Ohi suhahtelevat autot pimenevään iltaan. Nainen laittaa ripsiväriä liikkuvan bussin kyydissä.
Venäläinen pikkutyttö remmikengissään hengittää pysäkin pleksilasia vasten ja piirtää siihen sormellaan jonkun symbolin. Hihkaisee äitiä katsomaan; äiti (kihara mahongiksi värjätty tukka) ei kuuntele koska on uppoutunut väittelyyn miehensä (siilitukka, kuulantyöntäjän niska) kanssa. Ostoskassissa on Toffee Crisp-muroja ja paljon olutta.
Olen tullut taas yksiltä treffeiltä. Ihan mukavaa. Itseään onnittelee siitä, että voi jaaritella muutaman tunnin itsestään monologia joka vaikuttaa etäisesti normaalilta.
Että eivät näe heti sen läpi, että olen outo.
Eivät näe, että olen se ihminen, joka kuuntelee Rhapsody in Bluen alun klarinettiglissandoa puoli tuntia repeatilla, ja joka harjoittelee makuuhuoneen peilin edessä sooloja, joissa sanotaan, että
There are two ways to measure time.
The first one is the way ancient Sumerians did it, which was by dipping wooden sticks into various fluids and seeing how long it took for them to dry.
The second one is the way we use, which is by comparing the amount of pain we feel now to the amount of pain we felt when it happened-
Sitten kun kävelee taas kotiin omaa kadunpuoltaan, hengittää ulos helpottuneena. Saa taas tarkkailla. Saa olla ainoa ihminen, joka huomaa venäläisen pikkutytön bussipysäkillä.
Inspiroivatko treffit kirjoittamista,
vai inspiroiko kirjoittamista vain niiden jälkeinen omien ajatusten tila, jossa kaikuu hälytyskellona
älä nyt vaan hukkaa itteäs mihinkään suhteeseen,
koska niin voi käydä kovin helposti.
Antaa itsensä joutua toisen ihmisen nielaisemaksi. Kadottaa minuutensa pään sisältä, kun sinne muuttaa asumaan joku muu.
Sitten muistan klassiselta veistokselta näyttävän kämppikseni, ja tajuan, että
some people you'd lose yourself for.
Mistähän tietäisi, onko tässä tarkoitus tarkastella maailmaa vain omien filttereidensä läpi.
Miksi kaipaa sitä, että omalle olemassaololleen saisi jonkinlaisen vahvistuksen sen kautta, että joku katsoo silmiin ikään kuin näkisi niiden takana paljon enemmän kuin minä.
Tarvitseeko olla katseen kohteena, kun kuitenkin feministinä kamppailee sitä vastaan 23/7 (yhden tunnin voi katsoa läpi sormien).
Näitäkin mietin. Maanantainen iltapäivä ja kauan odotettu aurinko. Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti