perjantai 13. kesäkuuta 2014

Mun muistuu mieleheni nyt



Pirun retroaktiivinen kotiseuturakkaus.

Mulle saa kohta myytyä varmaan eturauhaslääkkeitäkin, jos lähestyy Savon murre edellä.


lauantai 7. kesäkuuta 2014

Syreeninäytelmä ja Imagen syvähaastattelu

Kesäpäivät pitenevät, kunnes alkavat taas lyhentyä. Syreenit tiputtavat kiireisimmät terälehtensä nurmikolle, loput ruskettuvat kesäpummien seuraksi. Unelmat hiipuvat omaan mahdottomuuteensa - jotkut huomaamatta, pitemmällä aikavälillä, ja toiset kertalaakista - kumpi lienee armollisempaa? 
 
Näin vähenee kesä, näin vähenevät tulevat päivät. 
 
Näin aloitetaan luovia prosesseja, innoissaan, huolettomasti: syreeni, kuinka mielenkiintoista - saanut nimensä kreikan sanasta syrinx, jolla tarkoitetaan onttoa putkea; nuorista versoista on menneinä aikoina veistetty huiluja. (Näin laitetaan samaan lauseeseen kaksoispiste, ajatusviiva ja puolipiste!) Ehkä puhallusputkia? Ehkä joku myrkkynuoli on ammuttu syreenin läpi, ehkä jonkun elämä on päättynyt syreeniin, tässäpä hieno projekti, syreeniprojekti, mitkä mahdollisuudet, olen luovempi kuin kuvittelinkaan. 
 
Sitten jokin muu saa huomiota. Mitä jos tekisinkin tällaisen näytelmän! Tai kokoelman runoja. Aloittaisin viimein sen käsikirjoituksen, joka tuntuu oikealta. Oikeimmalta. Ai niin, tällainenkin olisi kesken täällä kovalevyllä. Ja tällainen! Tämähän vasta onkin. Tämä on se, joka valmistuu. Tunnen sen, jollain niinku solutasolla. Tämä ansaitsee valmistua.
 
Ja tässä on kuvitteellinen haastatteluni Imageen, sitten kun se projekti on valmis. Ei kai se haittaa, jos kirjoitan kuvitteellisen haastatteluni ennen itse projektia. Motivoikin ehkä, jollain tavalla. Tässä on haastatteluni. Näin se alkaa. Nyt se on valmis. Kuinka hieno haastattelu. Miten paljon viisasta sanottavaa minulla tulevaisuudessa onkaan, kun olen kirjoittanut sen projektin, mikähän se näistä kymmenistä olikaan, ihan sama.   
 
Näin kirjoittaa Mia Kankimäki kirjassaan (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin), ja tämän allekirjoitan:
Mielialani vaihtelee kaikkivoipaisen hybriksen ja katatonisen itseinhon välillä.

(Lainauksen yhteydessä puhutaan apurahojen hakemisesta, mutta sama on sovellettavissa muihinkin luoviin prosesseihin.
Tähän minä pystyn.
Mitä jos ne näkevät.
)

Keittiö, hiljainen seinäkellon tikitys. Pään sisällä kaikuvat kritiikkinä toisten äänet, välillä vain omat. Klang, klang.




tiistai 27. toukokuuta 2014

Työttömän kesä

Helle pakenee.
Koivuissa suhisee tuuli, asvalttipihalla kaikuvat lapsen askeleet keskiyöllä, lokkien äänet naksahtelevat tyhjään.
Kesä venyttää aikaa leveämmäksi, vaikka ei olisikaan loma.
Loma ja loma -  onko työttömyydestä koskaan lomaa, tällaisesta muodottomasta olemisesta - pitäisi kai viettää kaikki aikansa potien huonoa omatuntoa siitä, että ei istu vuorokauden ympäri naputtelemassa työhakemuksia, tuntemassa nöyrää kiitollisuutta ja häpeää siitä, että veronmaksajien rahoilla tässä loisitaan. Repent, repent!

Onnellinen ei saisi olla; sitä varastaa salaa, pienistä syyllisistä hetkistä, kun maleksii kahvilassa kirjoittamassa joutavaa proosaa. Väärinhän se on, vallitsevan konsensuksen mukaan. Istun kahvilassa heidän kustannuksellaan. Minun maleksintani on pois heidän maleksinnastaan. Edut pois heikommilta. Heikkous on heikon asia. Työtä saa, jos osaa pyytää. Jos ei osaa, ei ansaitsekaan. Repent, repent!

Jos jaksaisi ja osaisi ja pystyisi.
Jos osaisi jotakin muuta kuin tätä, vaikka tätäkään ei kovin hyvin.
Jos kykenisi turruttamaan itsensä selviämään tavallisista töistä (eiväthän ne, vallitsevan konsensuksen ihmiset koskaan ymmärrä, miksi tämä voisi olla vaikeaa).
Jos turruttaisi itsensä olemaan välittämättä niistä kymmenistä hakemuksista, joihin ei saa vastausta.
Jos lakkaisi lukemasta uutisia, jotka eivät ole luvanneet hyvää vuosikausiin.
Jos menisi peiton alle, hiljaa, kuuntelisi ilmastoinnin huminaa. Odottaisi sellaista hetkeä, kun ei ole vaatimuksia. 

Glasgow, masennuksen kehto

lauantai 17. toukokuuta 2014

En friche

Harvoin nykyään saa oikeutettua itselleen jotain niin luksuriöösiä kuin päivän verran vapaata joutelehtimista. Ajattelee näin: jos nyt vähän aikaa tässä maleksin - EI, TEE JOTAIN - tai jos leipoisin vaikka keksejä - EI, TEE JOTAIN - katsoisin jakson Goggleboxia - EI: TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, niin että vaikka lopulta kuitenkin päätyy maleksimaan ja leipomaan keksejä ja katsomaan jakson Goggleboxia, painaa niiden takana syyllisyys siitä, että eikö taaskaan mitään parempaa.

Sitten jos jostain tahdonvoiman kevään deadlinen oikusta saa saman päivän aikana luotua tyhjästä erilaisia kirjallisia artefakteja: lyhytelokuvan käsikirjoituksen, pitkän elokuvan outlinen, personal statementin, tuntee olevansa ihan eri ihminen.

(Vaikka houkuttaisi, ei nyt ole oikea hetki miettiä sitä, olisivatko ne voineet olla parempia - totta kai olisivat, kaikkihan aina voi, riittämättömyyden panta ei lakkaa kiristymästä niin kauan kuin jotain tulee luotua näkyväksi, eikä se koskaan tiivisty aivan siihen muotoon kuin oli alunperin aiottu  - sen aika on seuraavana päivänä, kun äkkiä tukehtuu häpeän ja epäilyksen alle: mitä helvettiä menin tekemään, nielaiskoon minut maa.)

Harvinaisesta aikaansaamisen tunteesta humaltuneena sitten joutelehtii kyllikseen: seuraa jonkin aikaa vihreäbarettisia trenssitakkeihin pukeutuneita herrasmiehiä, jotka kokoavat käyrätorviaan ja saksofonejaan kirjastotalon puistossa esiintyäkseen, ja haaveilee kepeästi puhallinorkesteriin uudelleen liittymisestä; instrumentin virittämisestä, tahtien laskemisesta, klarinettistemmojen sovittamisesta yhteen trumpettien kanssa, tuubaa vastaan.

Jatkaa matkaa; korjaa hieman ryhtiä, kun vastaan kävelee joku omiin kauneusmieltymyksiin osuva henkilö - typerää, mutta menköön, kun on kuitenkin kevät...


Menee kahvilaan: juo teetä niin hitaasti, että se ehtii jäähtyä, mutta ei silläkään lopulta ole juuri väliä; lukee Donna Tarttia verkkaisesti, joka lauseeseen perehtyen, selviää vain viitisenkymmentä sivua, mutta ei kai tänään lasketa. Selailee Hesarin, lähinnä kulttuurisivut, niistäkään ei jää mitään mieleen. Sekin on hyvä.

Näistä voi nauttia, tämän päivän ajan, hitaista siirtymistä. Tuntuvat ansaituilta. Seuraavana päivänä ne ovat taas kaikonneet. Oma keskeneräisyys palaa kummittelemaan. Kai siihen on totuttava.


 

tiistai 6. toukokuuta 2014

Viileää, kuulasta


Tietynlaiset päivät toistuvat. Herää hämmentyneenä kalvavaan tunteeseen siitä, että jokin, ellei peräti kaikki, on vialla.
Itkee tunnin, itkee puolitoista: elämän paino on monta grammaa liian raskas.
Alkaa olla varma siitä, että tämä on kaikki, mitä jää,
ja se on niin kovin vähän.
Mikään ei viittaa siihen, että parempaa olisi tulossa.
On toki jotain hapuilevia unelmia, mutta alan epäillä, että
unelmat ovat arvokkaampia toteutumattomina:
niiden arvo alkaa karista heti niiden joutuessa kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Mistään ei ole takeita: jos tartun tähänkin, nykyiseen, en välttämättä ole vuoden päästä yhtään sen pidemmällä. Koska olen itse liian heikko. Liian vähän. Koska näiden unelmien omistaminen ei tee minusta sitä ihmistä, joka minun täytyisi olla, että ne toteutuisivat.
Ehkä pitäisi olla toinen ihminen.
Ehkä pitäisi tarttua realistisempiin unelmiin.
Ehkä pitäisi unohtaa itsensä.
Ehkä pitäisi kastella nämä turvonneet kasvot kylmällä vedellä, että kehtaa mennä kauppaan.

Sitten hakee kaupasta purkin tonnikalaa, kirsikkatomaatteja, pastaa ja juustoa (aina nämä samat), koska jo nyt on perkele, jos joku yrittää estää tällaisena päivänä syömästä pastaa ja tonnikalaa ja juustoa.

Tällä kauppamatkalla tuoksuu lämpimiltä neulasilta ja asvaltin välistä puskee voikukkaa; luonto yrittää vaivihkaa kääntyä kesäksi.

Sitten silittää vähän omia olkapäitään, kun ei ole muita silittäjiä. Syö pastaa ja tonnikalaa ja juustoa. Se ei ole aivan niin lohduttavaa kuin sen täytyisi tässä tilanteessa kaiken korjatakseen olla, mutta ei liian kaukanakaan.

Kirjoittaa elämän painoa sanoiksi, koska on aina kirjoittanut, ja on ehkä aina kirjoittava.




perjantai 25. huhtikuuta 2014

le pain quotidien


Facebookin arkihaaste sai miettimään, mitä arki on.

(Sai miettimään myös, miksei kukaan haasta minua siihen! Ei kuitenkaan ihan niin dramaattisin äänenpainoin kuin Vauva-lehden keskustelupalstalla.)

Ei minulla ole arkea. 

Sellaista tasaisuutta, mitä siihen mielletään. 
Olen mikä viikko milloin missäkin, tekemässä ei oikein mitään tai mitä sattuu.

Elän jonkinlaisessa välitilassa, jälkeen edellisen arjen ja ennen seuraavaa arkea, jos sitä koskaan tuleekaan.

Arjen käsitteeseen sisältyy varmaan jonkinlainen toistuminen. Sen tunnistaminen, että tämän aamupalajuuston kuorin kelmusta ruispalan päälle joka jumalan aamu, ja tällä kertaa voin ikuistaa sen valokuvaan, koska tämä on se toistuva asia, joka jotenkin kuvaa elämääni tyypillisimmillään.

No. Mikä toistuu. Bussit ja junat ja matkalaukun pakkaaminen. Niitä en mielellään dokumentoisi, sillä ne eivät ole vapaaehtoisia. Ainoastaan kodittomuus-olosuhteiden pakosta syntyneitä toimintoja.

Netissä roikkuminen toistuu. Siitä voin ehkä ottaa jotain pateettisia kuvia, ja saada niille myötäeläjiä, jotka myös roikkuvat netissä.

Tuleekohan arjen puutteesta jossain vaiheessa niin vallitseva tottumus, ettei osaa enää sopeutua aamupalajuustonväriseen rutiiniin?

Vaatteissa tuoksuu vielä edellinen kaupunki, ja se on vaarallista: saattaa löytää itsensä WC:stä haistelemasta paitaansa ja vahingossa itkemästä. Sellaisia ovat ikävän mekanismit, varomattomia.

Vähän ihastunut olen Kasper Strömmaniin. Sillä tavalla kuin nyt ollaan ihastuneita ihmiseen, jota ei tunneta muuten kuin julkisen profiilin perusteella. Pitäähän sitä nyt johonkin ihastua kun on kevät, vaikka sitten omiin jalkoihinsa, ja niistä nyt ei oikein ole mihinkään.


 

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Silloin tällöin


Silloin tällöin menen tavaratalon parfyymiosastolle ja suihkutan vasemman ranteen sisäpuolelle CK Onea. Se tuoksuu yhdeksänkymmentäluvulta. 

Se tuoksuu Manic Street Preachersilta, Blurilta, yläasteelta ja farkkuhaalareilta. Se tuoksuu päiväkirjoilta ja My So-Called-Lifelta ja välitunneilla pelatulta ristinollalta ja yksipuolisilta ihastuksilta. Se tuoksuu American Beautylta ja Trainspottingilta ja siltä tunteelta kun käveli yksin pimeällä kotiin ja tiesi, ettei tässä maailmassa kukaan ymmärtänyt (paitsi ehkä jotkut fiktiiviset henkilöt, kuten MSCL:n Angela, turvallisesti kaukana fiktiivisissä maailmoissaan).
Se tuoksuu niiltä iltapäiviltä, jolloin ainoa vaihtoehto ei äkkiä ollutkaan kävellä suoraan koulusta kotiin, vaan pysähtyä jonkun kanssa syömään berliininmunkki tai hampurilainen.

Hetken voin kuvitella olevani vielä siinä vaiheessa elämää, kun suurin osa siitä tuntui olevan edessä (havahtumatta siihen, miten voimakkaasti se silloin oli nimenomaan käynnissä; miten sen kirpeästä mausta saa nytkin kiinni niin helposti, miten kaikki tuntui olevan räikeämmän väristä, todellisempaa). 

Onko yhtä voimakkaita kokemuksia enää saavutettavissa; onko kaikki tunne-elämykset koettu kolmeenkymppiin mennessä, ja kaikki sen jälkeen ovat vain enemmän tai vähemmän kalpeita toisintoja edellisistä? 

Jos olisi jokin tapa kietoa kätensä kaupungin ympärille ja painaa se rintakehäänsä vasten -
niin, olisin kai tehnyt sen jo. 

On olemassa vain sopivankokoisia artefakteja – postilaatikoita, lyhtypylväitä, magnoliapuita – joita voisi syleillä, noin niin kuin teoriassa. 

Muotoilen nämä lauseet päässäni kävellessäni Edinburghin katuja ja toivon, että niiden olemassaolo riittää välittämään tunteeni kaupungille. 

Koska huonoimpinakin päivinä, 
flunssaisina, tuulisina ja sateisina päivinä kun halvat sateenvarjot kääntyvät kadunkulmissa ympäri kuin meduusat, väsyneinä päivinä kun meinaan kävellä auton alle koska vuosikausien liikemuistini katsoo edelleen oikeanpuoleisen liikenteen suuntaan, yksinäisinä päivinä kun en puhu edes Tescon myyjälle koska käytän itsepalvelukassaa, 
on se edelleen kotini. 

Ja tämä on kirjoitettu johonkin niin syvälle, ettei sitä ole sieltä pois kirjoittaminen, 
ainakaan ennen kuin minä niin sanon.