On taaskin sunnuntai

Hyviä asioita:

Kun saattelee ystävänsä Pariisiin, minne tämä ansaitsee lähteä.

 

Kadulta löytyvä kahden euron kolikko, jolla voi hyvällä omatunnolla ostaa kahvin.

 

Vuohenjuustopizza lounaaksi, just because. 

 

Kun jättimäisine korvineen mogwaita muistuttava perhoskoiran pentu istuu viereen bussissa, ja haluaa hellyyttä. 

 

Likaisenharmaat lokinpoikaset ja takkuiset variksenpoikaset, jotka haahuilevat järvenrannassa eivätkä oikein osaa vielä olla aikuisia lokkeja ja variksia.  

 

Kun istuu järvenrantaan uittamaan jalkojaan Ahvenisjärven lempeässä pintavedessä, sorsien räpiköidessä ympärillä, ja ulos hengittäessään huomaa olevansa tyytyväinen (ei onnellinen; se on vielä... jossain). Tajuaa pelänneensä tätä hetkeä; eläneensä niin pitkään pysyvässä huolen ja kaaoksen ja epävarmuuden tilassa, ettei enää osaa hengittää ulos ilman että jo huolehtii, mitä katastrofeja seuraava sisäänhengitys tuo tullessaan.

Jonkinlainen välitila. Tai: jonkinlainen välitila on ollut päällä jo pitkään, mutta sille ei ole ollut minkäänlaista deadlinea. Nyt takaraja alkaa hahmottua. Vielä joitain päiviä on odotettava toisten ihmisten päätöksiä; ottavatko kouluun, vai menenkö toiseen... Sitten on taas pakattava laukut, mutta siihenhän olen jo tottunut.

En tiedä edes missä asun ensi kuussa tai sen jälkeen, mutta tietämättömyydessä on tällä kertaa miellyttävää levätä. Maailma aukeaa moneen suuntaan ennen kuin joku tietty valikoituu.

Sovitaan, että se on oikea. 

Listen to what you're saying when you're saying it

Päivitysvälit venyvät ja muuttuvat velvollisuudeksi, ja äkkiä olenkin jo Virossa ja tienpientareet kasvavat punaista unikkoa ja kattohaikaroille on pystytetty pylväitä, joiden nokkaan ne ovat rakentaneet pesänsä, joissa ojentelevat hinteliä punaisia koipiaan.

Viljandiin saapuessa puhkeaa ukkonen, ja Jakobsonin ja Lossin risteyksessä viemäri pamahtaa niin tukkoon, että vesi tulvii puolireiteen ja venäläisen traktorin näköiset miehet yrittävät rassata tukosta auki pitkillä tikuilla ennen palokunnan tuloa.

Festivaaliympäristö henkii miellyttävän leirimäistä rutiinia. Joka aamu herätään samaan aikaan ja syödään järkevä aamiainen. Mennään tunnille, jossa kuunnellaan opettajan ohjeita ja yritetään löytää niihin oma suhde ja olla välittämättä päänsisäisestä "mää oon ihan paska" –kommentaarista. Välillä löydetään jotain, mikä tuntuu oikealta, vaikkei sille olekaan selkeää nimeä. 

Hahmotetaan suhdetta yleisöön - ollaan siis näkyvillä, mikä tauon jälkeen tuntuu huomattavasti enemmän epämukavuusalueelta kuin tekstin naputtelu. Täällä rivien välissä viholliset ovat kuvitteellisia ja voin paeta niitä jääkaapille heti kriisin iskiessä. Yleisön edessä - not so much.

Huomataan, että ollaan hyviä jossakin.
Ei niin hyviä jossakin muussa.
Huomataan, miten paljon helpompi on kiinnittää huomiota yksinomaan jälkimmäiseen.
 
Illalla päädytään vahingossa neukkuteatterin peränurkkaan rakennettuun salakapakkaan, jossa illan bileiden teema on Brasilian kunniaksi slummit: katosta roikkuu pelipaitoja, sisäpihalla roihuaa tuli ruosteisessa öljytynnyrissä. Hymyilevät virolaistytöt myyvät tiskin takaa kolmen euron vodka-appelsiinimehuja. Rastapäinen laiha nuorimies pyörittää Brasilia-henkisiä levyjä.

Muistetaan, millaista oli joskus olla taiteilija.

Vaarallisia nämä ajat; palata tällaisten asioiden äärelle, joista vuosi vuodelta huomaa pitävänsä ellei nyt enemmän, jotenkin varmemmin. 
Se mikä ei innosta, karsiutuu pois; se mistä pitää, ottaa enemmän jalansijaa. 
Se pyytää enemmän tilaa ympärilleen, enkä tiedä osaanko sitä antaa.

Omituinen pelko siitä, että jossain vaiheessa havahdun ja huomaan tuhlanneeni tämänkin potentiaalin (lahjakkuuden? En uskalla väittää moisia tällaisena päivänä, kun olen puolet ajasta ollut yhtä hukassa kuin niissä unissa, joissa äkkiä joudutaan näyttämölle vailla hajuakaan vuorosanoista).

On raskasta välittää asioista näin lujaa. 

 

Mun muistuu mieleheni nyt

Pirun retroaktiivinen kotiseuturakkaus.

Mulle saa kohta myytyä varmaan eturauhaslääkkeitäkin, jos lähestyy Savon murre edellä.

Syreeninäytelmä ja Imagen syvähaastattelu

Kesäpäivät pitenevät, kunnes alkavat taas lyhentyä. Syreenit tiputtavat kiireisimmät terälehtensä nurmikolle, loput ruskettuvat kesäpummien seuraksi. Unelmat hiipuvat omaan mahdottomuuteensa - jotkut huomaamatta, pitemmällä aikavälillä, ja toiset kertalaakista - kumpi lienee armollisempaa? 

 

Näin vähenee kesä, näin vähenevät tulevat päivät. 

 

Näin aloitetaan luovia prosesseja, innoissaan, huolettomasti: syreeni, kuinka mielenkiintoista - saanut nimensä kreikan sanasta syrinx, jolla tarkoitetaan onttoa putkea; nuorista versoista on menneinä aikoina veistetty huiluja. (Näin laitetaan samaan lauseeseen kaksoispiste, ajatusviiva ja puolipiste!) Ehkä puhallusputkia? Ehkä joku myrkkynuoli on ammuttu syreenin läpi, ehkä jonkun elämä on päättynyt syreeniin, tässäpä hieno projekti, syreeniprojekti, mitkä mahdollisuudet, olen luovempi kuin kuvittelinkaan. 

 

Sitten jokin muu saa huomiota. Mitä jos tekisinkin tällaisen näytelmän! Tai kokoelman runoja. Aloittaisin viimein sen käsikirjoituksen, joka tuntuu oikealta. Oikeimmalta. Ai niin, tällainenkin olisi kesken täällä kovalevyllä. Ja tällainen! Tämähän vasta onkin. Tämä on se, joka valmistuu. Tunnen sen, jollain niinku solutasolla. Tämä ansaitsee valmistua.
 

Ja tässä on kuvitteellinen haastatteluni Imageen, sitten kun se projekti on valmis. Ei kai se haittaa, jos kirjoitan kuvitteellisen haastatteluni ennen itse projektia. Motivoikin ehkä, jollain tavalla. Tässä on haastatteluni. Näin se alkaa. Nyt se on valmis. Kuinka hieno haastattelu. Miten paljon viisasta sanottavaa minulla tulevaisuudessa onkaan, kun olen kirjoittanut sen projektin, mikähän se näistä kymmenistä olikaan, ihan sama.   

 

Näin kirjoittaa Mia Kankimäki kirjassaan (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin), ja tämän allekirjoitan:

Mielialani vaihtelee kaikkivoipaisen hybriksen ja katatonisen itseinhon välillä.

(Lainauksen yhteydessä puhutaan apurahojen hakemisesta, mutta sama on sovellettavissa muihinkin luoviin prosesseihin.
Tähän minä pystyn.
Mitä jos ne näkevät.)

Keittiö, hiljainen seinäkellon tikitys. Pään sisällä kaikuvat kritiikkinä toisten äänet, välillä vain omat. Klang, klang.

Työttömän kesä

Helle pakenee.
Koivuissa suhisee tuuli, asvalttipihalla kaikuvat lapsen askeleet keskiyöllä, lokkien äänet naksahtelevat tyhjään.
Kesä venyttää aikaa leveämmäksi, vaikka ei olisikaan loma. Loma ja loma -  onko työttömyydestä koskaan lomaa, tällaisesta muodottomasta olemisesta - pitäisi kai viettää kaikki aikansa potien huonoa omatuntoa siitä, että ei istu vuorokauden ympäri naputtelemassa työhakemuksia, tuntemassa nöyrää kiitollisuutta ja häpeää siitä, että veronmaksajien rahoilla tässä loisitaan. Repent, repent!

Onnellinen ei saisi olla; sitä varastaa salaa, pienistä syyllisistä hetkistä, kun maleksii kahvilassa kirjoittamassa joutavaa proosaa. Väärinhän se on, vallitsevan konsensuksen mukaan. Istun kahvilassa heidän kustannuksellaan. Minun maleksintani on pois heidän maleksinnastaan. Edut pois heikommilta. Heikkous on heikon asia. Työtä saa, jos osaa pyytää. Jos ei osaa, ei ansaitsekaan. Repent, repent!

Jos jaksaisi ja osaisi ja pystyisi.
Jos osaisi jotakin muuta kuin tätä, vaikka tätäkään ei kovin hyvin.
Jos kykenisi turruttamaan itsensä selviämään tavallisista töistä (eiväthän ne, vallitsevan konsensuksen ihmiset koskaan ymmärrä, miksi tämä voisi olla vaikeaa).
Jos turruttaisi itsensä olemaan välittämättä niistä kymmenistä hakemuksista, joihin ei saa vastausta.
Jos lakkaisi lukemasta uutisia, jotka eivät ole luvanneet hyvää vuosikausiin.
Jos menisi peiton alle, hiljaa, kuuntelisi ilmastoinnin huminaa. Odottaisi sellaista hetkeä, kun ei ole vaatimuksia. 

Glasgow, masennuksen kehto

En friche

Harvoin nykyään saa oikeutettua itselleen jotain niin luksuriöösiä kuin päivän verran vapaata joutelehtimista. Ajattelee näin: jos nyt vähän aikaa tässä maleksin - EI, TEE JOTAIN - tai jos leipoisin vaikka keksejä - EI, TEE JOTAIN - katsoisin jakson Goggleboxia - EI: TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, niin että vaikka lopulta kuitenkin päätyy maleksimaan ja leipomaan keksejä ja katsomaan jakson Goggleboxia, painaa niiden takana syyllisyys siitä, että eikö taaskaan mitään parempaa.

Sitten jos jostain tahdonvoiman kevään deadlinen oikusta saa saman päivän aikana luotua tyhjästä erilaisia kirjallisia artefakteja: lyhytelokuvan käsikirjoituksen, pitkän elokuvan outlinen, personal statementin, tuntee olevansa ihan eri ihminen.

(Vaikka houkuttaisi, ei nyt ole oikea hetki miettiä sitä, olisivatko ne voineet olla parempia - totta kai olisivat, kaikkihan aina voi, riittämättömyyden panta ei lakkaa kiristymästä niin kauan kuin jotain tulee luotua näkyväksi, eikä se koskaan tiivisty aivan siihen muotoon kuin oli alunperin aiottu  - sen aika on seuraavana päivänä, kun äkkiä tukehtuu häpeän ja epäilyksen alle: mitä helvettiä menin tekemään, nielaiskoon minut maa.)

Harvinaisesta aikaansaamisen tunteesta humaltuneena sitten joutelehtii kyllikseen: seuraa jonkin aikaa vihreäbarettisia trenssitakkeihin pukeutuneita herrasmiehiä, jotka kokoavat käyrätorviaan ja saksofonejaan kirjastotalon puistossa esiintyäkseen, ja haaveilee kepeästi puhallinorkesteriin uudelleen liittymisestä; instrumentin virittämisestä, tahtien laskemisesta, klarinettistemmojen sovittamisesta yhteen trumpettien kanssa, tuubaa vastaan.

Jatkaa matkaa; korjaa hieman ryhtiä, kun vastaan kävelee joku omiin kauneusmieltymyksiin osuva henkilö - typerää, mutta menköön, kun on kuitenkin kevät...

Menee kahvilaan: juo teetä niin hitaasti, että se ehtii jäähtyä, mutta ei silläkään lopulta ole juuri väliä; lukee Donna Tarttia verkkaisesti, joka lauseeseen perehtyen, selviää vain viitisenkymmentä sivua, mutta ei kai tänään lasketa. Selailee Hesarin, lähinnä kulttuurisivut, niistäkään ei jää mitään mieleen. Sekin on hyvä.

Näistä voi nauttia, tämän päivän ajan, hitaista siirtymistä. Tuntuvat ansaituilta. Seuraavana päivänä ne ovat taas kaikonneet. Oma keskeneräisyys palaa kummittelemaan. Kai siihen on totuttava.

 

Viileää, kuulasta

Tietynlaiset päivät toistuvat. Herää hämmentyneenä kalvavaan tunteeseen siitä, että jokin, ellei peräti kaikki, on vialla.

Itkee tunnin, itkee puolitoista: elämän paino on monta grammaa liian raskas.

Alkaa olla varma siitä, että tämä on kaikki, mitä jää,

ja se on niin kovin vähän.

Mikään ei viittaa siihen, että parempaa olisi tulossa.

On toki jotain hapuilevia unelmia, mutta alan epäillä, että

unelmat ovat arvokkaampia toteutumattomina:

niiden arvo alkaa karista heti niiden joutuessa kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Mistään ei ole takeita: jos tartun tähänkin, nykyiseen, en välttämättä ole vuoden päästä yhtään sen pidemmällä. Koska olen itse liian heikko. Liian vähän. Koska näiden unelmien omistaminen ei tee minusta sitä ihmistä, joka minun täytyisi olla, että ne toteutuisivat.

Ehkä pitäisi olla toinen ihminen.

Ehkä pitäisi tarttua realistisempiin unelmiin.

Ehkä pitäisi unohtaa itsensä.

Ehkä pitäisi kastella nämä turvonneet kasvot kylmällä vedellä, että kehtaa mennä kauppaan.

Sitten hakee kaupasta purkin tonnikalaa, kirsikkatomaatteja, pastaa ja juustoa (aina nämä samat), koska jo nyt on perkele, jos joku yrittää estää tällaisena päivänä syömästä pastaa ja tonnikalaa ja juustoa.

Tällä kauppamatkalla tuoksuu lämpimiltä neulasilta ja asvaltin välistä puskee voikukkaa; luonto yrittää vaivihkaa kääntyä kesäksi.

Sitten silittää vähän omia olkapäitään, kun ei ole muita silittäjiä. Syö pastaa ja tonnikalaa ja juustoa. Se ei ole aivan niin lohduttavaa kuin sen täytyisi tässä tilanteessa kaiken korjatakseen olla, mutta ei liian kaukanakaan.

Kirjoittaa elämän painoa sanoiksi, koska on aina kirjoittanut, ja on ehkä aina kirjoittava.