lauantai-illan huumaa

Ryömin kahden maissa iltapäivällä (hyvä on, puoli kolmelta) lähimpään Starbucksiin siinä toivossa, että löytyisi sanoja. Että saisi jotain muutakin kuin roikuttua epämääräisillä verkkosivustoilla, kuunneltua putkiston ääniä, pestyä pyykit. Tall soy latte, please; ikkunapöytään, ohikulkijoiden seurailua, käsikirjoituksen moniin suuntiin venyvä tiedosto auki taustalle. 

Näitä päiviä, kun paniikissa tuijottelee työpaikasta toiseen seilaavien ystäviensä elämiä, ja tajuaa, ettei koskaan välttämättä saa töitä yhtään mistään. 

Nuo ihmiset tuolla ulkona, nahkalaukkuineen ja terrieriensä kanssa. Minä täällä, maksamassa kaiken Suomen pankkikortilla, koska paikalliselta tililtä on rahat loppu. Kirjoittelemassa työhakemuksia kaikenmaailman flaijerinjakajan duuneihin, joista ei koskaan kuulu takaisin.

Ryhdyn niihin ajatusleikkeihin, joihin elämäntapaoppaissa aina kehotetaan:
mitä tekisit, jos rahasta ei tarvitsisi enää huolehtia? Jos kuolisit vuoden päästä?

Niin, mitähän sitä sitten. 

Kirjoittaisin kirjan. Muokkaisin sen yhden näytelmän toiseen versioon. Kävisin jossain esiintymässä. Pitäisin valokuvanäyttelyn.

Nämä haaveet tuntuvat niin ohuilta ja naiiveilta, tässä iässä jo siltä että ne pitäisi laskea käsistään tielle.

Ja niitä on edelleenkin vaikea toteuttaa ilman rahaa, minkä elämäntapaoppaiden ajatusleikit helposti sivuuttavat. 

Laitetaan ne silti talteen.

Mitään järkevää ei jaksa tehdä. Työhakemuksia. Ansioluetteloita. Sähköposteja, jotka piti lähettää jo viikkoja sitten.

Tekee mieli vain tilata gin&tonic. Toinen. Kolmas. Mennä karaokeen ja laulaa Erasuren Just a Little Respect.

Liian suuria yrittää taas kirjoittaa, liian paljon sisällyttää yhteen käsikirjoitukseen. 

Jos tekstissä ei mainita Jeesusta tai Saatanaa, ei se ole kirjoittamisen arvoinen. 

Sikäli: käsikirjoituksessani mainitaan tällä hetkellä sekä Jeesus, Saatana että Pontius Pilatus.