Näkyy eläimiksi pukeutuneita teatteriopiskelijoita, jotka naukuvat ja sihisevät vaivaantuneesti ohikulkijoille. Läjä eläviä patsaita. Huono katumuusikko. Epävireinen a cappella-ryhmä. Joku, joka kiemurtelee jätesäkin sisällä. Adam Hills kävelee vastaan ihan kuin ei julkkis olisikaan. Minä jätän maailman suurimman taidefestivaalin taakseni ja vaellan yliopiston kirjastoon välttelemään käsikirjoitusta, jonka deadlineen on alle viikko.
Kaikki menevät lopputöidensä edessä sekaisin.
Yksi kaveri hurahtaa Tinderiin. Ro-Ro vetää Ritalinia Irn Brun kanssa ja juo aamukahvinsa suihkussa, ja kun mikään muu ei auta, pitää yksinään kotona dance partyn.
Minä salakuljetan koulun kirjastoon gin&tonicia muovimukissa. En ehdi pestä hiuksia. Abbeymoundin alikulkutunnelissa tiedän jo, että alan itkeä heti kotiin päästyäni. Mietin voisiko tämän koulutuksen jälkeen viimein kävellä ratikan alle.
Kuuntelen klassiselta veistokselta näyttävää kämppistäni, joka kikattaa keskiyöllä, joka yö, like fucking clockwork, seinän toisella puolella. Ehkä sekin on mennyt lopputyönsä edessä sekaisin.
(Ehkä voisin ryömiä sen viereen kuuntelemaan kun se kikattaa. Se ääni on ainoa asia, joka tuo minulle lohtua näinä epätoivoisina öinä.)
Tiedän jo, että tämä kesä tulee aina maistumaan Starbucksin kahveilta ja Sainsburyn kuivilta take away-salaateilta. Epäonnistuneilta kirjoittamispäiviltä (Tom houkuttelee Summerhalliin kahville ja "kirjoittamaan" - heti kun olemme saaneet kahvit eteemme, hän toteaa "you know, I don't really feel like writing"). Satunnaisilta onnistuneilta kirjoittamispäiviltä. "Oonkohan mä edes kirjoittaja" - pohdiskelu ei leimaudu tähän kesään mitenkään erityisesti, se on jo vanhaa kauraa.
Kun valmistuu jo kolmannesta koulutuksesta, luulisi tietysti muistavansa että se on aina yhtä kamalaa, ja tulevaisuus on edelleen musta aukko, jonka edessä on vaikeaa pysyä toiveikkaana.
Mitään ei ihminen opi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti