaihtunut vajaaseen pariinkymmeneen asteeseen, puistoissa helottaviin narsisseihin ja hyasintteihin. Tulen iltaisin tänne University of Edinburghin kirjastoon istumaan kuluneen puupöydän ääreen. Kai sekin on yritys tuntea olevansa osana jotain - näitä otsaansa käteen nojaavia läppäreiden takana istuvia nuoria ihmisiä. Minulla on salaisuus: he kuvittelevat minun olevan samaa ikäluokkaa, mutta todellisuudessa he tulevat kävelemään ylitseni parin vuoden sisällä. 

Ulkona meuhkataan mitä meuhkataan. Meadows alkaa tyhjentyä auringon laskiessa ja ilman viiletessä. Neonvärisiä lenkkeilijöitä vielä paahtaa eteenpäin napit korvissa. En ymmärrä juoksemista, ellei juokse jotain karkuun. Ehkä he juoksevat.

Kevät pakahduttaa, oli missä oli. Aurinko laskee hitaasti kahdeksan jälkeen, enkä tiedä mikä siinä saa tuntemaan, ettei mahdu rajojensa sisäpuolelle. Keväissä on aina jotain yhteistä - kalvava levottomuus,  tarve rakastua - se paniikintunne, joka tulee joka kevät.