Magneettikuvan soundtrack

Rakastan käydä optikolla. Optikko on kuin Linnanmäen Vekkula: sarja omituisia, osin epämukavia temppuja. Katsopa tätä taloa horisontissa! Nyt puhallamme ilmaa silmääsi! Paina nappulaa kun näet valon! Kumpi on parempi, punainen vai vihreä? Pystytkö arvailemaan mitä alimmassa rivissä lukee? 

Selvitän tällaiset temppuradat hymyssä suin. Olen niissä suvereeni, osallistuinhan vastaaviin jo lapsena kun kävin säännöllisin väliajoin karsastuspoliklinikalla. Siellä temput olivat tällaisia: tässä kortissa vasemmalla on kissan pää, ja oikealla kissan vartalo. Pystytkö tuomaan ne katseellasi yhteen? Ja tottahan minä pystyin. Kaiken lisäksi sain näihin visiitteihin koulusta vapaata, mikä varmaan entisestään lisää rakkauttani optikkoihin. 

Peruslääkärillä käynti on tällainen: maksimissaan kymmenen kiireistä minuuttia, jonka ajan lääkäri naputtelee kärsimättömästi tietokonettaan vihamielisenä siitä, että olen tuonut hänen tietoonsa jonkin kuvitteellisen ongelman, joka hänen pitäisi mukamas hoitaa. 

Optikko sen sijaan painelee mystisiä laitteitaan rauhassa, niiden tahtia kunnioittaen. Ne piippailevat ja naksuttelevat ystävällisesti kuin sellaiset robotit, joita optimistinen tulevaisuus meille joskus 70-luvulla lupaili. 

Eniten pidän optikosta ehkä kuitenkin siksi, ettei optikko kyseenalaista oireitani. Oletko vain yrittänyt nähdä paremmin? Onko sinulla stressiä? Jos harrastaisit enemmän liikuntaa, ehkä näkösikin korjaantuisi. Optikko ei koskaan nuhtele, että olen itse aiheuttanut silmieni tilan. Hänellä on koneet, joihin voin asettaa leukani ja antaa niiden mitata silmieni tilan objektiivisin numeroin. 

Olisipa kone, johon voisi asettua kaikkien muidenkin vaivojen osalta ja sieltä tulisi ulos kyseenalaistamattomat lukemat: tämän verran plussaa, tämän verran miinusta. Lähimmäs sitä kai pääsee magneettikuva, mutta magneettikuvassa on paljon paskempi soundtrack kuin optikolla. Ainoa tapa millä selvisin magneettikuvan ahdistavassa putkessa makaamisesta oli kuvitella, että olin katsomassa hämärää ja tekotaiteellista, loputtoman pitkää nykytanssiesitystä. Sellaisiahan olen nähnyt tusinakaupalla, ja niiden tyypillinen kovaääninen industrial-soundtrack on täysin magneettikuvan kaltainen. Plup plup kriiii! Hurrrhh-gurrrhh-hurrrhh-gurrrhh! Viuuuurrrr-KONKS-KONKS-KONKS! Makasin putkessa ja kuvittelin: ei helvetti. Taas tätä samaa paskaa.