Mennen tullen

Tällaisina aikoina on vaikea kirjoittaa. Kaikki tuntuu yhtä aikaa merkitykselliseltä ja joutavalta. Päivät ovat niin pitkiä, että se mikä vielä aamulla oli dramaattista, on iltaan mennessä jo ehtinyt unohtua. Olen tehnyt päivälistan, johon olen kirjoittanut sellaisia asioita kuin “liikunta”, “kirjoittaminen” ja “ystäville viestintä”. Annan itselleni aina pienen tähtitarran kun saan yhden niistä tehtyä. Olen nostanut kannettavan tietokoneen ikkunalaudalle ja vietän päivät katsoen vuorotellen koneeseen ja kadulle. Viestin Ruskeasilmäiselle aina kun jotain tapahtuu: TUOLLA POLKEE PYÖRÄLLÄ MIES JOLLA ON KOIRA REPUSSA! TALON YLLÄ LENTÄÄ HIIRIHAUKKA! NAAPURIN VANHA HARMAA KOIRA ON ALKANUT NILKUTTAA! TIEN TOISELLA PUOLELLA MIES ON PESSYT IKKUNOITA JO KOLME TUNTIA! 

Maailma on kutistunut tämän kadun kokoiseksi, mutta tällä kadullakin näyttää tapahtuvan paljon.

Päivien kuluessa olen ensin ilahtunut näistä vieraista. Sitten alan ahdistua heistä, koska he kulkevat tuolla huolettomina kylki kyljessä, ja sitten alan tuomita heitä, koska he eivät ole kotona karanteenissa.

Heijastelen tätä itseni kautta, kuten kaikki muutkin: minulla on astma, mikseivät he välitä vaan seisoskelevat puistossa pussikaljalla kylki kyljessä; eivätkö he ymmärrä että sellainen vie minut sairaalaan. Facebookissa hipit heijastelevat tilannetta sen kautta, että tällä on nyt selvästi jokin TARKOITUS, että minä voisin hiljentyä / tulla kokopäiväiseksi joogaopettajaksi / parantaa maailman energiatasoja. Marketeissa heiluvat kahdeksankymppiset varmaan sen kautta, että ei minun henkilökohtaista vapauttani näin voi rajoittaa, kuolen jos kuolen.

Päivät ovat tuulisia, yöt kylmiä. Käyn kävelemässä aina välillä. En laula parvekkeella naapureiden kanssa, koska ei ole parveketta, ja naapuritkin tuntuvat olevan kiinnostuneempia ikkunoiden jynssäämisestä.

Ruokahaluni olen jo menettänyt. En tiedä onko muilla köyhissä perheissä kasvaneilla samanlaista jatkuvaa alitajuista pelkoa siitä, että ruoka loppuu kesken: nyt sille tuntuu kerrankin olevan perusteita, koska viruspelkoiset massat ovat rohmunneet Sainsburyn laarit, enkä ole löytänyt kaupasta yhtäkään sipulia yli viikkoon. Kehoni jättäytyy säästöliekille; mistä minä tiedän, miten kauan minun on tällä yhdellä pastapussilla tarkoitus tulla toimeen? Lisäksi ajatus siitä, että menisin jaettuun keittiöön koskettelemaan patoja ja pannuja ja ovenkahvoja ja pesisin käteni kolmetoista kertaa siinä välissä, on uuvuttava. Seuraavat kuukaudet syön siis huoneessani mandariineja ja riisikakkuja. Kai silläkin pääsee kesäkuntoon. 

Illalla olen uupunut, vaikka en olisi tehnyt mitään suurempaa. Energiaa kuluu, kun joudun jatkuvasti olemaan ystävällinen kämppikselle, vaikka tällainen väkinäisyys riipii hermojani, enkä edes tiedä miten hyvin hän oikeasti pesee kätensä. Energiaa kuluu siihen, että katuja kävelee strategisesti: jos otan tämän sivupolun, on se yleensä hiljaisempi, ja sitten menen alas leveää Leith Walkia, jotta voin säilyttää riittävän etäisyyden ihmisiin (ja sitten kuitenkin törmään matkalla heihin, jotka eivät välitä). Kuluttaa uutisten seuraaminen ja myös se valinta, että päättää tietoisesti olla seuraamatta uutisia. Kuluttaa tämä jatkuva heilunta sen välillä, että kokee yhteyttä ihmisiin, koska sama tilanne koskettaa kaikkia,

ja että kokee olevansa heistä täysin erillään, koska näillä huolettomilla pussikaljoittelijoilla on selvästi täysin eri arvot kuin minulla.

Puiston puihin on kuitenkin puhkeamassa lehtiä, vaikka kaikki muu maailmassa seisoo paikallaan. On keltaisia narsisseja, ja jotain sinisiä kukkia, joiden nimeä en tiedä, ja orava varastaa harakalta leivänpalan, ja jossain laulaa peipponen ja sille vastaa toinen peipponen.

Minähän menin toivomaan, että tänä vuonna olisi aikaa tehdä havaintoja. Nyt ei oikein muuta olekaan.

Istun Ruskeasilmäisen olohuoneen lattialla. Aurinko laskee, ja puiden latvoihin laskeutuu pulleita sepelkyyhkyjä. Alakerran naapuri on avannut ikkunansa niin, että musta ja mustavalkoinen kissa pääsevät hyppäämään pihalle ja takaisin mielensä mukaan. 

Kissa tulee ja menee, sanoo Ruskeasilmäinen.