The Completely Subjective Field Guide to New York for Myself

...Eli tee nämä asiat, jos joskus menet takaisin:

1) MoMa. Etsi yksi taideteos, joka linjaa tunteesi maailmaa kohtaan uudestaan. Seiso sen edessä vartti ja hengitä. Lähde pois.
 (Voit poistua kaupan kautta, mutta älä osta mitään, varsinkaan jäljennöstä siitä teoksesta, koska se ei koskaan tule vastaamaan alkuperäistä kokemusta).

2) Union Square. Hotdogeiksi puetut koirat. Shakkia pelaavat miehet. Lauma Hare Krishnoja, aina. Hae Whole Foodsista rasiallinen salaattia, koska pelkäät ravintoloissa tippaamista. Istu syömään sitä penkille, kun feissari tulee syyllistämään sinua siitä, että juot take away -kahvia, vaikka olisit voinut antaa nekin rahat Syyrian kodittomille. Itke vähän, koska olet itsekin koditon.

3) Strand Bookstore. Älä osta mitään (jos ostat, se on kuitenkin alle listahintojen, joten hyvä). Maleksi kattoon asti yltävien hyllyjen välissä ja bongaile villatakkeihin pukeutuneita söpöjä myyjiä, jotka intoilevat kirjoista, eivätkä huomaa sinua, vaikka olette selkeästi meant to be.

(3 1/2: Kadun toisella puolella on The Bean. Kahvi on todella kummallista, ehkä jopa helvetin pahaa. Mene silti joka päivä.)

 

(3 2/3: Saman tien voit käydä katsomassa 13th streetin Dog Gymin edessä, seisooko se vanha mies vielä lepertelemässä ikkunan takana hyppivälle chihuahualle.)

 

4) Doradon Grilled Fish Taco. Boom!

 

5) Babycakesin Salted Caramel Donut, tai kaksi eilistä cupcakea yhden hinnalla (gluteenittomia, mutta sivuseikka).

 

6) Brooklyn. Williamsburg. Hasidijuutalaiset pelaamassa Candy Crushia kännyköillään. Hipsterit, katutaide, Brooklyn Flea (älä osta mitään, paitsi ehkä misokeittoa, cool t-paita ja subway token 40-luvulta).

 

7) Rockefeller Plaza, koska tuntuu jotenkin siltä, että kuka tahansa julkkis voi tulla vastaan.

8) Tapaa Stephen Fry. Itke vähän.

9) Times Square. Hengitä, älä panikoi. Sitten: panikoi. Pakene metrolla.

10) Pysyttele yksi päivä sisällä, ja poistu ainoastaan hakemaan Targetista mikroateria. Sulattele kokemaasi. Vastusta halua lähteä suorittamaan matkailua. 
Kuuntele kaupunkia ikkunan takana. 
Yritä ymmärtää, mikä se on. 
Hyväksy, ettet ehkä koskaan tule täysin ymmärtämään.

Extreme Musicianship

 (Woman enters the subway carrying a violin case and sits next to a mother and her child.)

Child:              That woman has a suitcase!

Mother:           It's an instrument.

Child:              What is it?

Woman:          It's a violin.

Child:              Is it like the trumpet?

Mother:           Not really. Do you know how the violin is played?

Child:              Take it out!

Mother:           She can't take it out right now, honey.

Do you know how the violin is played?

Child:              UP IN THE SKY! DOWN ON THE FLOOR!

I'll make it anywhere

Jokaiseen matkaan sisältyy se hetki, kun ymmärtää saapuneensa paikkaan; jokin flesh-coloured instant, kun on äkkiä läsnä ja tietää mitä se tarkoittaa. New Yorkissa se saapuu kolmantena päivänä, kun kävelen pitkin Williamsburgin siltaa kohti Manhattania auringon laskiessa ja käännyn vilkaisemaan taakseni Brooklynin tiilitalojen kultaisiksi valottuvia julkisivuja. Jokin pysäyttää hetkeksi ja lyö ilmat keuhkoista kertoakseen, että olen täällä. Olen tässä kliseiden värisessä kaupungissa, joka on ollut minulle olemassa jo ennen kun tulin tänne, ja johon ei voi saapua ilman mielikuvia, joista jokainen on yhtä aikaa tosi ja epätosi.

Eikä sitä voi täysin käsittää --

(there is no way to contain this

no way to understand the sheer magnitude of the place,

the layers built by time and force and men long gone;

one would have to peel off the pavement to see what lies beneath

and it still wouldn’t be enough

to answer the question you’ve  forgotten already)

Enkä osaa muuta kuin hengittää hetken ja kääntyä sitten kohti Manhattania, jossa siirtotyöläisten kokoon nakuttelemat pilvenpiirtäjät alkavat iskeä silmää alkavalle illalle.

Ulkona Harlem hiljenee maanantai-iltaan, eikä kuitenkaan vaikene täysin missään vaiheessa: poliisiauto varoittelee kadunkulmissa naukaisuillaan, helikopteri pörrää jossain päidemme yllä, tavarajunien torvet kaikuvat paksuun ilmaan, erehtymättömän afroamerikkalaiset äänet nauravat kadulla jollekin, mikä heille on yhteistä.

Kaikki tästä kaupungista on jo sanottu, enkä osaa silti poistua mitään lisäämättä.

If I can make it there

Kun vartuin 80-luvun puolivälissä, kukaan ei matkustanut Amerikkaan. Ei kukaan. (’Ei kukaan’ tarkoittaa tässä yhteydessä vaikutuspiiriäni, joka lapsena oli yhtä kuin koko maailma.) Saman tien olisi voinut lähteä Etelänavalle tai Kuuhun. USA oli myyttisen saavuttamaton Coca-Colan, koristossujen ja skeittilautojen ihmemaa, jossa syötiin hampurilaisia joka aterialla.

Tämän valossa tuntuu edelleen vähän epäuskottavalta, että kuka tahansa – kuten minä muutaman päivän päästä – voi hypätä lentokoneeseen Helsingissä ja olla muutamaa tuntia myöhemmin Amerikassa. 
Amerikassa! 
Uusi maailma! 
Myyttinen länsi! 
The land of hope and glory!

Lentoemännät ja matkustajat suhtautuvat mantereen vaihtamiseen kovin arkisesti, ikään kuin olisivat menossa jonnekin unettavalle päiväristeilylle Ahvenanmaan ympäri. En näköjään vieläkään kykene sulattamaan tätä. Esi-isäni seilasivat kahden viikon valtamerialuksilla nähdäkseen Ellis Islandin. Ainoa, mitä voin heitä kunnioittaakseni tehdä on edes suhtautua Atlantin ylitykseen kauhunsekaisella häkeltyneisyydellä.

And boy, do I: pelko on epämiellyttävän kylmää, metallista ja kaikenkattavaa – ei sellaista puolivillaista hermostuneisuutta, jota pystyy nonchalantisti tarkkailemaan vierestä. Samankaltaista pakokauhua muistelen tunteneeni ennen Intiaan lähtemistä, yhtä vieraalle mantereelle astuessani (kyllä; blogiin on tuolloin kirjoitettu pelottaa ihan vitusti). En osaa edes oikein määritellä, mitä pelkään. Että en osaa hymyillä tarpeeksi? Että en osaa tipata? Että olen jotenkin peruuttamattomasti väärin?

Lokakuun tuuli on pureva, odottaa ensilumia. Katselen kerrostalojen erkkeri-ikkunoissa seisoskelevia ihmisiä, jotka pitelevät koiria sylissään. Heillä on jotain, mitä nimittää kodiksi, enkä enää muista miltä se tuntuu.

Kaupunki

Pidän Helsingistä sunnuntai-iltaisin, kun yksinäiset meripojat vaeltavat Aleksanterinkatua pitkin Kauppatorin suuntaan,

aukinaisesta kerrostalon ikkunasta kuuluu undulaatin ääni,

raitiovaunulinjojen kipinät räsähtävät sinisinä ilmaan,

teinipojat ulkoiluttavat villakoiria

ja joku toinenkin on aina matkalla kotiin.

kun saapuu

Syyskuu.
 
Ärtynyt ja epämukava olo, kuin liian pienessä takissa; ihmiset ympärillä näyttävät hehkuvan syysinnostusta ja solahtavat vaivattoman oloisesti uusiin harrastuksiin, työpaikkoihin, kaupunkeihin. Oma elämäni on pysyvästi on hold -tilassa: en asu missään (kavereiden nurkissa), harrasta mitään (huokailua) tai käy töissä missään (välillä istun palavereissa, joissa mietin lähinnä mitä teen niissä).
Mikään ei oikein ala. 
Mikään ei oikein lopu.  

Jotkut pessimistisemmistä koivuista ovat jo kellastaneet valtaosan lehdistöstään, samalla kun toiset rehottavat vielä kesäisen vihreinä vieressä.

Ihmisistä toiset kulkevat villatakeissa ja kaulaliinoihin kääriytyneenä.

Sitten on se t-paidassa ja shortseissa vastaan pyöräilevä mies, joka huutaa ajaessaan että viiskytkaks kesää oon täällä ollu, ja tää on kaikkein paras! 

Deadline

Asioita, joita haluaisin epämääräisen lätinäni sijaan kirjoittaa apurahahakemuksiin:

• Teos pyrkii näyttämään tien Juankoskelta Lontooseen, ja tuo yleisön näkyville parhaan tavan tehdä vähennyksiä asuntolainan koroista.

• Teos pyrkii osoittamaan, että lineaarisuuden kahleista vapautuminen on mahdollista ja suotavaa, ja että viskeissä on eroja.

• Teos pyrkii saamaan otteen juoksijanuorten pakaralihaksista, ja kertomaan mitä todella tapahtui Unkarin kansannousussa.

• Teos pyrkii herättämään keskustelua kokoomusnuorten, dvd-soittimien, magnesiumin, Ronaldon sekä katteettomien lupausten välillä.

• Teos pyrkii vetämään linjoja Hottentottilaulusta maailman johtavan pyyhekumivalmistajan kautta Toivalan Essolle, jossa esiintyy Tanssiorkesteri Veikko Nieminen.

Jonain päivänä se vielä tapahtuu. 

Just you wait.