perjantai 28. lokakuuta 2016

Esineistä

Paikkoihin en ole koskaan ollut hyvä sitoutumaan. Asuntoihin viime vuosina vielä vähemmän. Elän levottomana, toinen jalka koko ajan oven välissä. Siihen tarkoitukseen nämä parin viime vuoden persoonattomat vuokrahuoneet ovat toimineet hyvin. Niissä on jonkun toisen valitsemat tapetit ja typerät kalusteet ja joku kömpelö sisustustarra seinällä; minun ei tarvitse rakastua mihinkään, koska salaa en edes uskalla. Minulta on viety niin paljon ja niin väkivalloin, että kömpelöihin sisustustarroihin tyytyminen tuntuu keskisormen näyttämiseltä maailmalle: watch me care. En ripusta yhtäkään valokuvaa seinälle. En tee tästä omaani, koska jos teen, se viedään minulta kuitenkin pois. 

Silti: sisustustarrat ja toisten valitsemat pyyhkeet ovat alkaneet väsyttää. Alan osoittaa sellaisia sitoutumisen merkkejä, jotka minulle merkitsevät, mitä sohvan ostaminen jollekin toiselle (minähän en ole koskaan kyennyt sitoutumaan edes kakkulapioon, koska se edustaisi viimeistä niittiä kuolettavan tylsän elämän sinetöinnissä): olen ostanut yhden astian, josta pidän. Ompelukoneen, koska ilman eläminen alkoi vituttaa. Pari huonekasvia, jotka olen vähän vastahakoisesti vaihtanut isompiin ruukkuihin. Tiedän ostavani vielä jossain vaiheessa teepannun, mutta jostain syystä teepannu on paikalleen asettumisen uralla niin symbolisesti huomattava merkkipaalu, etten ole siihen vielä valmis. 

Nämä ovat varovaisia identiteetin merkitsijöitä, joita yritän kömpelösti ripustella ympärilleni. Nekin hirvittävät; pelkkä ajatus teepannusta nostattaa kylmän hien. Ruskeasilmäinen puhuu television ostamisesta, ja minä meinaan juosta kirkuen pakoon. 

Kun on viety paljon, ei halua mitään enää vietävän. Ainakaan mitään tärkeää. 

Siksi varjelen tätä astiaa, josta pidän. Se on ulkoisesti ehkä pelkkä teekuppi, mutta samalla osa kovin herkkää mekanismia, joka saatetaan milloin tahansa puhaltaa kumoon. Tuon identiteetin merkkejä takaisin elämääni hitaasti, varoen. Kuin lähestyisi eläintä: sitä ei sovi vahingossa säikäyttää.




perjantai 14. lokakuuta 2016

Deadline

Vuoden lähestyessä loppuaan terästäydyn äkkiä. Kun kuukausia on jäljellä enää pari, havahdun siihen, ettei tavoitteista ole tullut tehtyä yhtäkään. Listaan nopeasti: täytyy käydä hammaslääkärissä! Päivittää LinkedIN-profiili! Lukea edes yksi kirja loppuun! 

Toimin kuten muidenkin deadlinejen edellä: maleksin monta viikkoa, kunnes herään huomaamaan että valmista pitäisi olla ylihuomenna, ja puserran jotain tuubaa valmiiksi kahdessa tunnissa. Saa kai asioita aikaan näinkin.

Vuoden loppuminen on toki mielivaltainen käsite, mutta viime kuukausien jälkeen se lohduttaa silti jonkinlaisena potentiaalina tilanteen nollaamiseen. Brexitin jälkeiseen aamuun herätessä tuntui petetyltä, epätodelliselta; kuin olisi äkkiä joutunut johonkin sotaelokuvaan. Kaduillakin kulki samanlaisia harmaakasvoisia, itkuisen näköisiä ihmisiä, ja kaikki meistä hakivat turvaa mielenosoituksista. Sittemmin kansanäänestyksen on jo ehtinyt unohtaa; sinne se jää arjen jalkoihin, aamujen toistuessa samanlaisina, kun kukaan ei tule bussissa huutelemaan että mene kotiisi. 

Nyt kun Theresa May on käynyt julkisesti maalailemaan visioitaan yritysten ulkomaalaistaustaisten työntekijöiden listaamisesta ja Britannian ulkopuolelta tulleiden lääkäriopiskelijoiden kieltämisestä, nostaa pelko taas päätään; tuntee itsensä entistä vähemmän tervetulleeksi. Puheet kuulostavat houreisilta, vihan läpitunkemilta. 

Kun tulin tänne pari vuotta sitten ei kukaan kyseenalaistanut sitä, olisiko minulla oikeus olla täällä. Skotlantilaisilla on jonkinlainen positiivinen kansallistunto; he ovat ylpeitä maastaan, mutta samaan aikaan jotenkin otettuja ja yllättyneitä siitä, että joku haluaisi jäädä tällaiseen periferiaan. He ovat ylpeitä jakaessaan tämän maan, eivät omistaessaan sen. Nyt tuntuu vähän siltä, kuin olisi saanut tietää aina niin mukavan naapurinsa surmanneen kissanpentuja piilukirveellä kellarissa koko tämän ajan. 

Ruskeasilmäinen vakuuttaa sekä skotlantilaisten että Nicola Sturgeonin olevan puolellani, lupaa piilottaa minut  hätätilanteessa vaatekomeroonsa ja lähettää kevennykseksi linkin artikkeliin, jossa varoitetaan että Britannian saattavat vallata lepakon kokoiset koiperhoset, jotka "emit a horrendous loud piercing squeak". 
Tämä tästä vuodesta vielä puuttui. Kirkuvat jättiläiskoit.

Julistan syksyn alkaneeksi, kun tuuli meinaa heittää nurin kauppareissulla ja riuhtoo pihapensaat irti juuriltaan. Pilvet käyvät monen aurinkoisen viikon jälkeen taas dramaattisiksi; synkistyvät jo kuuden jälkeen, saavat hakeutumaan hiilihydraattien ääreen, horroksesta haaveillen. Uudet opiskelijat tappelevat tuulenpuuskia vastaan rempuloiden halpasateenvarjojen kanssa; eivät ole vielä oppineet, hankkineet tuulitakkia. 

Väsyneitä päiviä, niin väsyneitä ettei jaksa edes huokailla. Kuluvat päivät, kuluvat viikot, tunnit hujahtavat johonkin entistä nopeammin. Kun soitan äidille, hän nauraa ja sanoo "voe kuule! Sitä kun tulloo vanahaks niin männöö viikot ihan poekittaen!"  

George Squarea reunustavat lehmukset alkavat vähitellen kellastua. Istun kirjastossa opiskelijoiden kanssa; he ovat nuoria ja heillä on Starbucksin kahvimukeja työpöytiensä vieressä ja palavaa intoa ja varmuus siitä, että on olemassa jonkinlainen tulevaisuus. Ruskeasilmäinen pääsee toista ja laittaa viestin. Menen häntä vastaan kirjaston alatasanteelle, betonikaiteen viereen. 
Hän kävelee aukion poikki kädet taskussa, takki auki, työkauluspaidan päällä työsolmio. Minut huomatessaan hän hymyilee kuin olisi tullut kotiin. 




perjantai 2. syyskuuta 2016

End of an era

Miehellä on hupparin päällä musta nahkaliivi. Hän on ehkä kuusissakymmenissä, harmaa parta kihartuu leuan alla, ja kirkkaanvihreän huopahatun alla on bandana. Hattunauhan alle on työnnetty keräilykortti, jossa on laukkahevosen kuva, ja toinen, jossa arabialaisen oloinen nainen pitelee kättä poskellaan jonkinlaisessa aavikkomaisemassa. Hatusta roikkuu amuletteja: sähkökitara, pääkallo, equal opportunities -merkki. Onko hän jokin eksentrinen Fringe-turisti vai paikallinen nähtävyys, en ehdi selvittämään. 

Ehdin huomaamaan hänet aamubussissa ennen kuin hän jää pois Waverley Stepseillä. Muuta en ole oikein ehtinyt pitkään aikaan huomaamaankaan. 

Elokuun loppuessa huokaisen helpotuksesta: paitsi että intensiivinen työputki kirjafestivaaleilla on ohi, ei tarvitse enää miettiä ovatko bussipysäkin katokseen bluetooth-kaiuttimen kantaneet ja dubstepin tahtiin jammailevat teinit kännissä, vai jokin kokeellinen esitys. 

Ruskeasilmäinen vie minut katsomaan Fringen päättävää ilotulituskonserttia Princes Street Gardensiin. Olemme edellisinä päivinä olleet katsomassa kuvottavan huonoa foorumiteatterinäytelmää, jossa halusin haihtua olemattomiin, koska vihani teosta kohtaan oli niin ylivoimainen, ja stand up -komiikkaa, jossa koomikko aloitti ensimmäisen "so hookers are expensive right" -vitsinsä ja minä kävelin ulos, koska toleranssini seksistiselle komedialle on nykyään olematon.

Olen kireä; varma, että meidät on tuomittu menemään yhdessä esityksiin, joita minä vihaan, ja joissa ruskeasilmäinen istuu loppuun asti silkkaa brittiläistä kohteliaisuuttaan, tai herra paratkoon, koska pitää niistä. Olen kireä, koska en ole ehtinyt kirjoittaa ikuisuuksiin, enkä muista mistä alan ja mihin lopun. 

(Todellisuudessa kirjoitan nämä rivit tunteja aikaisemmin istuessani Writer's Retreatin ulkopuolella odottaessani tapahtuman loppumista, ja muistan mistä alan ja mihin lopun. Puihin on ripustettu värikkäitä paperilyhtyjä, joita tuulenpuuskat heiluttelevat; koulupukuihin puetut teinit harjoittelevat monimutkaisia kättelyitä, nälkäiset ampiaiset nuolevat jalavien oksilta valunutta mahlaa. Minä istun puutarhatuolissa selailemassa Fernyhoughin The Voices Withiniä. Kirjoittaminen on tällaista, huijaamista, ajan vääristelyä.)

Linnan katveeseen on pakkautunut toisia lipun ostaneita paikallisia; vaikka elokuun festivaaleja kuinka vihaisikin, on ilotulitusten katsominen hyväksytty rituaali, koska ne tuntuvat nollaavan tilanteen ja räjäyttävän koko menneen kuukauden olemattomiin. Joku on tuonut mukanaan puhallettavan sohvan, toinen piknik-korin, jossa näyttää olevan lähinnä kuohuviiniä. Meillä on suklaakeksejä ja juures-halloumipaistosta. Olen aiemmin päivällä hyvästellyt pitkäaikaisimman Edinburghin ystäväni. Hän muuttaa takaisin Suomeen, enkä osaa olla olematta surullinen, koska se tuntuu jonkin aikakauden lopulta; tapasin hänet kun päätin muuttaa Edinburghiin, ja kun lopulta muutin, hän oli ensimmäinen joka tarjosi asunnon pääni päälle, esitteli minut kahdelle läheiselle ystävälleni, auttoi minua muuttamaan kahdesti, ja houkutteli minut Beltaneen. 

Liian monet asiat tuntuvat muuttuvan, ja minä itken ruskeasilmäisen olkapäätä vasten. Sinfoniaorkesteri soittaa West Side Storyn Somewhereä ja linnan muuria pitkin valuu kultaista kipinäsadetta kuin laavaa. Gardensin läpi käy tuuli, joka tuo mukanaan syksyn. 




perjantai 12. elokuuta 2016

Poikkeustiloja

Olen joskus lopputyön kirjoittamisen aikoina opettanut itseni yhdistämään Starbucksin kahvin maun työntekoon, kuin jokin perverssi itseohjautuva Pavlovin koira. Olen päässyt niin pitkälle, että vaikka kuinka en haluaisi jonottaa tämän multinationalistisen Melvilleltä nimensä varastaneen korporaation loputtoman pitkissä ja epätoivoisissa frappuccinojonoissa, olen niissä silti vastoin tahtoanikin, koska en saa muuten kirjoitettua yhtäkään riviä. Minut on napattu otteeseen kuin kuka tahansa moderni ihminen, joka aina välillä muistaa havahtua siihen, että koko maailmantalous romahtaisi ilman kofeiinia, ennen kuin taas joutuu keskittymään antamaan tilauksensa (tall-decaf-soy-latte) oikeassa järjestyksessä ettei nolaa itseään.

Edinburgh on pukeutunut festivaalivaatteisiin - kaikki ne aution oloiset talopahaset jotka loput vuodesta istuvat tyhjillään ovat äkkiä avanneet ovensa tarjotakseen esiintymispaikan jollekin julkisuudenkipeälle sanataideartistille. Tämän karnevaalin jo kerran kokeneena introverttina on vaikea ymmärtää, miksi kukaan haluaisi tulla vapaaehtoisesti kaupunkiin elokuuksi.

Väkiluku triplaantuu, multinationalistista kahviaan joutuu jonottamaan vartin kauemmin, missään ei ole hiljaista, ja samalla kun itse yrittää edes jotenkin puolivillaisesti tehdä töitä, on ympärillä ainoastaan ilmapiiristä ja yhdeltä iltapäivällä nautituista gin&toniceista huumaantuneita festivaalituristeja, jotka eivät edes tiedä mikä viikonpäivä on. On jotenkin huvittavaa, että jokainen laillani pari vuotta Edinburghissa asunut ja ainoastaan yhden festivaalin aiemmin läpikäynyt, on jo nyt läpeensä kyllästynyt koko touhuun.

Fringe-ahdistus on jonkinlainen yhdistelmä pakottavaa fear of missing outia - mitä jos jossain Cowgaten baarissa esiintyy tälläkin hetkellä tuleva Stewart Lee, mutta minä en ole paikalla todistamassa asiaa - ja samanaikaisesti suunnatonta vastustusta, päänsärkyä pelkästä ajatuksestakin että yrittäisi tuuppia tiensä Royal Milen läpi pällisteleviä sandaalisukkasaksalaisia väistellen.


Ruskeasilmäinen on Euroopassa ja minä yritän olla olematta kateellinen Euroopalle. Larppaan itsenäistä ihmistä ja teeskentelen ettei mihinkään koske. Demonstroin ei-kenellekään, että osaan selvitä päivistä läpi ihan samalla tavalla. Sitten jos joku tekstiviesti ei mene perille, menevät aivot välittömästi katatoniseen tilaan ja olen varma että hän on kuollut ja olen varma etten koskaan enää voi puhua hänelle ja kun olen käynyt hautajaiset läpi ja yritän nukahtaa itkuisena ja päänsärkyisenä, menee voimakkaan tuulenpuuskan myötä viereisen jalkapallostadionin hälytysjärjestelmä päälle, ja pimeään myrskyiseen yöhön huutaa nauhoitettu kuuluttajanaisen ääni käskien poistumaan stadionilta, toistuvasti ja varoittaen, kuin käskien lähtemään maailmanloppua pakoon.  


(Ruskeasilmäinen ei makaa kuolleena kööpenhaminalaisen raitiovaunun alla. Ruskeasilmäinen on nukahtanut aikaisin, niin kuin hänellä on tapana nukahtaa.)

Se, miten tavalliset ihmiset selviävät elämästä on minulle vieläkin täysi mysteeri. 


lauantai 11. kesäkuuta 2016

Kuvitelma

Näin käy aina kun Edinburgh äkkiä peittyy vaimeaan, melankoliseen pilvimassaan: alan kirjoittaa. Viime viikkojen hämmentävä, epätyypillinen auringonpaahde ei ole inspiroinut oikein mihinkään kirjalliseen; olen maannut kissavahtina entisen professorini kaupunkitalon puutarhassa syreenien ja krysanteemien katveessa, hakenut välillä ruokakomerosta seljankukkamehua Pellegrinon kanssa, kuunnellut vähän tangoa tai Goldberg-variaatioita, poiminut valtavasta kirjahyllystä jonkun käsikirjoitusoppaan ja selaillut sitä hajamielisesti, kunnes taas työntänyt sen paikalleen ja mennyt makaamaan nurmikolle. Sormus on jättänyt nimettömään rusketusrajat, mikä hämmentää – viime kesän onnettoman sään jälkeen tämä vuosi tuntuu jo nyt lunastaneen odotukset.

Mutta tänä aamuna taivas on taas kalpean valkoinen ja liuskekivikatot kiiltelevät sateesta kosteina. Herään tummansinisistä lakanoista ihmisen viereltä, joka hymyilee kun herään. Joka käyttää hoitoainetta partavaahdon sijaan ja syöttää keskusteluun historiallisia anekdootteja ja antaa minulle aamuisin pakasterasiasta flapjackin evääksi. Minä kävelen kirjastoon siinä missä hän töihin ja alan väistellä kirjoittamista.

Brexit-äänestykseen on enää pari hassua viikkoa. Se ei oikein vieläkään tunnu todelliselta. 
Väittävät, ettei pitäisi huolestua. 
Tuntuu, että pitäisi huolestua. 
Britanniasta on jo kaikessa hiljaisuudessa ryhdytty karkottamaan EU:n ulkopuolelta tulevia asukkaita, joiden vuositulot eivät yllä 23 000 puntaan. Minä en osaa kuvitella koskaan näkeväni moisia summia. Olen tottunut tulemaan toimeen vähemmällä, mutta siitäkin käydään tässä nurinkurisessa maailmassa rankaisemaan.

Ehkä Cameronin joukot vielä marssivat ovelleni. Ovat saaneet osoitteen jostain hassusta palkkakuitin tyngästä. Selvittäneet siitä myös ne onnettomat vuositulot, jotka ovat lähinnä huono vitsi. Tulevat gorillojen kanssa viemään rajalle - minä anelen, että saan pakata edes teepussit mukaan, kun Suomesta saa vain jotain keltaista Liptonia, mihin he vastahakoisesti myöntyvät. 

He lastaavat minut avolavaiseen kuorma-autoon, jonka lavalla jo seisoo puolalaisia perheitä, joku vailla säännöllisiä tuloja oleva tsekkiläinen viulisti, se raivostuttavan onnellinen ruotsalainen pariskunta, joka omistaa puolet Leith Walkin pubeista, ja joku sementtitehtaalla työskentelevä ranskalainen, joka sylkee maahan ja kiroilee ranskaksi siihen henkeen, että "pitäkää tunkkinne, saatanan pellet! Ei tule teidän haggiksianne ikävä!" 

Meidät ajetaan paraatissa kohti Princes Streetiä, mihin sekä vuolaasti itkevät että urheasti kasvonsa peruslukemilla pitävät rakastettumme ja ystävämme ovat kokoontuneet vilkuttamaan meille hyvästiksi. Kadunkulmassa seisoo myös paikallinen UKIPin edustusto; hieroo käsiään yhteen tyytyväisenä, läpsii toisiaan selkään, ottaa selfieitä karkotusrekan kanssa. Väkijoukossa puhkeaa kahakka, mutta tätä emme ehdi näkemään kun meidät jo ajetaan kohti Corstorphinea. 

"Why do we have to leave, mummy?" kysyy puolalainen saparopäinen pikkutyttö sydäntäsärkevästi äidiltään rekan jyristellessä kohti lentokenttää. 
"Because the English are arrogant, condescending cunts", pistää ranskalainen sementtityöntekijä väliin. 

"That's right, honey", sanoo puolalaisen saparopäisen pikkutytön äiti. "Because the English are arrogant, condescending cunts."



maanantai 16. toukokuuta 2016

joka vanhoja muistaa

Lueskelen vanhoja (vanhoja) blogimerkintöjä muistuttaakseni itselleni, millaista oli joskus seitsemän vuotta sitten. Miten pystyi viimeksi kulkemaan tulen läpi, jonka läpi ei tiennyt miten kulkea.

Miten sitä on ollut jotenkin kypsempi. Edes pseudo-kypsempi - eikö kehityksen kuuluisi kulkea vähemmän panikoivaan ja varovaiseen suuntaan? Ei; liian moneen kiveen ehtii kompastua matkalla, että asiat voisi enää ottaa kevyesti. 

Hieman voisin maksaa siitä, että osaisin taas ottaa asiat kevyesti. Nyt pelottaa kaikki. Liikaa traumoja, jotka tekevät asunnon etsimisestä matkan Mordoriin, työn etsimisestä matkan suonsilmäkkeeseen, seurustelusta riskin, joka vastaa benjihyppyä hammaslangalla. 

I was lost and I'm still lost but I feel so much better, sanoi Hanna joskus seitsemän vuotta sitten. Näistä riveistä paistaa sokea luottamus maailmaan - voiko sitä enää saada takaisin millään, kun se on kerran viety. Voiko sitä saada takaisin kahden vuoden kodittomuuden ja juurettomuuden jälkeen, lopullisesti menetetyn terveyden jälkeen.

Ja silti, jotain on yhteistäkin - Olemassaoloni on melankolian sävyttämää, samanlaista kuin ne siniset hetket joita kaupunkiasujana näkee nykyään enää junan ikkunasta; lumen kattamat puut, niiden ylle painuva taivas, värikartan taivaansinen ja indigon välille asettuvat sävyt. Joutuessaan kosketuksiin onnellisuuden kanssa se oireilee ja hyppii seinille kuin saatuaan jalkaansa liian pienet housut. Pelkään etten kykene suomaan parempaa itselleni, kasvamaan yli ylläpitämistäni rajoitteista. 

Niin. Niinpä.


Reilu viikko kolmevitoseen. Paljon olen saanut, paljon jäänyt vaille - paljon saanut sellaistakin, jota en tilannut, ja jolle jään etsimään syytä varmaan loppuiäkseni, huutelemaan tuuleen joutavuuksia, samalla kun koko joukko kanssaihmisiä kulkee ohi huomaamatta.  



keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Pakollinen kevätbloggaus

Kevät tuijottaa vaativana silmästä silmään, sillä tavalla kun se nyt aina tuijottaa, uudet vaatteet päällä, sättien.

Omat vaatteet tuntuvat sen sijaan nuhruisilta, omat ajatukset luutuneilta, oma identiteetti keinotekoiselta kokoelmalta periaatteita ja käsityksiä, jotka on valittu mahdollisesti väärin perustein, nolla pistettä tästä tehtävästä, zero poäng. Tekee mieli ostaa kokonaan uudet vaatteet, mutta ei ole varaa. Uudet periaatteet, mutta niihin vielä vähemmän.

Miksi mikään muu vuodenaika ei näin intensiivisesti lyö kasvoihin ja muuta 14-vuotiaaksi? Miksi syyskuussa on vähintään kolmetoista kertaa helpompaa salata todellinen 14-vuotias räkä poskella itkevä dramaattinen identiteettinsä? Miksi tekee mieli syödä lounaaksi jäätelöä, kiivetä kukkulalle, hypätä alas kukkulalta, pyytää Starbucksin tarjoilijatytön puhelinnumero, ostaa kultaiset legginsit, ottaa tatuointi, heittää pyyhe kehään, syödä illalliseksi juustoa, mennä metsään itkemään ja jäädä sinne?

Horisontissa taivas on kirkkaansininen, mutta Pentlandsien yllä on sankka siniharmaa pilvimassa, sellaisia dramaattisia maailmanlopun pilviä joita öljymaalarit kautta aikain ovat tänne kokoontuneet ikuistamaan. Ne kokoontuvat yhteen lohduttomiksi nauhoiksi ja alkavat sataa kaupungin ylle räntää, rakeita, mitä nyt tällä kertaa satavatkaan.

Kahvia, vaikka ei pitäisi; kiintymistä, vaikka vielä vähemmän pitäisi. Kuuntelen Bachin 1043:sta repeatilla peittääkseni yliopiston kirjastossa kuiskuttelevien ihmisten äänet. He ovat levottomia, totta kai; muistan minäkin opiskelijaidentiteetin ja miten deadlinet ja tenttiviikot kasaantuvat huumaavaksi kuumetripiksi, joka oikeuttaa Red Bullin ja kokonaisen paketillisen Snickersejä ja jatkuvat tauot, joilla hihitellään opiskelutovereiden kanssa maanisesti mitä tahansa lohduksi napattua yksityiskohtaa. Vetelen minä Snickersejä vieläkin, mutta paljon syyllisemmin, eikä tauoilla ole enää ihmisiä, joiden kanssa hihitellä.

Kirjoittaa en enää osaa, ja jatkuvat hylkäykset apurahoista sun muista tuntuvat vahvistavan tätä tosiasiaa. Luovuttaminen tuntuu ajatuksena lohduttavalta. Haluan vain maata jonkun vieressä ja silittää sormella heidän kulmakarvojaan. Olla vähemmän yksinäinen.

Nämä kuukaudet, karvaat ja pakahduttavat, korostavat toivottomuutta ja toivoa molemmista päistä yhtä paljon. Miten tuntuukin, että aika loppuu. Miten tuntuukin, että jos ei nyt, niin ei milloinkaan. Jos kukaan ei nyt sano mihinkään kyllä, ei sano koskaan. Jos kukaan ei nyt suutele, ei suutele koskaan. Jos kukaan ei nyt kirjoita noihin dramaattisiin Pentlandsin yllä roikkuviin pilviin: ÄLÄ LUOVUTA, niin minä käyn sen sijaan kirjoittamassa LUOVUTA.