torstai 1. tammikuuta 2015

Vuosikysely 2014

Vanhoja muistaa! Tikku! Silmä!

Mitä teit vuonna 2014 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Leikkasin hiukset lyhyiksi. Kasvatin kainalokarvat pitkiksi. Aloitin maisteriopinnot. Muutin ulkomaille.
Äänestin Skotlannin itsenäisyydestä.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Lupasin olla tekemättä lapsia ja liittymättä kulttiin. Onnistui!

Synnyttikö kukaan läheisesi?
Apua. Synnyttikö? Synnyttihän? Eikö tässä iässä ole joka viikko joku kaveri jossain synnyttämässä?

Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei.

Missä maissa kävit?
Skotlannissa, Englannissa, Virossa.Voisikohan joskus käydä jossain muuallakin.

Mitä haluaisit vuodelta 2015 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2014?
Että en heti ensimmäisenä olettaisi että kaikki ihmiset vihaa mua. Että saisi esiintyä pari kertaa. Voisin myös ottaa vastaan jonkinlaista ammatillista menestystä kirjoittajana, mitä se sitten tarkoittaakaan. (Myös: agentin, mesenaatin, helvetillisen kasan rahaa, maaseutukartanon jonka tiluksilla voin kävellä tweedtakissa länsiylämaanterrierin kanssa. Tweedtakin.)

Vuoden suurin saavutuksesi?
Sain muutettua ulkomaille! En myöhästynyt yhdestäkään deadlinesta. Taisin kirjoittaa jonkun kirjankin jossain välissä.

...ja suurin epäonnistuminen?
Kirjoittamani esseet ovat järjestelmällisen paskoja. Mikä nyt sinänsä ei ole mitään uutta.

Kärsitkö vammoista?
Samoista vanhoista.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Lentoliput. Elokuvaliput. Teatteriliput. Kesto-take away-muki.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Opettajien. Ystävien, aina, yhä.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Kiinteistövälittäjien.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Paikasta toiseen siirtymiseen.

Mistä innostuit eniten?
Uudesta asuinpaikasta. Goggleboxista. Sisäistetyn misogynian kritisoimisesta. Jeesuksen tai Kuoleman tai Joulupukin sijoittamisesta käsikirjoituksiin.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2014?
Madnessin In The Middle Of The Night. Myös Taylor Swiftin Shake it off, mitä pitäisi varmaan hävetä, mutta kuuntelin sitä repeatilla jonkun 84 kertaa viimeisiä deadlineja kirjoittaessani.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.

...lihavampi vai laihempi?
En mittaa. Samat housut mahtuu. Niissä on tosin elastaania.

...rikkaampi vai köyhempi?
Aika fifty-sixty.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Olleeni luonnossa, esiintyneeni, laulaneeni, meditoineeni.

...entä vähemmän?
Olleeni Tumblrissa. Sieltä ei pääse pois!

Miten aiot viettää/vietit joulun?
Kalsarit jalassa mince pieseja syöden ja Buffy the Vampire Slayeriä katsoen.

Rakastuitko vuonna 2014?
Edinburghiin, lisää. Kaikkiin random ohikulkijoihin aina välillä; viimeksi toissapäivänä lentokentällä poikaan jolla oli oranssi palmikkovillapaita jossa oli rispaantuneet hihansuut.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Gogglebox. Orange is the New Black. Transparent. Grayson Perryn Who Are You?, joka oli niin hyvä, että melkein aloin uskoa kaikkeen.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luen niin huonosti nykyään. Luin Jumalat juhlivat öisin vasta nyt. Siitä pidin.

...entä musiikillinen löytö?
Taylor Swiftin positiivinen vaikutus esseiden kirjoittamiseen.

Mitä halusit ja sait?
Kodin. Opiskelupaikan. Uusia ystäviä. (2014 oli hyvä.)

Mitä halusit, muttet saanut?
Tilaisuuksia esiintyä. (Jotenkin tämä nyt toistuu kaikissa kategorioissa.)

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
August: Osage County. Whiplash. Grand Budapest Hotel. A Single Man, jonka (hävettävää) näin vasta nyt. What We Do in the Shadows.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Jos en hallusinoi täysin, taisin istua Tampereen kävelykadun varrella syöden kakkua ihmisten kanssa. Katri antoi lahjaksi Raider-patukan, jonka nimi oli Raider eikä Twix.

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Että olisin ollut terve. Että en olisi vaatinut itseltäni ihan niin saatanan paljon.

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2014?
Wannabe-Gareth Malone.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Ystävät, jotka tarjosivat yösijaa.
Frankia lainatakseni: Facebook-chatit.

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Paula Norosesta, kun se oli Hyvissä ja Huonoissa Uutisissa ja toivoi että sen tuhkat siroteltaisiin Tikkurilan Lidlin eteiseen, että olisi siellä kerrankin ennen kuin ovet aukeaa ysiltä.

Pirjo Heikkilästä, joka totesi tähän että ”haluut nimenomaan olla tuhkana siellä etkä arkussa”.

Cumberbatch on maailman kaunein ässävikainen. Älkää väittäkö muuta, tai kusen muroihinne.

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Skotlannin itsenäisyys. Suomen tasa-arvoinen avioliittolaki. Biseksuaalisuuden näkymättömyys.

Ketä kaipasit?
Muualla olevia ystäviä.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Paulina, joka kirjoittaa meksikolaista saippuaoopperaa.

Mitä opit vuonna 2014?
Että sluglineen kirjoitettava lokaatio viittaa kameran paikkaan. 

maanantai 29. joulukuuta 2014

Snow's not a blanket, it's a prison

On jouluyö,

eikä televisiosta tule enää muuta kuin joku norjalaisen sinfoniaorkesterin jazz-konsertti, jonka katsomisesta tulee vähän surullinen olo; tuntuu, että ohjelma on olemassa vain niitä varten, jotka eivät vielä raaski mennä nukkumaan mutta eivät keksi parempaakaan tekemistä kuin televisio, koska ovat jotenkin pohjattoman eksyksissä.

Niin, niin. 


Kaikenlaisia asioita olen ehtinyt miettiä. Esimerkiksi:

- Miten paljon itselleen antaa tilaa muuttua, ja miten hävettävän vähän toisille. Varsinkin jos ne ovat sukulaisia, ja niitä käsittelee jonkinlaisena fossiloituneina arkkityyppeinä, joilla ei ole enää oikeutta kasvaa mihinkään suuntaan viidenkympin jälkeen.

- Miten lapsena ei ole surullisuuden kokemuksia reflektion kautta samalla tavalla kuin aikuisena. Lapsena on surullinen, koska legoautosta hajoaa se kuminen rengas joka aina hajoaa, tai telkkarista ei tulekaan Ritari Ässää vaan joku ylimääräinen uutislähetys Kekkosen kuolemasta.

Sitten muistijälkien päälle kertyy vähitellen toisia, asiat kerrostuvat, on jotain mihin verrata. Sylvian joululaulu itkettää joka vuosi enemmän, koska on tallentunut aivoihin eräänlaiseksi PTSD-triggeriksi. It’s a wonderful lifen lopussa George avaa kirjan, johon Clarence on kirjoittanut omistukseksi no man is a failure who has friends, ja siihen hajoaa, koska sitä heijastelee paitsi itsensä myös aikaisempien It’s a wonderful lifejen ja jonkin kuvitteellisen je-ne-sais-quoi:n kautta.
 

Ajattelee itsensä kaihoisaksi. Miten tarpeetonta.

Miten lopetetaan ajattelu. 

Onko tarpeen lopettaa ajattelu. 
Ad infinitum.

- Miten paljon identiteetti on sidoksissa kieleen. Huomaan olevani eri ihminen englanniksi kuin suomeksi; onko jompikumpi näistä versioista todellisempi? Jos nyt ollaan sitä mieltä, että identiteetti on prosessi, osittain tietoisten valintojen kautta rakentuva kokonaisuus (mikä termi edellä itsensä esittelee toisille – hei, olen Seija, näyttelijä? Seija, epileptikko? Seija, kristitty? Minkä fasetin kokee olennaisimmaksi?), on kielikin kai jonkinlainen tapa tuoda sitä esiin.

(Tahtoen tai tahtomatta – saksaksi päädyn olemaan sellainen ihminen, joka en halua olla, koska en osaa kieltä tarpeeksi hyvin ollakseni nokkela. Katson vierestä, miten kieli pakottaa minut olemaan hidas ja kömpelö ja yksinkertainen; minä, suihku, voisin?)
En tiedä miksi olen englanniksi kevyempi. Suomeksi raskaampi. Vietän liikaa aikaa näissä synkissä mietteissä, harkiten jättäväni koulun kesken – en minä sitä vielä muutama viikko sitten miettinyt, mutta muutama päivä tätä lumivankilaa jossa aurinko laskee kahdelta iltapäivällä, ja olen vetämässä itseäni kirjoittajana hirteen.  

(Sitten muistan ajatelleeni lopettamista myös ensimmäisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja myös toisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja siitä vasta saankin mietittävää tämän kerrostuneen tragedia-ajattelun suhteen.)   

Kai kieli on jonkinlainen naamiaisasu. Itseään voi huvittaa pukeutumalla siihen ja olemalla hetken joku muu.  

Miten muka voidaan olla joku muu, jos kerran ollaan koko ajan tässä. 

Miten lopetetaan ajattelu. 
Onko tarpeen lopettaa ajattelu.   

-- ja sitten on taas maanantai, jonkinlainen merkki arjesta. Pendolino notkuu kohti Helsinkiä, ulkona on sellainen häkellyttävän kaunis maisema jota postikorttikuvaajat metsästävät – tykkylumi lepää puiden oksilla, taivas sinertyy hitaasti, järven jäät on maalattu valkoisella – en tiedä ilkkuuko maisema (vai että inhoat Suomea! Tässä sitä sitten!), vai tarjoileeko jotain viimeisiä bonuksia ennen kuin taas lähden – eihän se mitään tee, eloton olento, turhaan tässä heijastelen.   

Vanhemmaksi kun tulee, kasvaa lähtemisten merkitys, poissa on parikymppinen nonchalanssi, alkaa miettiä että entä jos tämä on viimeinen kerta.   

Ad infinitum. 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Sentimental fool

Lumen perään pitäisi varmaan haikailla. En haikaile; Suomen talvi on kuusi kuukautta poteroissa jököttämistä, verrattavissa siihen että joku yrittää tappaa istumalla passiivisena rintakehän päällä kunnes keuhkoista loppuu happi.
 
Skotlannin talvi sen sijaan saapuu huoneeseen kuin innokas amatöörinäyttelijä miekan kanssa: "Ha-HAA! Look what I have for you!" ja viskoo dramaattisessa tuulenpuuskassa lehtitelineen nurin kuin B-luokan musikaalissa. 
 
Kaipaan Suomesta asioita (ksylitolipurukumia, halpaa villalankaa, lämmintä hanavettä) ja ihmisiä. 
 
En kaipaa Suomea, sellaisena konseptina kuin se pääni sisällä on.
 
Eivät maat ole maita; ne ovat mielikuviamme niistä. 
 
Välillä kaipaan Lontoota. Kaipaan Lontoota aina kun olen yksinäinen; sillä pohjattomalla sydänlihasta repivällä tavalla, jolla joskus ollaan yksinäinen. Lontooseen voi hukkua helpommin yksinäisyytensä kanssa, lohduttautuen sillä, ettei se lopulta ole kenenkään kaupunki. Se ei vaadi sitoutumista tai sinne kuulumista, niin kuin tämä vanha hartiahuivinen rouva, jossa nyt asun.
 
Ja miksi en sitoutuisi: rakastan sitä häpeilemättä joka kerta kun ylitän kanaalin koulumatkalla tai käännyn katsomaan vanhaa kaupunkia Princes Streetiä kävellessä tai kun kävelen koulusta kotiin ja horisontissa, pohjoisessa, lahden toisella puolen vilkkuvat Queensferryn valot. 
 
Hölmö, sentimentaalisuuteen pakottava, rakas kaupunki. Sen pääkadun varteen on pystytetty karuselleja ja maailmanpyöriä ja päänsäryltä maistuvaa hehkuviiniä myyviä kojuja. Maailmanpyörässä on käyty, viimeiset deadlinet ovat työn alla, tuskailen kaupoissa joululahjoja vaikka voisin tietysti olla tuskailemattakin. Viikko ja lennän Suomeen lomalle. 
 
Vähän jo odotan lämmintä hanavettä.
 
 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Dear Eki


’I thought this day was going to be better’, sanoo viittä vehnäsämpylää muovipussissa kantava mursuviiksinen mies huivipäiselle kumaralle naiselle, vaikka on vasta aamu.

He viittaavat säähän: pitkään on ollut aurinkoista, mikä on hyvä – nyt on rakoilevaa harmaata pilveä, vaisua ja melankolista, mikä on myös hyvä. Skotlanti tuntuu enemmän Skotlannilta kun se on vajonnut jonkunlaiseen runollisen karuun kuplaan.

Käsikirjoittaminen ei ole runollista, tai en ole ainakaan vielä löytänyt väylää, jolla tehdä siitä runollista. Miten lohduttomuuden ja erillisyyden kokemuksen voisi välittää visuaalisesti? Ehkei mitenkään, ja siksi kaadan ylitsevuotavan tunteikkuuden tänne blogiin.

Varastan runollisuudelle tilaa kävelemällä sumuisia mukulakivikatuja ja kumartumalla silittämään rinteillä kasvavia kellastuneita kanervia, käpertymällä sohvaan tai metaforiseen sohvaan, viltin tai metaforisen viltin alle, yksinäisyyteen tai metaforiseen yksinäisyyteen.

Näitä kliseisiä runotyttöjen harrastuksia, istua nyt kahviloissa kuvittelemassa asioita ihmisistä – jotenkin tuntuu, että näitä pitäisi pyydellä anteeksi, vaikka tiedänkin että ne ovat luovuudelle välttämättömiä. Asioiden keksiminen vaatii jouteliaisuutta.

Välillä panikoi huomatessaan, että on saanut kaiken kaipaamansa. Kävelee illalla kotiin juhlista – tuulee niin kovaa, että ilmaan voi nojata koko painollaan, ja katulamppujen keltaisessa valossa ohikulkijoiden kasvot näyttävät mustavalkoisilta. On kukkula, jolle kiivetä, ja ihmisiä, joiden kanssa nauraa. On koulu, jossa käy vierailemassa Doctor Who:n ohjaajia. Kaupassa on halpaa cheddaria ja hartioilla on tartaanikaulaliina ja tuntuu naurettavan epäoikeudenmukaiselta, että saan elää tätä, vaikka sukunimeni ei olekaan yhtä upper-middle-class kuin joillain luokkatovereillani.

Käyn treffeillä, jotenkin performatiivisesti: tää olis nyt tällanen henkilö joka käy treffeillä. Tyttö on söpö vaatimattomalla tavalla, ja pidämme molemmat Tom Waitsista ja juustosta ja viereisen pöydän ihmisten ammattien arvailusta,

ja vaikka suutelen häntä asemalaiturilla lähtiessäni,

olen helpottunut kun juna lähtee ja liikkuu pimeyden halki ja voin taas palata lukemaan Vonnegutia, 

yksin, 
nautinnollisesti, 
yksin.

Juna saapuu Waverleylle, kävelen kotiin; linna nököttää purppuraisessa yövalaistuksessaan kaupungin yllä niin kuin se on nököttänyt jossain muodossa jo 1100–luvulta asti. Huokaan kaihoisasti, samaan tapaan kuin huokasin puolitoista vuotta sitten, ensi kertaa Waverleylle saapuessani: tajuan lupautuneeni tälle kaupungille jo silloin. Ehkä pitäisi päivittää Facebookiin in a relationship with Edinburgh.
 

Ja kun tulen kotiin ja alan pukea tätä sanoiksi – siihen maaniseen tapaan kuin kirjoittajat öisin tekevät – ymmärrän, että on vielä kolmas rakastettu: kirjoittaminen.

Jos tässä monisuhteessa on jo kolme osapuolta, alanko muka sotkea joukkoon enää neljättä?

Ja ehkä on niinkin, että olen viime vuosien aikana rakentanut kodin pääni sisälle (oikean puutteessa). Viihdyn tässä tomuisessa mökissä. En kai rupea rakentamaan mitään saatanan lisäsiipeä vieraita varten?

Haluan pitää asioista sillä tavalla, kuin pidän niistä pääni sisällä. 

Kun kuulen rastaan laulavan, haluan olla ainoa ihminen joka sillä hetkellä ajattelee:  
kuulen rastaan laulavan, 
ja Dear Eki, 
onko tämä sallittua, vai pelkkää pelonsekaista houretta vain.


tiistai 7. lokakuuta 2014

KOTI 2 (lähestyminen)

Ystäväni Frank kehotti minua suhtautumaan kaoottiseen asunnonmetsästykseeni interaktiivisena esityksenä. Sellaisena, joita Todellisuuden Tutkimuskeskus nykyään järjestää: kohtaamista vaativana, vaiherikkaana, vähän painostavana sessiona, jossa toden ja performatiivisuuden rajat hämärtyvät.
 
Hyvä on.
Esityksen teema on koti.
Sen nimi on KOTI 2 (lähestyminen).

Tähän mennessä esityksen vaiheet ovat olleet seuraavat:

Viktoriaaninen Englanti: Tässä vaiheessa yleisön toiveikkuutta herätellään esittelemällä joukko viktoriaanisia porvarisasuntoja, joissa on konserttisalien kokoiset olohuoneet. Ajatus kodista saa positiivisia sävyjä: se mikä on aina ollut saavuttamattomissa, on äkkiä käsinkosketeltavaa. Käsitys luokasta menettää hetkeksi merkityksensä. Yleisö kuvittelee tietävänsä, mistä on kyse.

Hylkääminen: Yleisö saa kaikista viktoriaanisista porvarisasunnoista kieltävän vastauksen. Hylkäämisen kokemusta voimistetaan uusilla asuntonäytöillä, jotka muistuttavat pikatreffien ja työhaastattelun yhdistelmää. Tämä saa yleisön pohtimaan omaa kelvottomuuttaan.

Delirium: Esityksen kolmannessa vaiheessa esitys siirtyy homeiseen hostelliin, jonka jääkaapin takaseinään on muodostunut Titanicin hengen vaatinut jäävuori. Yleisö altistetaan homeelle, kunnes tämä alkaa menettää tajuntansa ja yskiä verta. Tämä herättää ajatuksia kuolevaisuudesta ja kehon väistämättömästä rappiosta.

Australia: Tapahtumapaikkana toimii toinen hostelli, joka on lavastettu Uudeksi Tyylikkääksi Hostelliksi. Näyttämölle saapuu neljä kuukautta ympäri maailmaa reissannut haiseva australialainen. Tämä lähtee parin päivän päästä, mutta korvautuu heti toisella haisevalla maailmaa kiertävällä australialaisella. Tätä toistuu viikon ajan. 
 
(Tätä osaa haluaisin yleisön ominaisuudessa hieman kritisoida, koska sen merkitys on jäänyt itselleni epäselväksi.)
 
Esityksen tähän vaiheeseen kuuluu myös yleisöä skeptisesti tarkkaileva parrakas hostellinomistaja, joka kommentoi hipsterkulttuuria näyttämällä väsyneeltä hipsterkulttuuriin, mutta olemalla silti sen vanki. Repliikki hostellin ukrainalaista työntekijää esittävältä näyttelijältä: "Hanna, don't be upset. It doesn't suit you; you're so small and beautiful." 
 
Tässä vaiheessa katsojan käsitys kodista on jo pirstaloitunut ja alkanut vaikuttaa etäiseltä ja saavuttamattomalta. Vaikutelmaa lisää asuntonäyttö, johon on ilmoittautunut 150 ihmistä.

Surrealismi: Tässä kohtaa esitystä lokaatio vaihtuu, ja yleisö siirtyy surrealismin henkeen lavastettuun hostelliin, jossa rumat puutarhatontut synnyttävät kauhun ja camp-huumorin konnotaatioita. Yleisö joutuu jakamaan hostellihuoneen kolmen Linda-nimisen henkilön kanssa, jotka puhuvat hyvin hiljaisella äänellä. Mukana on myös uskonnollisia sävyjä, joita synnytetään mm. soundtrackina toimivalla gospelmusiikilla. Näyttämölle astuu tässä vaiheessa hostellin omistajaa esittävä mies, joka painostavalla tuijotuksellaan pyrkii herättämään katsojassa tunteen siitä, että kaikki ei ole kohdallaan.  
 
Toivo (?): Yleisölle tarjotaan huonetta asunnosta. Asunnossa on tabbykuvioitu kissa, moottoroidut sohvat ja kotiteatteri. Yleisö ottaa tarjouksen vastaan hieman hämmentyneenä ja vastahakoisena, koska ei enää tässä vaiheessa usko kodin käsitteen olemassaoloon. 
 
Yleisö jää seuraamaan tilannetta sivusta vainoharhaisena ja skeptisenä.

Onko tämä väliaika?
Jatkuuko esitys, kun sen ainoa katsoja herää kahden yön jälkeen oksentamaan homeen takia?
 
Stay tuned.

(Huomioita katsojille: siirtymät esityspaikkojen välillä tapahtuvat kaatosateessa.)



keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Burdens we carry


Kävelen Johnin käsikynkässä National Museumin vitriinien reunustamaa käytävää (keskiaikaisia kuparikolikoita, miekkoja, kirjapainotavaraa). John aina sama hattu päässä, villakangashousuissa, hyväryhtisenä.

Huokailen, kuten näinä päivinä on tapana. ”Mitä varten mä muka oon täällä, jos mulle ei tarjota edes kotia?”
John pysähtyy, ottaa kasvoni käsiensä väliin, katsoo minua silmiin ja sanoo 
”You’re here for the poetry”.

En osaa vastustella. 
Et kai sä aio väittää, että kaikki menee vielä hyvin? kysyn vielä varmuuden vuoksi.
Of course not. How could I promise you something like that?
Bless him. Kuollut sielu ja silti pessimistinen. 

Hostellin keittiössä keskustelen japanilaisen naisen kanssa, joka on vannoutuneena rojalistina tullut seuraamaan referendumia. Amerikkalaisen valokuvajournalistin kanssa, joka on tullut dokumentoimaan referendumia. Skotlantilaisen naisen kanssa, joka näyttää kauhistuttavasti tulevaisuudeltani (rasittavan allerginen kaikelle; ampiaisille, gluteenille, pölylle), ja joka on tullut kampanjoimaan itsenäisyyden puolesta. Valkovenäläisen naisen kanssa, joka etsii laillani asuntoa, ja on tullut työharjoitteluun parlamenttiin jonkun Labour-kansanedustajan avustajaksi (hah!). Kanadalaisen vähän ahdistuneen oloisen työntekijän kanssa, joka omalla työvuorollaan soittaa Leonard Cohenia, Radioheadia, Smithsiä. 

Välttelen kirjoittamista kirjoittamalla.

A writer is someone for whom writing is more difficult than it is for other people...

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yes, yes, yes

On kaksi päivää itsenäisyysäänestykseen. YES-liike kampanjoi aktiivisemmin, samanlaisella tunteen palolla kuin Haaviston tukijat viime presidentinvaaleissa. Keski-ikäiset naiset laulavat työväenlauluja kadunkulmassa ja ojentelevat ohikulkijoille postikortteja, joissa art nouveau -henkeen maalattu tartaanipukuinen ohdaketta pitelevä nainen kehottaa "Vote Yes". Kerrostalojen ikkunoihin on liimattu aggressiivisia "YES, YES, YES!"-plakaatteja; viereiset ikkunat julistavat "NO, NO, NO!" 
 
Joka ikinen vahingossa kuultu keskustelu tuntuu käsittelevän David Cameronia, konservatiiveja, öljyvaroja, NHS:ää, punnan kohtaloa. Ilma on niin sakeanaan intohimoa mahdollisen muutoksen edessä, että on vaikea muistaa sen loppuvan muutaman päivän päästä. 
 
Olen ollut kaupungissa viikon.
Olen nähnyt Dylan Moranin ajavan ohitseni pyörällä,
Dylan Moranin esittämässä stand upia,
tavannut sattumalta tytön, joka oli kanssani ala-asteella kahta luokkaa alempana,
nähnyt kolme asuntoa
(1. mahtava, mutta homeessa;
2. mahtava, mutta joku muu oli parempi ehdokas;
3. ulkoisesti pramea, henkisesti kylmä),
tiedustellut yhdeksää muuta (tuloksetta),
aloittanut opiskelun, aloittanut steppitunnit, käynyt pari kertaa elokuvissa, alkanut jo vältellä deadlineja.
 
Kodittomuus painaa. Sitä on jo kaksi vuotta niskassa; tuntuu, että raahaudun viimeisillä voimillani asunnosta ja hostellista toiseen. Hostelli on homeessa, elokuvateatteri on homeessa, kirjakaupan kellari on homeessa. Keuhkot lyövät lukkoon, käsistä katoaa tunto, vasemmasta korvasta kuulo, ja sitten on otettava tukea seinästä ettei kaadu saman tien tajuttomana naamalleen.
 
Menen kirkkoon (ei homeessa) ja sytytän kynttilän jonkin otollisen näköisen pyhimyksen eteen ja kysyn, miksi minun oli tarkoitus tulla tänne (koska eikö näin ollut? Eikö joka ikinen merkki osoittanut siihen suuntaan?) jos en voi edes asua missään. 
 
Pyhimys ei vastaa mitään. Tuijottaa mustilla kivisillä silmillään tyhjyyteen. Kynttilä palaa siihen tapaan kuin kynttilät palavat, yskähdellen.
 
Tulen istumaan Meadowsin Starbucksiin. Hörpin maitokahvia pahvimukista ja väistelen ensimmäistä deadlinea (huomenna). Viereisessä pöydässä puhutaan - mistäs muusta - itsenäisyysäänestyksestä. 
 
("I'm a No supporter, because it seems to me that the Yes voters are voting yes just for fun.")
 
Opiskelijoita matkalla yliopistolle tai pois. Aurinko kääntyy, tuuli huitoo vaahteroita. 
 
Elämä, täällä niin kuin muuallakin, kulkee eteenpäin. Välillä sitä pysähtyy katsomaan ikään kuin sivusta: muistaa, miksi tänne kaipasi. Miksi tämän kaupungin nurkkiin aikanaan rakastui ja miksi niihin jaksaa rakastua edelleen, vaikka suhteen toinen osapuoli alkaa osoittaa myös typeriä piirteitä.