Maanantai (hiljaista, viileää, kuulasta)

Poikkeuksellinen helleviikko on ohi ja Skotlanti on palannut takaisin tuttuun koleankosteaan huhtikuuhun. Meadows on tyhjentynyt savuavista kertakäyttögrilleistä, nuorallakävelijöistä ja djembensoittajista ja jättänyt jälkeensä vain koiranulkoiluttajia ja muutaman ylimotivoituneen jalkapalloilijan. Istun kirjaston viidennessä kerroksessa ja katselen pilvimassan keskellä kierteleviä lokkeja. Linnan yllä horisontissa liehuu Englannin lippu. 

Deadlineja pitäisi, mutta niiden ajatteleminen ahdistaa sen verran, että menen vain hakemaan espresson TARDISta muistuttavasta poliisipuhelinkopista, joka on muunnettu piskuiseksi kahvikojuksi. 

Jonossa edessäni seisoo hoikkajalkainen parikymppinen tyttö, jolla on päällä sellainen ruma farkkutakki, joita minun ala-asteaikoinani oli kaikilla, mutta hänellä on oikeus käyttää rumaa farkkutakkia koska ei ikinä elänyt yhdeksänkymmentäluvun alkua, ja farkkutakki on hänelle uusi kokemus. 

Tunnen itseni vanhaksi. Tätä käy nykyään usein, viimeksi kun kävin katsomassa While we're youngin  - Ben Stiller yrittää epätoivoisesti saada kiinni siitä kuvitellusta läsnäolon ja elämän ja idealismin tunteesta, joita parikymppisillä hipstereillä on - ja kaksissakymmenissä vielä oleva elokuvaseurani samaistui niihin vinyyleitä keräileviin jäätelöä valmistaviin hipstereihin, siinä missä minä väsyneeseen, nivelrikkoiseen Ben Stilleriin. 

Espresso on kitkerää, ja kiskaisen sen yhdellä huikalla kiduksiini kirjaston ovella, kun vahtimestari huomauttaa, että "Miss, all hot drinks need to be cov-- ah, there you go." 

Kaikkea muuta on taas helpompi kirjoittaa kuin sitä, mitä pitäisi kirjoittaa.