Päätösuupumus

Päivittäistä kaiherrusta tässä kokee, syyllisyyttä joka kerta kun kulkee espresso kourassa kadulla kerjäävän kodittoman ohi. Kaikki on niin monimutkaista. Iskee decision fatigue. 

Mitä enemmän päätöksiä joutuu tekemään, sitä huonompia niistä tulee. Kaikkia lankoja ei saa enää pidettyä käsissään. Kun vietin pari vuotta kodittomana, rahkeita ei riittänyt enää kierrättämiseen. Riittävästi energiaa meni sen miettimiseen, missä olen ensi viikolla - ei siinä vaiheessa jaksa enää etsiä lasinkeräysastiaa.  

(Puhun asiasta Tomin kanssa, jota on sapettanut nähdä kadulla kerjäävä nainen Marks&Spencerissä ostamassa kanaa, vaikka vähän matkaa tietä ylöspäin olisi Tesco. From a point of privilege on helppo tuomita köyhää ihmistä. Ehkä hän ei ehdi Tescoon, lapset ruokittavana. Ehkä hän ei vain jaksa miettiä. Se voi olla ainoa asia, jolla voi lohduttaa itseään: perkele, kai tässä on edes yksi hyvä kana ansaittu, elämä on liian raskasta muutenkin. 

Kun elää kädestä suuhun ei jaksa ajatella. Olen minäkin ostanut viimeisillä rahoillani karkkia, koska siinä vaiheessa on ihan sama. Menen minäkin välillä Waitroseen larppaamaan rikkaampaa kuin olen. Jos sieltä ostaa jonkun luksus-hummuksen kerran kuukaudessa, voi elätellä illuusiota siitä, että tämä voisi kuulua minullekin. Minä voisin olla yksi näistä J.K. Rowlingin vuosituloilla elävistä Burberry-porvareista. ) 

Tuokaan nuoren Brian Coxin näköinen Starbucksin tarjoilija tuskin voi mitään sille, että tekee tätä työtä. Tuskin se hänen unelmansa on, mutta mahdollistaa asioita (tuon hienon emo-kampauksen ylläpitämisen, muun muassa). Jos minä pistän paikan boikottiin, on se pois hänen selkänahastaan. No, tuskinpa; kyllä näille asiakkaita riittää, vaikka kuinka vetäisivät sademetsää sileäksi. Ikään kuin sekään olisi nuoren Brian Coxin vika.

Enkä minäkään voi mitään sille, että joudun maleksimaan näissä kahviloissa enkä voi istua kirjoittamassa kotonani, missä sydän hajoaa rytmihäiriöihin ja keuhkot kremppaavat. Tarvehierarkia: ensin pitää olla terve, että jaksaa tehdä päätöksiä muu kuin terveys edellä. Pitää olla koti, että voi tehdä päätöksiä muu kuin kodittomuus edellä.

(Heti kun sain nämä molemmat syksyllä parin vuoden tauon jälkeen, juoksin heti Waitroseen larppaamaan rikasta kuin viimeistä päivää.)

Tietää elävänsä jonkinlaisessa pakkopaidassa, yhteiskunnan vankina. Mutta kun on riittävän... comfortable, että jaksaisi tehdä millekään mitään. Ahir Shah mainitsi tästä (viisaassa ja raivopäisessä) stand up-setissään jotenkin näin: "I know I can never afford to buy a home, but it's OK because there's coconut water sometimes."  

Tiedostamisestakin väsyy. Väsyy näkemään läpitunkevan eriarvoisuuden ja rasismin ja seksismin ja väittämään jatkuvasti sitä vastaan. Haluaa mennä kahvilan vessaan nukkumaan, piiloon maailmaa. 

Vai johtuuko se vaan siitä espressosta, jonka join. 

Olihan se ihan hyvää. 

Single estate, tai jotain. 

Ei se nyt kuitenkaan ihan sitä tunnetta tuonut, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy.

(Hyvä Timesin artikkeli decision fatiguesta täällä.)