Kirjeitä rakastetuille, joita ei koskaan ollut

On kevät, enkä minä tule koskaan laittamaan käsivarsiani olkapäidesi ympärille.

On kevät, ja kaupunkiin saapuu uusia lintuja, mutta minä en tiedä missä olet, enkä tiedä miksi tuntuu, että jotain olennaista puuttuisi tämän takia.

Teitä on monta, ja teillä on aina jotain yhteistä - silmien takana polte, hyvä ryhti, taipumus kietoa kädet kainalokuoppiin suojaksi maailmaa vastaan. Hymyssä jotain vanhan maailman viattomuutta, jota ei ole karsittu ajan polkemana kuten minulta niin usein on. 

On kevät, ja on kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja sinä kuljet länkisäärisenä tuuleen nojaten ja katson loittonevaa selkääsi ja aloitan harrastuksen, jossa tulen kehittymään ammattilaiseksi vuosien varrella: käyn kokeilevan keskustelun kanssasi pääni sisällä, koska let's face it - olen niin heikko, etten tule sitä koskaan todellisuudessa käymään. Kuluu kymmenen vuotta ja keskusteluista tulee monipolvisia ja kaunopuheisia samalla kun sinua on yhä vaikeampi lähestyä. Kasvat vanhemmaksi samaa vauhtia kuin minäkin, mutta itseni kasvamista tuskin huomaan, siinä missä sinun takaraivostasi tulee vuosi vuodelta kauniimpi, koska senhän minä sinusta lähinnä näen.

On kevät ja on viisitoista vuotta sitten ja sinulla on vihreät silmät ja taito soittaa kitaraa,
on kevät ja on kaksitoista vuotta sitten ja sinulla on siniset silmät ja taito soittaa kitaraa,
on kevät ja on kymmenen vuotta sitten ja sinä olet uhmakas ja kiedot käsivartesi polviesi ympärille ja katsot kulmiesi alta kuin pieni eläin,

on kevät ja on tänään enkä tiedä sinusta muuta kuin että pidät pyöräilystä ja kierrättämisestä ja pienviljelystä ja nämäkin tiedän vain sosiaalisen mediavakoilun perusteella, sillä tähän minua ovat valmistaneet ne muinaiset kymmenen vuotta kun sosiaalista mediaa ei edes ollut ja tiesin sinusta, siitä ensimmäisestä sinusta, kengännumeroa ja äidin tyttönimeä myöten lähes kaiken,

on kevät ja joka kevät se koskee kuin strykniinimyrkytys jossa hermojen välittäjäaineksen lamaannuttava osa poistuu kokonaan ja kaikki aistit ovat äkkiä ylikuormitettuja ja ihminen kokee kaamean, tuskaisen lopun, jossa kokovartalokouristuksilta saa taukoa vain pariksi minuutiksi kerrallaan kunnes keuhkoja säätelevät lihakset lopulta halvaantuvat ja hengitys pysähtyy,
ja voi olla että liioittelen vähän,
ja voi olla että ei.

Teitä on liikaa ja teillä kaikilla on liian kauniit silmät, enkä tule koskaan saamaan ketään teistä, eikä minulla ole edes itseäni, koska näinä keväinä kadotan sen, jätän sen jonnekin sohvatyynyjen väliin,
ja voin vain toivoa, että löydän sen taas syksyyn mennessä.

Yours truly,

 unrequited love, party of one.