torstai 2. tammikuuta 2014

Year in Review

2013.
 
Liikaa:
kahvia,
viskiä,
kodittomuuden aiheuttamia komplikaatioita,
hapetonta, raskasta epätoivoa,
hajamielisyyteen kadotettuja esineitä,
valvottuja öitä (hyvässä ja pahassa),
brittiläisiä visailuohjelmia.

Liian vähän:
töitä,
rahaa,
taiteellisia inspiraatioita,
katsottuja elokuvia,
mielenrauhaa,
olkapäälle laskettuja käsiä jotka viipyisivät vähän kauemmin kuin hetken.

Sopivasti:
naurunaiheita,
uusia matkakohteita,
kohtaamisia Stephen Fryn kanssa (let's face it: en kestäisi enempää kuin yhden vuodessa),
kirjoitettuja kirjoja (let's face it: en kestäisi enempää kuin yhden vuodessa).

Kävelen Kolmatta linjaa kohti Hakaniemeä (mihin suuntaan on ‘Kolmatta linjaa takaisin’?) ja yritän sytyttää vuoden ensimmäistä savuketta, mutta tulitikut haipuvat toinen toisensa perään tuuleen (yrittääkö joku kertoa minulle jotakin?). Päivä on loputtoman harmaa, vailla alkua. Raskaat pilvimassat antavat yhtä paljon toivoa kuin Kelan vuoronumerot. Kaipaan Brittein saaria, missä vielä muutama päivä sitten paistoi aurinko, ukulelekaupan myyjät jammailivat keskenään Tanglewoodeillaan ja Mahaloillaan, miehillä oli kyynärpääpaikat tweedtakeissaan, Jubilee-linja ikuisesti korjattavana, nurmikko hieman mutainen, mutta kukat jo nupullaan. 

Britannia näyttää edelleen mielikuvissani Madnessin musiikkivideoilta, Monty Pythonin alkuajoilta, 70-luvun likaisilta väliväreiltä.
Joskus mielikuvat yhdistyvät todellisuuteen.
Silloin tuntuu kuin kävelisi fiktiossa. Se on yhtä aikaa tyydyttävä ja ontto tunne.
Usein mielikuvat eivät yhdisty todellisuuteen. Se on yhtä aikaa kaihertava ja ontto tunne. 

Helsinki on kolkko ja kahvilan valot himmeät. Lattialla tanskandoggi syö raksuja. Viereisessä pöydässä istuu yksinäinen mies ja juo olutta tyhjyyteen tuijottaen. Muissa pöydissä naputellaan älypuhelimia. Edessäni on pieni espresso (poltettua, kitkerää, rasvaista; sokeria lisättävä) ja yskänpastilleja. Kirjoittaminen on tahmeaa kuin ylämäkeen juoksu painajaisunissa, enkä silti halua mitään muuta. 

Tänä vuonna en aio hankkia lapsia enkä liittyä kulttiin enkä juoda yhtään vähemmän kahvia. En aio mennä salille, koska vihaan salia. En aio sivistää itseäni, koska en ole aiemminkaan. 

Aion kirjoittaa huonoja runoja ja olla välittämättä niiden huonoudesta, joka on joka tapauksessa vain toisten ihmisten kuvitteellisten reaktioiden heijastelua. Fuck that. 

Aion istua nurkkapöydissä katselemassa surumielisiä yksinäisiä miehiä, jotka juovat olutta ja pitelevät kättä suunsa edessä ja ajattelevat. 

Aion kuvitella, mitä he ajattelevat. 

Mutta mitään en lupaa.  

No sen lupaan, että kuuntelen nyt tämän kappaleen.






torstai 19. joulukuuta 2013

Kuinka selviydytään kunnialla


Pitää olla niin älykäs, että voi viitata asioihin tietämättä niistä tarpeeksi.

Pitää osata sanoa keskustelussa Bukowski ja tietää, 
minkä ympärillä pyöritään (dekadenssi), 
vaikka ei tietäisi Bukowskin etunimeä.  

Pitää olla jäämättä kiinni.
 
Pitää asettua rooliin, joka on riittävän likellä itseä, 
olematta kuitenkaan epäuskottavan paljon parempi versio.
 
On liikehdittävä huomaamatta. 
On istuttava alas ja ilmaistava, mitä tahtoo. On säilytettävä luja katsekontakti puhekumppaniin ja sanottava:
mittava (ei: iso),
nimenomaan (ei: just),
dissosiatiivinen ( ) 
 
Ja on poistuttava ovesta siten, että huoneeseen jäävät ihmiset jäävät odottamaan paluuta.
 
 

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Nyt sytytämme kynttilän

Olen vaihtanut miljoonakaupungin 20 000 asukkaan suomalaiskylään, jossa on viisitoista kampaamoa ja yksi Alko; 6th Avenuen elintilastaan taistelevat määrätietoiset kävelijät Ruutanantien laidalta toiselle maleksiviin alakoululaisiin, joilla ei ole kiire mihinkään.

Juuri nyt en kaipaa suurkaupungin jatkuvaa aististimulaatiota kaikessa  narkoottisuudessaan. 
Uloshengityksen tila on suurempi. 
Kahviloiden vitriineissä on kelmuun käärittyjä tiikerikakkuja, eikä kukaan ota esille älypuhelintaan. Mantelimaitoon tehdyt chai lattet ja kireästi liikkuvat liituraitapuvut ovat jossain toisella mantereella.  

Päivät ovat solahtaneet rutiiniin, jonka eläkeläismäisestä yksinkertaisuudesta ei varmaan pitäisi innostua vielä tässä iässä: nukun liian pitkään, keitän tuhnuisena kahvit ja kirjoitan muutaman sata sanaa ähisten ja käsiäni väännellen. Käyn kirjastossa katsomassa, onko mitään uutta (ei ole), ja ruokakaupassa ostamassa yhden Haribon Piratos-rullan. Kävelen paluumatkalla hautausmaan poikki ja käyn kahvilassa juomassa pienen kermakahvin. Palaan laittamaan ruokaa, syön Piratokset, lämmitän pönttöuunin. Kirjoitan tuhat sanaa tai vähän päälle (paitsi nyt; marraskuu on ohi ja kaikki sanat - 50042 - on kirjoitettu, ja on vaikea kuvitella että niitä riittäisi yhtään lisää mihinkään, edes tähän merkintään). 

Kirjasto-kauppa-hautausmaa-kermakahvi -kierrosta on jäljellä enää pari päivää. 
Sitten lähden taas. 
Rullaan matkalaukun tielle, jossa sen heiveröiset pyörät kompastelevat hiekoitussoraan. 
Nousen bussiin, ja menen jonnekin, mistä ei ole vielä tietoa. 


(edit: I shall use this opportunity for gloating.)


torstai 7. marraskuuta 2013

The Completely Subjective Field Guide to New York for Myself

...Eli tee nämä asiat, jos joskus menet takaisin:

1) MoMa. Etsi yksi taideteos, joka linjaa tunteesi maailmaa kohtaan uudestaan. Seiso sen edessä vartti ja hengitä. Lähde pois.

 (Voit poistua kaupan kautta, mutta älä osta mitään, varsinkaan jäljennöstä siitä teoksesta, koska se ei koskaan tule vastaamaan alkuperäistä kokemusta).

2) Union Square. Hotdogeiksi puetut koirat. Shakkia pelaavat miehet. Lauma Hare Krishnoja, aina. Hae Whole Foodsista rasiallinen salaattia, koska pelkäät ravintoloissa tippaamista. Istu syömään sitä penkille, kun feissari tulee syyllistämään sinua siitä, että juot take away -kahvia, vaikka olisit voinut antaa nekin rahat Syyrian kodittomille. Itke vähän, koska olet itsekin koditon.

3) Strand Bookstore. Älä osta mitään (jos ostat, se on kuitenkin alle listahintojen, joten hyvä). Maleksi kattoon asti yltävien hyllyjen välissä ja bongaile villatakkeihin pukeutuneita söpöjä myyjiä, jotka intoilevat kirjoista, eivätkä huomaa sinua, vaikka olette selkeästi meant to be.

(3 1/2: Kadun toisella puolella on The Bean. Kahvi on todella kummallista, ehkä jopa helvetin pahaa. Mene silti joka päivä.)
 
(3 2/3: Saman tien voit käydä katsomassa 13th streetin Dog Gymin edessä, seisooko se vanha mies vielä lepertelemässä ikkunan takana hyppivälle chihuahualle.)
 
4) Doradon Grilled Fish Taco. Boom!
 
5) Babycakesin Salted Caramel Donut, tai kaksi eilistä cupcakea yhden hinnalla (gluteenittomia, mutta sivuseikka).
 
6) Brooklyn. Williamsburg. Hasidijuutalaiset pelaamassa Candy Crushia kännyköillään. Hipsterit, katutaide, Brooklyn Flea (älä osta mitään, paitsi ehkä misokeittoa, cool t-paita ja subway token 40-luvulta).
 
7) Rockefeller Plaza, koska tuntuu jotenkin siltä, että kuka tahansa julkkis voi tulla vastaan.

8) Tapaa Stephen Fry. Itke vähän.

9) Times Square. Hengitä, älä panikoi. Sitten: panikoi. Pakene metrolla.

10) Pysyttele yksi päivä sisällä, ja poistu ainoastaan hakemaan Targetista mikroateria. Sulattele kokemaasi. Vastusta halua lähteä suorittamaan matkailua. 

Kuuntele kaupunkia ikkunan takana. 
Yritä ymmärtää, mikä se on. 
Hyväksy, ettet ehkä koskaan tule täysin ymmärtämään.

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Extreme Musicianship


 (Woman enters the subway carrying a violin case and sits next to a mother and her child.)

Child:              That woman has a suitcase!
Mother:           It's an instrument.
Child:              What is it?
Woman:          It's a violin.
Child:              Is it like the trumpet?
Mother:           Not really. Do you know how the violin is played?
Child:              Take it out!
Mother:           She can't take it out right now, honey.
Do you know how the violin is played?
Child:              UP IN THE SKY! DOWN ON THE FLOOR!



tiistai 29. lokakuuta 2013

I'll make it anywhere


Jokaiseen matkaan sisältyy se hetki, kun ymmärtää saapuneensa paikkaan; jokin flesh-coloured instant, kun on äkkiä läsnä ja tietää mitä se tarkoittaa. New Yorkissa se saapuu kolmantena päivänä, kun kävelen pitkin Williamsburgin siltaa kohti Manhattania auringon laskiessa ja käännyn vilkaisemaan taakseni Brooklynin tiilitalojen kultaisiksi valottuvia julkisivuja. Jokin pysäyttää hetkeksi ja lyö ilmat keuhkoista kertoakseen, että olen täällä. Olen tässä kliseiden värisessä kaupungissa, joka on ollut minulle olemassa jo ennen kun tulin tänne, ja johon ei voi saapua ilman mielikuvia, joista jokainen on yhtä aikaa tosi ja epätosi.

Eikä sitä voi täysin käsittää --
(there is no way to contain this
no way to understand the sheer magnitude of the place,
the layers built by time and force and men long gone;
one would have to peel off the pavement to see what lies beneath
and it still wouldn’t be enough
to answer the question you’ve  forgotten already)

Enkä osaa muuta kuin hengittää hetken ja kääntyä sitten kohti Manhattania, jossa siirtotyöläisten kokoon nakuttelemat pilvenpiirtäjät alkavat iskeä silmää alkavalle illalle.

Ulkona Harlem hiljenee maanantai-iltaan, eikä kuitenkaan vaikene täysin missään vaiheessa: poliisiauto varoittelee kadunkulmissa naukaisuillaan, helikopteri pörrää jossain päidemme yllä, tavarajunien torvet kaikuvat paksuun ilmaan, erehtymättömän afroamerikkalaiset äänet nauravat kadulla jollekin, mikä heille on yhteistä.

Kaikki tästä kaupungista on jo sanottu, enkä osaa silti poistua mitään lisäämättä.




keskiviikko 16. lokakuuta 2013

If I can make it there

Kun vartuin 80-luvun puolivälissä, kukaan ei matkustanut Amerikkaan. Ei kukaan. (’Ei kukaan’ tarkoittaa tässä yhteydessä vaikutuspiiriäni, joka lapsena oli yhtä kuin koko maailma.) Saman tien olisi voinut lähteä Etelänavalle tai Kuuhun. USA oli myyttisen saavuttamaton Coca-Colan, koristossujen ja skeittilautojen ihmemaa, jossa syötiin hampurilaisia joka aterialla.

Tämän valossa tuntuu edelleen vähän epäuskottavalta, että kuka tahansa – kuten minä muutaman päivän päästä – voi hypätä lentokoneeseen Helsingissä ja olla muutamaa tuntia myöhemmin Amerikassa. 

Amerikassa! 
Uusi maailma! 
Myyttinen länsi! 
The land of hope and glory!

Lentoemännät ja matkustajat suhtautuvat mantereen vaihtamiseen kovin arkisesti, ikään kuin olisivat menossa jonnekin unettavalle päiväristeilylle Ahvenanmaan ympäri. En näköjään vieläkään kykene sulattamaan tätä. Esi-isäni seilasivat kahden viikon valtamerialuksilla nähdäkseen Ellis Islandin. Ainoa, mitä voin heitä kunnioittaakseni tehdä on edes suhtautua Atlantin ylitykseen kauhunsekaisella häkeltyneisyydellä.

And boy, do I: pelko on epämiellyttävän kylmää, metallista ja kaikenkattavaa – ei sellaista puolivillaista hermostuneisuutta, jota pystyy nonchalantisti tarkkailemaan vierestä. Samankaltaista pakokauhua muistelen tunteneeni ennen Intiaan lähtemistä, yhtä vieraalle mantereelle astuessani (kyllä; blogiin on tuolloin kirjoitettu pelottaa ihan vitusti). En osaa edes oikein määritellä, mitä pelkään. Että en osaa hymyillä tarpeeksi? Että en osaa tipata? Että olen jotenkin peruuttamattomasti väärin?

Lokakuun tuuli on pureva, odottaa ensilumia. Katselen kerrostalojen erkkeri-ikkunoissa seisoskelevia ihmisiä, jotka pitelevät koiria sylissään. Heillä on jotain, mitä nimittää kodiksi, enkä enää muista miltä se tuntuu.