Uudet Vuodet

Vuodet alkavat aina näin:

levotonta poteroissa jähinää muutama päivä; mikään ei oikein tahdo liikkua mihinkään suuntaan sillä vauhdilla kuin sen olettaisi. Ei olla vieläkään muututtu ihmiseksi, joka lukee kirjat nopeasti, venyttelee joka aamu, vastaa viesteihin ajoissa, lopettaa jo kahden suklaapalan jälkeen.

Sitten tulee ensimmäinen päivä, kun näkee horisontin ylikin. Menee ulos: paistaa ehkä aurinko, siivilöityy oksaston välistä valoa suolatulle asvaltille. Sopii tapaamisia, maamerkkejä, jotain mitä odottaa. Toteaa itselleen: kyllä tästä vielä jotain tulee. 

Tämä kaikki ennen kuin tulee päiviä, joina itkettää vähän kaikki - oma terveydentila, Bowien menemisen jättämä omituinen yksinäisyyden tunne; talvi jota kestää vielä ties miten kauan, epävarmuus tulevasta; eristäytyneisyyden kokemus, jota ei kuitenkaan osaa purkaa ottamalla yhteyttä ihmisiin.

Tämä kaikki ennen kuin on sunnuntai ja menen National Museumiin kirjoittamaan saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Museossa juhlitaan Burns Nightia; on haggisinmetsästystä ja erinomaisia kansanmusiikkiyhtyeitä. Yhteen nurkkaan on raijattu kaneja ja marsuja ja rottia ja hamstereita, stressaantuneita eläinparkoja, joita lapset kilvan räveltävät. Tuoliin istuu punamekkoinen kiharatukkainen ujosti hymyilevä pikkutyttö, ja hänen syliinsä torkkupeiton päälle lasketaan pieni harmaa kani, jota tyttö hellävaroen suutelee nenälle. 

Minä nousen parven kahvilaan ja tilaan kupin teetä. Viereiseen pöytään istuu joukko kuvataiteilijoita, luonnoslehtiöt täynnä maisema-akvarelleja ja muotokuvia. Kadehdin sitä, mitä heillä on - juuri nyt kaipaisin lomaa jatkuvasta ja pakottavasta tarpeesta pukea kaikki sanoiksi; se johtaa jonkinlaiseen työuupumukseen, jossa sanat alkavat väsyneinä kompastella toistensa yli, ja sitten ei enää muista, mikä se sana on, se jolla tarkoitetaan sitä, no, mikä se nyt on. 

Kuvataiteilijat avaavat metallirasioistaan esille puuvärejä ja grafiittikyniä ja tusseja ja ryhtyvät hahmottelemaan ja häivyttämään, puhtaasti sanojen ulkopuolella. Heillä on tietenkin omat ongelmansa, joista minun ei onneksi tarvitse olla millään muotoa tietoinen.

Tämä kaikki ennen kuin törmään museossa Davidiin, vanhimpaan Facebook-ystävääni, joka on juuri saanut kutsun Burns Night dinnerille Dundeehen samana iltana, ja kutsuu minut mukaansa, ja minä menen kotiin tunnin varoitusajalla vaihtamaan mekon päälleni ja ajamme Dundeen Apex-hotelliin syömään haggisia ja cranachania ja tanssimaan muutaman ceilidh-tanssin hotellin onnettomalla parketinpaloista häthätää kyhätyllä tanssilattialla.

Tämä kaikki ennen kuin eräänä perjantai-iltapäivänä influenssa sammuttaa valot ja laittaa peiton alle pariksikymmeneksi tunniksi vuorokaudessa ja raahaudun viimeisillä voimillani persoonattomaan hotelliin, jonka polyesterilakanoihin jään unohdettuna makaamaan viideksi päiväksi.

Vuosi on jo nyt näyttänyt kyntensä. 

En halua tietää, mihin se vielä pystyy.

Yritän muistella sitä harmaata tihkusateista iltapäivää, kun raahustin väsyneenä Royal Milea ylöspäin - ja St Gilesin nurkalla, kuin tyhjästä, sinitukkainen nainen lauloi Puccinin O mino babbino caroa. Taustanauhan kanssa, äärettömän puhtaasti, toismaailmallisesti. Hymyili samalla kuin enkeli. Katedraalin kylki heijasti äänen kaiuksi koko kadulle.  

Tähänkin tämä vuosi pystyy. 

Pysty vielä lisää.