Ketjukaruselli

Joskus vuonna 2006 marraskuun loppupuolella astuin ulos junasta ja kävelin Kölnin tuomiokirkon kupeessa olevaan Starbucksiin. Se oli ensimmäinen kertani Starbucksissa. Olin tietenkin kuullut konseptista, mutta se ei vielä ollut rantautunut Suomeen. Barista oli ystävällinen, tilasin häneltä porkkanakakun viipaleen ja kamomillateen. Kahvilassa soi Starbucksin joululevy - silloin se oli vielä fyysinen CD-levy, jonka saattoi ostaa tiskiltä mukaansa - ja siellä oli hämärää ja tunnelmallista. 

Minulla oli Kölnissä vain muutamia tunteja ennen kuin olin taas jatkamassa junalla jonnekin muualle. Olin ollut Berliinissä, olin matkannut junalla Dresdeniin ja meinannut eksyä siellä metsään Salomonin kanssa, ja syönyt Dresdenin Neustadtissa valtavan falafel-käärön, jossa oli halloumia ja röstiperunaa. Ja nyt olin Kölnissä odottamassa junanvaihtoa. Olin ajatellut mennä katsomaan valtavaa goottilaista tuomiokirkkoa ja sen liepeillä pyöriviä joulumarkkinoita, mutta sitten istahdin Starbucksiin ja ymmärsin miten väsynyt olin, ja miten mukavan rauhaisaa ja lämmintä kahvilassa oli. Sen monotoninen ylikansallisuus rauhoitti minua, ja joulusoundtrack oli sopivan lempeä. Pysähtyminen tuntui yhtäkkiä paljon paremmalta idealta kuin mikään joulumarkkinoilla toikkarointi. Jäin sohvalle haarukoimaan hitaasti kakkuani enkä ole tähän päiväänkään mennessä käynyt Kölnin tuomiokirkossa.

Kuusitoista vuotta myöhemmin olen Ocean Terminalin Starbucksissa ja taustalla soi vuoden 2022 Starbucks-soittolista, joka ei ole huono sekään, mutta siinä on tietenkin liikaa Michael Bubléa, jota vuonna 2006 ei vielä oltu keksittykään. Edessäni minulla on vain laimea musta kahvi. Nykyään osaan jo tilata sellaisen. Starbucksiin ja näihin muihin ketjuihin sisältyy kasa sääntöjä, jotka ovat osa heidän brändiään: juomien koot eivät tietenkään ole mitkään tavanomaiset small, medium ja large, vaan tall, grande ja venti. Tämän hankalan koodin selvittäminen on osa kaupunkilaistumista. Urbanisoitumisen riitti on suoritettu oikein, kun osaa tilata jonkin monimutkaisen grande-toffee-nut-latte-with-two-extra-pumps-and-soy-milk-to-sit-in -kyhäelmän ja muistaa vielä sanoa please.

Minä tietenkin harjoittelen joka kerta päässäni ihan sen mustan kahvinkin tilaamista. Sosiaalinen ahdistus on sellainen; näissä kaupunkilaisissa keskiluokkaisissa tiloissa en mitenkään halua paljastua noloksi mehtäläiseksi, vaikka tiedänkin tietysti rationaalisesti ettei siihen kuole. Toissapäivänäkin sanoin hajamielisyyksissäni bussikuskille kirkkaalla äänellä että “KIITTI!”, eikä se edes nolottanut kovin paljon.

Ocean Terminal on paikkana kovin erilainen kuin Kölnin vanha keskusta. Kauppakeskus avattiin kaksikymmentä vuotta sitten ja siitä lienee alunperin kaavailtu modernia yleisömagneettia, mutta se on nykyään varsinkin keskellä viikkoa autio ja nuhjuinen, ja sen käytävillä vaeltelevat vain Deliveroo-kuskit, Royal Yacht Britanniaa katsomaan tulleet turistit ja kotiäidit.

Yritän hahmottaa, minne viimeiset 11 kuukautta ovat livahtaneet, kuin olisin ratkomassa suurempaakin mysteeriä. Selailen puhelimen muistiota, jos siitä vaikka olisi jotain apua. Siellä on lähinnä muistiin kirjoitettuja, ohimennen kuultuja repliikkejä -

We're on the bus you fucking weasel.

My pal Graham's a medium, do you wanna go see him?

Sex or gender, if you're not going to fuck them, what does it matter? That's what Richard says. But I can't help but wonder.

Viimeisen olen laittanut muistiin kahvilassa, jonne tallustelin marraskuussa aamuisen feldenkrais-tunnin jälkeen, ja salakuuntelin naapuripöydän kolmen kuusikymppisen miehen pitkää ja polveilevaa keskustelua sukupuolesta. 

"They're doing chat up lines, but this is a guy talking to a guy and you realise 'ah, they're your resident gays'. They're the young ones. It's a lot more fluid now. That's what it's about, fluidity."

Teinkö marraskuussa mitään muuta? Olin töissä kaksi viikkoa, ja olin niiden jäljiltä niin uupunut, että nukuin kaksi päivää yhtä soittoa, ja heräsin vain aterioimaan.

Minne lokakuu hurahti? Olin Italiassa viikon, join siellä paljon euron hintaisia espressokupillisia ja sen jälkeen kai toivuin Italiasta, ei minkäänlaista muistikuvaa.

Syyskuussa? Kuningatar kuoli; istuimme Dishoomin kellarissa juhlimassa festivaalitöiden loppumista ja tarjoilija tuli kertomaan meille huvittuneisuutta pidätellen, liioitellut vakavasti: I have something important to tell you guys. The Queen has died. Me hurrasimme, koska minä olin ennustanut tapahtuman viikkoa aiemmin. Sitten kaikki palasivat curryjensa ääreen. Henkilökunta kohautteli hartioitaan eikä oikein tiennyt mitä tehdä, mutta katkaisi sitten ravintolan taustamusiikin jonkinlaisena kompromissina.

Vuosi on ollut kaoottinen ja uuvuttava. 

Osaisinpa pysähtyä samalla tavalla kuin vuonna 2006 Kölnin Starbucksissa. Mutta jokin pohjavire elämässä on erilainen; to do -listat pitempiä, lähes loputtomia. Silloinkin kun vapaata aikaa olisi, en osaa tehdä sillä mitään. Haahuilen ympäri asuntoa ja teen pieniä asioita, joista tulee sellainen olo että olen saanut aikaan edes jotain: tyhjennän tiskikoneen, googlaan miten kasvislaatikossa tulleesta savoijinkaalista voisi tehdä hapankaalia, pyyhin pölyt peilistä, lähetän elokuvan kahden festivaalin hakuun. Napsautan lämmityksen päälle tunniksi, vaikka siitä tulee näinä cost of living crisis -aikoina lähes rikollinen olo. Laitan riisikakun päälle emmentalia, sekin on varmaan syntiä, juuston syöminen pitäisi lopettaa. 

Maailma on hankalampi kuin 16 vuotta sitten. Silloin en tiennyt, että Starbucksia pitäisi boikotoida koska se ei maksa veroja, eikä kahviakaan pitäisi juoda koska se loppuu maailmasta. Minkään maailman kauppakeskuksiin ei tietenkään pitäisi mennä, koska se on pois paikallisilta pienyrittäjiltä, jotka ovat pandemian jäljiltä kuolemassa sukupuuttoon. Jouluna tekisi mieli vain syödä graavilohta ja katsoa Netflixiä, mutta lohi on kasvatettu kassissa antibiooteilla ja Netflixissä on transfobinen Dave Chappelle. 

Vaikka teoriassa voisin jo jäädä lomalle ja levätä, ei maailman epätoivo ja monimutkaisuus lakkaa kieppumasta pääni ympärillä kuin ketjukaruselli. 

Onneksi vuoden 2006 minä ei tiedä tästä mitään. Hän syö kakkuaan Starbucksin sohvalla hitaasti ja laiskasti, ihmeen vallassa; niin moni asia on hänelle maailmassa uusi, niin yksinkertainen. 

Unessa olen töissä yksityiskoulussa. Oppilaat sovittelevat vaatekaupassa kalliita taftimekkoja tanssiaisia varten ja puhuvat rakkaudesta myrkylliseen, kyyniseen sävyyn, kuin se olisi jokin liiketoimi. Minua alkaa itkettää. Olivia Colman - jonka tytär on samassa yksityiskoulussa - katsoo minua surumielisesti. Koska hänen silmänsä ovat niin lempeät, sanon hänelle "I can't take this anymore", ja hän tarttuu minua kädestä ja menemme molemmat oksentamaan vaatekaupan nurkassa seisovaan, marmoriseen lavuaariin.