maanantai 15. huhtikuuta 2013

The road less traveled


Ruotsinlaiva – tuo mielenkiintoisten ihmisterraarioiden top kymmenen kärkeen kiilaava kelluva metallikuutio, joka ei koskaan jätä kylmäksi. Laivan käytävillä risteilee sellaisia ihmisryhmiä, joihin muuten tulee harvoin törmättyä: keski-ikäisiä ja –luokkaisia Dresmanniin sullottuja ruotsalaisia, jotka ovat niin tuhannen päissään jo laivan lähtiessä, että joutuvat hakemaan terveyssisarelta laastareita otsaansa; viisikymppisiä naisia, jotka sulloutuvat verkkosukkiin, sifonkihameisiin ja ylös reiteen asti nyöritettäviin sandaaleihin, sekä muslimityttö, joka on hyttiin mennessäni levittänyt lattialle pyyhkeen, jonka päällä hän kumartelee Mekkaan päin ja lausuu pyhiä tekstejä silmät kiinni, ja hämmennyn niin paljon että kykenen vain menemään ulos samaa reittiä kuin tulinkin.

Olin jotenkin toivonut päätyväni yhteen niistä Vikingin 80-lukulaisista parakkilaivoista (Isabella, Cinderella, Gabriella), joita Suomen ja Ruotsin välillä seilaa vähän väliä, mutta varustamo on päättänyt siirtyä uuteen aikaan ja ella-loppuisen aluksen sijaan olen päätynyt Viking Gracelle – tiedättehän; sille, joka ei myy viinaa kansalaisille vuorokauden ympäri, saattanpärkkel!

Haaveissani olisin ostanut puhdistusaineelle ja kokolattiamatolle tuoksuvan laivavanhuksen könyisestä kahvilasta perunamuusia eurolla, mutta hienostuneeseen harmaaseen puetusta samppanjabaari-Gracesta ei taatusti saa euron perunamuusia, ja lopulta käy niin kuin Pariisissa: tuntee koko ajan, että on väärät kengät jalassa.

Perunamuusin sijaan joudun siis taas silpomaan avokadoja linkkuveitsellä laivan vessassa; tapa joka jo menomatkalla maksoi minulle viipaleen peukalostani.

Syön eväitäni piilossa ja häpeillen, kuvittelen aina olevani noloin matkustaja koko laivassa, se homssuinen reppana, jolla ei ole edes varaa käydä buffetissa. Teoriassa ehkä olisi, mutta taidan olla liian kiintynyt imagooni vähän omituisena renttumatkailijana, joka istuu pakarat jäässä laivan ikkunalla ja syö hätäisesti pähkinöitä paperipussista.

Välillä toki kuvittelen olevani vaelluskenkineni ja muistikirjoineni laivan coolein matkustaja (lukuunottamatta ehkä tuota seitsemänkymppistä harmaapäistä iPodia kuuntelevaa herrasmiestä, jolla on vakosamettilippis, mustat farkut ja Puman lenkkarit). Tai ainakin taitavin. Taitavin matkustaja? Välillä, jostain käsittämättömästä egoa hivelevästä syystä haluan määritellä itseni näin. Luen metrokarttoja sujuvasti, en pysähdy pällistelemään liukuportaiden yläpäähän, ja yritän ylipäätään häivyttää itsestäni kaikki turistiuden merkit heti lentokoneen kosketettua asvalttia.

Hetkinen. Mikä tässä nyt on niin taitavaa?

Taitava matkustamiseni kulminoituu aina siihen, että yritän väkisin olla paikallinen. Häpeän suomalaisuuttani. Häpeän marginaalista skandinaavisuuttani niin paljon, että aksenttini alkaa aina mukautua paikalliseen, sen suuremmin yrittämättä. Vietettyäni kuukauden Irlannissa kuulostin loppua kohti korttia lätkivältä limerickiläismummolta.

Mitä matkailemista siinä on? Mistä tämä alkuperämaan salailu kumpuaa? Mitä hävettävää turistiudessani on? En ole kuitenkaan niitä pahimpia kamerakaulaisia tennissukkasandaalijalkaisia juntteja, jotka änkevät itsensä säkkipillinsoittajan kanssa samaan valokuvaan ja hymyilevät leveän naiivia hymyä, koska kuvittelevat kokeneensa jotain aitoa. Ja mikä minä olen heidän kokemustaan arvostelemaan? Itselleni aidointa on seistä tuntikausia paikallisissa ruokakaupoissa hypistelemässä hillopurkkeja, mikä on matkaseuralaisilleni yleensä vähintäänkin raivostuttavaa.

Ehkä kaikessa on kyse tarpeesta kuulua johonkin, kaikkien näiden piinallisten vuosien jälkeen löytää kotinsa, kokea olevansa tervetullut. Tämä tavoittelu tietenkin kääntyy itseään vastaan paikallisuutta imitoidessani; pakonomaisen jäljittelyni ansiosta päädyn kuitenkin olemaan se ulkopuolinen, joka väkisin yrittää olla olematta ulkopuolinen. En pysty keskittymään rehelliseen ihmiskontaktiin, kun keskityn suurimman osan ajasta siihen, kuulostaako aksenttini liian amerikkalaiselta (tai herra paratkoon, suomalaiselta). Jos selviän keskustelusta suurin piirtein virheettömällä brittienglannilla, riemuitsen sisäisesti kuten ystäväni joka 14-vuotiaana Amerikassa ilmoitti ylpeästi äidilleen, että noi varmaan luuli että mä oon paikallinen. 

Ja tietenkin: kaupan kassaa tuskin voisi vähempää kiinnostaa, onko kielioppini Oxfordista vai MacGyverista hankittua.

Skannaan matkakohteitani loputtomasti yrittäen ottaa selville, olisiko tästä paikasta kodiksi, olisiko tämä vihdoin se lokaatio, johon voisin kuulua?

Tiedän, että tässä inner turmoilissa on kyse pitkälti päänsisäisestä sinnikkäästä ajatusmallista. Ulkopuolisuuden kokemus on myös toki surullisen universaali, osa evoluution (ja skeptikkojen, individualistien ja oikeistopoliitikkojen) pyrkimystä osoittaa meille, että olemme erillisiä toisistamme.

Silti.

En voi uuteen paikkaan saapuessa olla virittämättä tuntosarviani, haistelematta ilmaa hieman innokkaasti: joko nyt?

Vaikka olenkin tullut iän myötä katkeraksi ja pelokkaaksi, en ole vielä luopunut toivosta ja heittäytynyt täysin kyyniseksi johonkin kuulumisen suhteen. Sitähän meistä aika moni lopulta toivoo. (Johonkin kuulumista, ei kyyniseksi heittäytymistä.)

Olen tosin vähitellen alkanut hyväksyä ulkopuolisuuden pysyväksi osaksi tapaani olla maailmassa, ja tätä kautta madaltanut vaatimustasoani: nykyään yritän etsiä lähinnä paikkaa, jossa tuntisin itseni vähiten ulkopuoliseksi. Onko tässä kaupungissa kenties tavallista useammin sellainen sävy, etten koe jääneeni tuuliajolle? Tekeväni kaikkea väärin? Ennen kaikkea: käyttäväni vääränlaisia kenkiä?

Ehkä sitä ei koskaan tapahdu. Ehkä luovutan lopulta, ja lakkaan tuntemasta itseni ostoskeskukseen lentäneeksi puluksi, jota kaikki tuijottavat. Ehkä opin lopulta tuntemaan itseni kotoisaksi jopa tässä Viking Gracen samppanjabaarissa vaelluskengät jalassa, samalla kun lounge-pianisti rämpyttää flyygelistä ranskalaisia iskelmiä.

Ehkä kykenen vielä joskus olemaan se Teneriffalle lentävä lippispäinen vanhus, joka iskee flipflopit santaan ja ostaa Teneriffa-paidan ja puhuu mattokauppiaalle suomea minkäänlaista häpeää tuntematta.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

What is love

Bussi Glasgow'hun pysähtyy viideksi minuutiksi Inverarayssa, Loch Fynen länsirannalla. Kuusikymppinen, kaljuuntunut kuski käärii eväsleivän kelmusta ja syö sen vaihtaen samalla kuulumiset toisen bussikuskin kanssa paksulla länsimurteella (”ah baught a camra fra tha States far manths agoo, an’s ahlrady knackered”).

Sitten matka jatkuu. Kaupungin rajalla on vanha, pieni kivitalo. Kun saavumme sen kohdalle, kuski tööttää äänitorvea kaksi kertaa,

ja talon ikkunassa seisoo vanha nainen, joka huiskuttaa hänelle kankaista nenäliinaa.



tiistai 19. maaliskuuta 2013

Organized nerd singing

Tunnustan rakastavani sellaisia kaavamaisia musiikkielokuvia, joiden jokaisen käänteen arvaa kun elokuvaa on kulunut ensimmäiset 15 minuuttia. Niiden päähenkilö on tyypillisesti vähän hukassa ja elämän kyynistämä, mutta rakastaa salaa musiikkia, vaikka tämän äiti / isä / vuokranantaja on sitä mieltä, että Musiikki ei tuo leipää pöytään! ja Äitisi / isäsi / kissani kuoli yrittäessään tehdä musiikkia!
 

Sitten päähenkilö päätyy vahingossa bändiin / kuoroon / lauluyhtyeeseen, missä tämän järjetön lahjakkuus huomataan, ja lopussa päähenkilö joutuu karkaamaan kansalliseen laulukilpailuun, jonka tämän bändi / kuoro / lauluyhtye tietenkin voittaa, minkä jälkeen myös äiti / isä / vuokranantaja ymmärtää, että päähenkilön on tarkoitus tehdä musiikkia, jossa hän on käsittämättömän hyvä. 

Nämä teokset eivät ole yleensä mitään elokuvataiteen merkkipaaluja, ja ilman musiikkia ne olisivat aika sietämätöntä katsottavaa. Niiden ydin on siinä, että jossain vaiheessa stemmat osuvat kohdalleen ja menen kananlihalle, jossa on jotain niin primitiivistä etten kykene suhtautumaan niihin kyynisesti vaikka yrittäisin. Tämän takia kirjahyllyssäni on sellainenkin taide-elokuva kuin Nunnia ja konnia 2. Weltschmerzin valtaamana maanantaina en halua katsoa Tarkovskia, vaan nuorta Lauryn Hilliä laulamassa gospelia, minkä jälkeen ei voi olla tuntematta, että jotain toivoa on jossain, ehkä.

Tämän takia kävin katsomassa myös Pitch perfectin, jonka juonen aavistin suurinpiirtein jo ennen teatteriin menoa, mitään elokuvasta lukematta. Se oli jotakuinkin sellainen kuin arvelinkin. Parikymppiset kauniit ihmiset laulavat stemmoissa, ja hetken haaveilee itsekin olevansa vielä parikymppinen, ja stemmojen osuessa kohdalleen menen kananlihalle. Se ei ota itseään niin vakavasti kuin Nunnia ja konnia 2, ja siinä on Rebel Wilson ("You call yourself Fat Amy?" "Yeah, so twig bitches like you don't do it behind my back."), ja montaasikohtaus, jossa opetellaan laulamaan ja sekoillaan koreografioissa. Siinä on muutama vaivaannuttava vitsi, kuten tämäntyyppisissä elokuvissa kuuluukin olla, ja kaunis ruskeasilmäinen nuori mies, johon tekee mieli ihastua, just for the hell of it. Se on siis ihan hyvä, jos tällaisesta genrestä pitää.
 

Toisaalta, Nunnia ja konnia kakkosessa on nuori Lauryn Hill.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

elämä on toisaalla

Onko pahempaa kuin kaipuu aikaan, jota ei ole koskaan elänytkään?
 

Kun viettää illan kaivaten Algonquinin pyöreään pöytään, Dorothy Parkerin seuraan nokkeluuksia laukomaan, nuoren Harpo Marxin profiilia haaveilevasti tuijottamaan? Sytyttelemään huolettomasti savukkeita pitkille naurunsekaisille lounaille, pelaamaan krokettia myöhään yöhön, väittelemään Oscar Levantin kaltaisten eksentrikkojen kanssa?

Raotan sälekaihtimia. Ulkona on edelleen lumisen lohduton, maaliskuinen Pirkanmaan yö, ja vaikka Pispalaa voi hyvin perustein pitää idyllisenä, ei se tänään riitä mihinkään, koska se ei ole manhattanilainen hotelli 1920-luvulla.


Elämä on toisaalla. Kaipaan aikaa, jota ei enää ole eikä koskaan ollutkaan, koska kuvittelen että se muuttaisi minut taianomaisesti ihmiseksi, joka haluan olla. Että ulkopuolisuuden tunne tässä ajassa ja paikassa johtuisi nimenomaan tästä ajasta ja paikasta, ei minusta.

Että jossain olisi vielä jotain, mitä odottaa.




sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Silver Linings Playbook

Julisteen perusteella saattaisi kuvitella, että Silver Linings Playbook on sellainen geneerinen romanttinen komedia, jonka lopussa mies juoksee naisen perässä lentokentällä tajuttuaan rakastavansa tätä, eikä sitä naapurin väritöntä jakkupukuhutsua.
Ja on se vähän sitäkin.
Mutta siinä myös saadaan raivokohtauksia ja syödään psyykelääkkeitä ja yritetään parantua. Ihmiset puhuvat päällekkäin ja perheenjäsenet ovat omien rooliensa vankeja. Robert De Niro on jotenkin järjettömän hyvä, niin että unohtaa kokonaan katsovansa Robert De Niroa (mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan). Ja elokuva on paikoitellen varsin hauska, enkä muista pitkään aikaan olleeni näin paljon päähenkilöiden puolella.

Ehkä parasta on kuitenkin se, että Bradley Cooper viettää suurimman osan elokuvasta jätesäkkiin pukeutuneena. Onko sympaattisempaa asustetta?
Ei ole.


sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Nykyaika

Joskus tuntuu, että olen se Pasilan mies, joka vihaa Internetiä.

Mistä lähtien on ollut OK sanoa ihmiselle näin:


Oot nii hirveen näkönen et alkaa ihan oikeesti oksettaa....miten joku voi saada itsensä tollaseen kuntoon...ihan oikein sulle et arto sut jätti, oot nii ruma ja kaikkee. Jos sää olisit mun somalainen [sic] muija kyl määki olisin kuristanut (hengiltä)... Paska akka!!!

Näin on kuitenkin oikein kirjoittaa Tuksun facebook-seinälle, koska
 
a) Tuksu on hirveän näköinen, ja tämän toteaminen ääneen on verrattavissa "varis on lintu" -lausuntoon, 
b) Tuksu on valinnut olla julkisuudessa, ja on täten myös valinnut altistaa itsensä kritiikille,
c) Tuksu ei tunnu itse tajuavan olevansa hirveän näköinen, joten koen velvollisuudekseni kertoa tämän hänelle, 
d) SANANVAPAUS, 
e) näen Tuksun ironisena hahmona, eräänlaisena kaksiulotteisena nukkena, johon minun on helppo projisoida leikinomaisesti vihan tunteeni, koska tältä puuttuu ihmisolennoille ominainen ajallinen jatkuvuus ja lihallinen substanssi, koska olemme internetissä, 
f) vituttaa kaikki.

Valitse oikea vaihtoehto.

maanantai 4. helmikuuta 2013

Tämä arpa ei voita

Taiteilijuus on mennyt nykyään (tai ehkä jo kauan sitten) siihen, että saa jatkuvasti olla kyttäämässä apurahojen deadlineja ja kehittelemässä budjetteja, työsuunnitelmia ja ansioluetteloita –ilman mitään takeita siitä, että näiden kehittelystä olisi hyötyä. Olen taas kirjoitellut mappikaupalla toiveikkaita hakemuksia, joiden sävy alkaa vaikuttaa sivu sivulta epätoivoisemmalta, ja muutaman kuukauden päästä saan sen ohuen kirjeen, jossa lukee että kiitos, mutta ei kiitos. Tämän ei tietenkään pitäisi antaa vaikuttaa, vaan jatkaa sinnikkäästi hakemista, että apurahatahot näkisivät miten tosissani olen.

Miten ihmiset jaksavat tehdä tätä vuosikymmeniä? Miten jatkuvat hylkäävät päätökset voisivat olla vaikuttamatta? Säätiöiden sivuilla lukeva lätinä, jonka mukaan ”saamme vuosittain runsaasti hyviä hakemuksia - enemmän kuin apurahoja voidaan myöntää” ei juuri lohduta. Eivät ne hylätyt hakemukset minua kiinnosta, vaan hyväksytyt. Mikä on se maaginen tekijä, joka sai teidät myöntämään tukea tietyille tahoille? Mikä sanavalinta kallisti vaa’an hakijan puolelle? Diskurssi? Monitahoinen? Vuorovaikutteinen? Yhteisöllinen? Mikä minun sanavalinnoissani oli väärin? Ovatko ne kaikki tukea saaneet teidän avantouintikavereitanne? Samassa vapaamuurariloosissa? Miksi päätöksenteossa ei ole minkään valtakunnan läpinäkyvyyttä?
 

(Ja toisaalta: haluaisinko edes kuulla päätöksenteon perusteluita, jos ne olisivat luokkaa ”tää sun idea vaan vaikuttaa tosi huonolta”.)
 

Vailla ulkopuolista myönnytystä ei tunnu olevan oikeutta tehdä yhtään mitään. Jos tämä projekti ei ole hyvä edes kulttuurista päättävien tahojen mielestä, miten se olisi hyvä kenenkään muunkaan mielestä? Kuka tätä sooloa tulisi katsomaan, kun toimikunnatkaan eivät usko sen toteutumiseen? Jossain räpellyksen keskellä yritän muistutella mieleeni sanoja taiteen tärkeydestä an sich ja prosessien arvokkuudesta, mutta nämä perustelut ovat jo aikoja kuulostaneet kärpäsen surinalta, valheelliselta myönnyttelyltä sille, ettei ulkopuolista tukea koskaan tule.
 

Muinaisina aikoina taiteilijat kohtasivat Kosmoksessa tai Elitessä ja hakivat inspiraatiota jallupullon pohjalta; Sibelius istui ehkä pianon ääreen, P. Mustapää lausui lyriikkaa pianon kylkeen nojaten. Nykyään taiteilijat kohtaavat kuun viimeisenä päivänä pisimpään auki olevassa asiamiespostissa viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Kaikilla on paksut, rypistellyt kirjekuoret ja sen näköinen homssuinen olemus, jonka saa valvomalla edellisen yön hakemuspapereita kirjoittaen. Kaikki vilkuilevat paniikissa kelloa siinä toivossa, että kirjekuoreen saa vielä päivän leiman, ja luovat toisiinsa empaattisia katseita.
 

Tällaiseksi on taiteilijoiden vuorovaikutus typistynyt.
 

Empaattiseksi katseeksi Siwan kassalla kello 22.55.