KOTI 44 (dissosiaatio)

Jo pieneksi klassikoksi muodostunut immersiivinen teatteriesitys ”KOTI 2 (lähestyminen)” saa nyt kauhulla odotettua jatkoa! Myös jatko-osa ”KOTI 44 (dissosiaatio)” liikkuu tuttujen kodittomuuden, pelon ja epätoivon teemojen välimaastossa. Ohessa maistiaisia tulevan esityksen kohokohdista.

Esitys alkaa tuttuun tapaan hostellista, johon yleisö on viety toipumaan heihin tartutetusta flunssasta. Tämä väliaikainen, anonyymi majoitus toimii eräänlaisena tukikohtana, josta katsojat raijataan seuraaviin esityspisteisiin. "KOTI 2 (lähestyminen)" -esityksessä toistuva haisevan australialaismatkustajan hahmo on tässä esityksessä jätetty syrjään, ja korvattu sen sijaan hiljaisella paljasjalkaisella aasialaismiehellä.

1. La répétition 

Yleisöä kuljetetaan useammassa asunnossa, joissa kaikissa asuvat roolihahmot toistavat mantranomaisesti repliikkiä ”joo se on homeessa, mutta me maalataan sen päälle kerran vuodessa”. Ks. myös erään esityspaikan kylpyhuoneessa oleva venttiili, joka on seinässä vain ns. näön vuoksi, eikä oikeasti johda mihinkään.

Toistamisella pyritään herättelemään katsojissa lohduttomuuden ja voimattomuuden tunteita muuttumattoman maailman edessä.

2. Friikkisirkus

Tämä esityksen vaihe kestää useamman viikon – kun katsojia ollaan ensimmäisen kerran viemässä bussilla esityspaikalle, ei bussi koskaan saavu. Kun näyttämönä toimivalle tienpätkälle keskellä maaseutua vihdoin parin viikon kuluttua päästään, on pilkkopimeää – yleisöä ei ole muistutettu taskulampun tarpeesta (mahdolliset taskulamput takavarikoidaan ovella autenttisen tunnelman takaamiseksi). Jo valmiina ilmassa leijuva painostava tunnelma korostuu, kun yksi asunnon asukkaita esittävistä näyttelijöistä haahuilee katsojia vastaan otsalamppu kiiluen, näyttäytyen pimeässä kehottomana ja kasvottomana demonina.

Asunnon asukkaina on viisi hahmoa, joista neljä kirpputorivaatteisiin pukeutuvia kuvataiteilijoita, ja yksi Puck-niminen tulenpyörittäjä (hienovarainen intertekstuaalinen Shakespeare-viittaus). Tämä saa yleisön reflektoimaan omaa menneisyyttään ja sitä, miten kymmenen vuotta sitten tällainen yhteisö olisi ollut unelma, ja nyt nämä vegaanisia yhteisöaterioita toivottoman hitaasti mussuttavat hipit vain ärsyttävät. Pihalla on kaksi jurttaa, joista toinen muunnettu keramiikkapajaksi, sekä kasvimaa, jossa lähinnä jäniksiä.

Kun katsojat ovat lähdössä, he myöhästyvät viimeisestä paikallisbussista ja joutuvat juoksemaan puolitoista kilometriä Pentlandin hiihtokeskuksen pysäkille ehtiäkseen Lothianin linja-autoon, joka kuljettaa heidät armollisesti takaisin sivistyksen pariin.

Teemat: kauhu, menneisyys, identiteetti.

3. Ghost of Christmas Future

Erinomaisen roolityön asunnon omistajan vaikeassa roolissa tekee asunnon omistaja. Hän on vaitonainen, katkera, röökiä kiskova 69-vuotias mies, jonka rintakarvojen päällä lepää kolme kultaketjua (pisteet teoksen puvustajalle!), ja joka kuulostaa siltä että on nielaissut tuuban. Sohvapöydällä tupakoiden vieressä lojuu astmapiippu. Pitäis varmaan lopettaa tämä polttaminen, hän sanoo surumielisesti.

Asunnossa on kolme kissaa, joista nähdään esityksen aikana vain kaksi. Kissojen ruokakupit on levitelty huolimattomasti keittiön lattialle; kuten minun tulevaisuutenikin, miettii yleisö.

4. Pyramidihuijaus

"KOTI 44 (dissosiaatio)" ei pelkää käyttää interaktiivista mediaa osana esityskokemusta. Kun yleisö löytää internetistä hyvän kuuloisen asunnon ja tiedustelee olisiko sitä mahdollista nähdä, vastaa asunnon omistajaa esittävä hahmo sähköpostilla olevansa Manchesterissa, mutta huoneen voi varata (sitä näkemättä) maksamalla omistajan tilille 500 puntaa.

Kohtaus luo vuoropuhelua luottamuksen ja kyynisyyden välille: yleisö joutuu harkitsemaan rahojensa mahdollista menettämistä, muistelemaan menneitä sähköposteja nigerialaisilta prinsseiltä, ja samalla reflektoimaan olisiko tämä tilaisuus kuitenkin tällä kertaa luottamuksen arvoinen.

Esityksen väliaika näytellään York Placen ja Leith Walkin kulmassa olevassa katolisessa kirkossa, johon yleisö käy sytyttämässä kynttilän pyhimyspatsaan eteen ja pyytää mitä tahansa entiteettiä katsomaan puoleensa, suojelemaan kadulle joutumiselta, antamaan uskoa siihen, että ansaitsee jotain muutakin kuin ikuista nomadiutta, joka tässä vaiheessa esitystä alkaa jo vaikuttaa väistämättömältä.

Jumala pysyy vaiti – vai pysyykö?

Stay tuned.

(Siirtymät esityspaikkojen välillä kävellen räntäsateessa, tai myöhästelevillä busseilla. Huom! Kaikki busseista eivät välttämättä koskaan saavu pysäkille.)

Uudet Vuodet

Vuodet alkavat aina näin:

levotonta poteroissa jähinää muutama päivä; mikään ei oikein tahdo liikkua mihinkään suuntaan sillä vauhdilla kuin sen olettaisi. Ei olla vieläkään muututtu ihmiseksi, joka lukee kirjat nopeasti, venyttelee joka aamu, vastaa viesteihin ajoissa, lopettaa jo kahden suklaapalan jälkeen.

Sitten tulee ensimmäinen päivä, kun näkee horisontin ylikin. Menee ulos: paistaa ehkä aurinko, siivilöityy oksaston välistä valoa suolatulle asvaltille. Sopii tapaamisia, maamerkkejä, jotain mitä odottaa. Toteaa itselleen: kyllä tästä vielä jotain tulee. 

Tämä kaikki ennen kuin tulee päiviä, joina itkettää vähän kaikki - oma terveydentila, Bowien menemisen jättämä omituinen yksinäisyyden tunne; talvi jota kestää vielä ties miten kauan, epävarmuus tulevasta; eristäytyneisyyden kokemus, jota ei kuitenkaan osaa purkaa ottamalla yhteyttä ihmisiin.

Tämä kaikki ennen kuin on sunnuntai ja menen National Museumiin kirjoittamaan saadakseni jotain muuta ajateltavaa. Museossa juhlitaan Burns Nightia; on haggisinmetsästystä ja erinomaisia kansanmusiikkiyhtyeitä. Yhteen nurkkaan on raijattu kaneja ja marsuja ja rottia ja hamstereita, stressaantuneita eläinparkoja, joita lapset kilvan räveltävät. Tuoliin istuu punamekkoinen kiharatukkainen ujosti hymyilevä pikkutyttö, ja hänen syliinsä torkkupeiton päälle lasketaan pieni harmaa kani, jota tyttö hellävaroen suutelee nenälle. 

Minä nousen parven kahvilaan ja tilaan kupin teetä. Viereiseen pöytään istuu joukko kuvataiteilijoita, luonnoslehtiöt täynnä maisema-akvarelleja ja muotokuvia. Kadehdin sitä, mitä heillä on - juuri nyt kaipaisin lomaa jatkuvasta ja pakottavasta tarpeesta pukea kaikki sanoiksi; se johtaa jonkinlaiseen työuupumukseen, jossa sanat alkavat väsyneinä kompastella toistensa yli, ja sitten ei enää muista, mikä se sana on, se jolla tarkoitetaan sitä, no, mikä se nyt on. 

Kuvataiteilijat avaavat metallirasioistaan esille puuvärejä ja grafiittikyniä ja tusseja ja ryhtyvät hahmottelemaan ja häivyttämään, puhtaasti sanojen ulkopuolella. Heillä on tietenkin omat ongelmansa, joista minun ei onneksi tarvitse olla millään muotoa tietoinen.

Tämä kaikki ennen kuin törmään museossa Davidiin, vanhimpaan Facebook-ystävääni, joka on juuri saanut kutsun Burns Night dinnerille Dundeehen samana iltana, ja kutsuu minut mukaansa, ja minä menen kotiin tunnin varoitusajalla vaihtamaan mekon päälleni ja ajamme Dundeen Apex-hotelliin syömään haggisia ja cranachania ja tanssimaan muutaman ceilidh-tanssin hotellin onnettomalla parketinpaloista häthätää kyhätyllä tanssilattialla.

Tämä kaikki ennen kuin eräänä perjantai-iltapäivänä influenssa sammuttaa valot ja laittaa peiton alle pariksikymmeneksi tunniksi vuorokaudessa ja raahaudun viimeisillä voimillani persoonattomaan hotelliin, jonka polyesterilakanoihin jään unohdettuna makaamaan viideksi päiväksi.

Vuosi on jo nyt näyttänyt kyntensä. 

En halua tietää, mihin se vielä pystyy.

Yritän muistella sitä harmaata tihkusateista iltapäivää, kun raahustin väsyneenä Royal Milea ylöspäin - ja St Gilesin nurkalla, kuin tyhjästä, sinitukkainen nainen lauloi Puccinin O mino babbino caroa. Taustanauhan kanssa, äärettömän puhtaasti, toismaailmallisesti. Hymyili samalla kuin enkeli. Katedraalin kylki heijasti äänen kaiuksi koko kadulle.  

Tähänkin tämä vuosi pystyy. 

Pysty vielä lisää. 

Vuosikysely 2015

Jo perinteeksi muodostunut. 

Mitä teit vuonna 2015 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Purjehdin. Kävin Balmoralissa iltapäiväteellä. Valmistuin maisteriksi. Kirjoitin pitkän elokuvan käsiksen. Käytin astmapiippua (huraa). Tanssin Karen Gillanin kanssa (!). Olin polttareissa.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Lupasin VUOSI SITTEN mennä hammaslääkäriin enkä ole mennyt vaikka NURKAN TAKANA olisi hammaslääkäriasema. 

Synnyttikö kukaan läheisesi?
Synnytti. Aivan varmasti synnytti. Ainakin Maija. 

Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei. Ellei Terry Pratchettia lasketa. 

Missä maissa kävit?
Olen harrastanut vain Skotlannin sisäistä matkailua (North Berwick, Stonehaven, Loch Lomond), sen lisäksi että uskaltauduin Lontooseen ja Bristoliin asti. Voiskohan tänä vuonna jo päästä edes Irlantiin asti? 

Mitä haluaisit vuodelta 2016 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2015?
Rahaa. Töitä. Terveyttä. Kodin, jossa voi hengittää.

Vuoden suurin saavutuksesi?
Valmistuminen kiitettävin arvosanoin. Yhden hyvän esseen kirjoittaminen. NaNoWriMo suomeksi. Se, etten menettänyt järkeäni (the jury's still out on that). Scottish Film Talent Networkiin valinta. 

...ja suurin epäonnistuminen?

En ole saanut yhtään työpaikkaa. Joihinkin alkuvuoden sähköposteihin on varmaan vieläkin vastaamatta. En ole mennyt sinne helvetin hammaslääkäriin. 

Kärsitkö vammoista?
Ihan liikaa ja koko ajan. 

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Toivon, että Kindle osoittautuu pitkässä juoksussa yhtä ilahduttavaksi kuin uutuuttaan. Ne Bristolin Shelteristä ostetut tweed-shortsit, joita olen käyttänyt ahkerasti. Teatteriliput. BAFTAn vuosijäsenyys.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Ystävien, aina. Opettajien. 

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Lääkärien. Sellaisten perusseksisti-junttien, joihin törmää liian usein. 

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Vuokraan. Paikasta toiseen liikkumiseen. Varmaan myös kahviloissa istumiseen. 

Mistä innostuit eniten?
Rummuttamisesta. Podcastien kuuntelusta. Ceilidheistä. Kukkuloille kiipeilystä. Siitä kun menin lenkille Holyroodiin ja kiipesin hetken mielijohteesta Arthur's Seatille ja siellä oli käynnissä stand up -keikka. 

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2014?
B52'sin Love Shack. Iggyn The Passenger. 

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?

Hmm.

...lihavampi vai laihempi?
Vaihdellen. NaNoWriMo lihotti. Joulu lihotti.

...rikkaampi vai köyhempi?
Köyhempi. Jännästi sitä köyhtyy, kun lakkaa mistään tulemasta rahaa. 

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Olleeni luonnossa. Meditoineeni. 

...entä vähemmän?
Miettiväni terveyttä. Kirjoittaneeni työhakemuksia, vaikka varmaan on pakko.

Miten aiot viettää/vietit joulun?

Perinteisesti Savossa, kalsarit jalassa QI:ta katsoen ja liikaa sokeria syöden.

Rakastuitko vuonna 2015?
Muutaman kerran, lämpimikseni. 

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
London Spyn kolme ensimmäistä jaksoa; sen jälkeen se lässähti yhtä pahasti kuin Broadchurch kakkoskaudellaan. Catastrophe on keksinyt sitcomin uudestaan. Lisäksi: Orphan Black, Looking, Great British Bake Off. 

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Helvetti. Taasko mä olen lukenut näin huonosti. Every Brilliant Thingin näytelmäteksti oli niin hyvä, että luin se kolmeen kertaan samana päivänä kun ostin sen. Julian Barnesin Levels of Life oli ihan hyvä, Karen Joy Fowlerin We Are All Completely Besides Ourselves samoin. Moranin How to Build a Girl:istä ei varmaan saisi pitää, mutta pidin silti. Punaisen erokirjan luin nyt ehkä kahdeksatta kertaa. 

...entä musiikillinen löytö?
Musiikkia olen kuunnellut vielä huonommin kuin lukenut kirjoja. Ja nykyään kuuntelen ylipäätään vain kaikkea, mitä kuuntelin jo yläasteella. Gaz Coombes?

Mitä halusit ja sait?
Tilaisuuksia kirjoittaa. Maisterinpaperit. 

Mitä halusit, muttet saanut?
Pussailua. Rahaa.

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?

Dokkareista Amy ja The Wolfpack, joista jälkimmäinen oli niin tyhjentävä, ettemme sen jälkeen osanneet Merjan kanssa puhua toisillemme mitään koko bussimatkan aikana kotiin. Fiktioista Carol ja A Pigeon Sat on a Branch Reflecting on Existence. En ole vieläkään ehtinyt näkemään The Lobsteria, mutta laitan sen silti listalle, koska olen melko varma, että se olisi tällä listalla. Spy oli vuoden hauskin, hands down; sen rinnalla mainion tärähtänyt Welcome to Me. Lisäksi uusi Star Wars, koska se on Star Wars.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Menin Waterstonesille kahville ja ceilidhiin Paulinan kanssa. 

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Parempi terveys. Jos olisi päässyt jonnekin, missä olisi lämmintä ja aurinkoista ja kuivaa. 

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2014?

Lainaan viime vuotta: wannabe-Gareth Malone (nyt olen jo siirtynyt käyttämään rusettia). 

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Facebook-chatit. Ceilidhit. Kanssakulkijat, jotka olivat samassa tilanteessa (joko: lopputyön kirjoittamisen kauheus, tai valmistumisen jälkeisen ajan kauheus). 

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Ben Whishaw on ihana. Näin Sue Perkinsin televisiofestareilla ja sekin oli ihana. Bridget Christie ja Stewart Lee, jonkinlaisena toivoa antavana koomikkopariskuntana tässä konservatiivisessa yhteiskunnassa. 

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Suomen hallitus kokonaisvaltaisessa WTF-hengessään. Institutionaalinen rasismi. Pakolaiset. David Cameronin jatkuva tapa ryssiä kaikki. 

Ketä kaipasit?

Muualla olevia ystäviä.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Rochelle, jonka kanssa aiomme suuntautua niche-pornoon (mm. tuulipukuporno, kummitusporno, kuoron säestämä porno), jos kaikki muut rikastumissuunnitelmat epäonnistuvat. Tom, johon tutustuin tänä vuonna paremmin, ja jonka kirjoitin saman tien romaaniini hahmoksi. David on 65-vuotiaana vanhin Facebook-ystäväni ja vanhin ihminen, joka nauraa vitseilleni, sekä huomattavasti aktiivisempi kaikessa kuin minä. 

Mitä opit vuonna 2015?

Lähettämään keskeneräisiä tekstejä ahdistumatta liikaa. Että merkittäviä päätöksiä ei kannata tehdä krapulassa, väsyneenä tai PMS-oireissa. 

Talviaika

Eletään sitä aikaa vuodesta, kun pienet tikkitakkeihin puetut terrierit hytisevät sivuviimassa kadunkulmissa, ja ovisyvennyksiin makuupusseineen käpertyvät kodittomat näyttävät entistä lohduttomammilta. Holyroodiin ei ehdi lähteä lenkille, ennen kuin aurinko jo laskee. Eikä kyllä usein huvittaisikaan, kun tuuli puhaltaa 50 mailia tunnissa ja räntäsade puhkoo reikiä poskiin.

Naapurin Sainsbury's soittaa ylevän kuuloisia joululauluja ja pakottaa henkilökunnan pukeutumaan räikeisiin akryylisiin jouluvillapaitoihin. St. Andrew's Squaren joulumarkkinoiden venetsialaiskarusellissa istuu vierekkäisten höyhentöyhtöisten hevosten selässä keski-ikäinen pariskunta ja nauraa koko karusellimatkan alusta loppuun, vilkuttaa joka kerta ohi pyörähtäessään tapahtumaa kännykällä taltioivalle tuttavalleen.  

Kämppikset ovat luhistumassa opiskelutaakkojensa alle, heidän silmänsä seisovat päässä sillä tavalla kuin kolmen esseedeadlinen kanssa kamppailevien ihmisten silmät seisovat. Itse tekee mieli vain vähän käpertyä syrjään, mietiskellä ja horrostaa; elää suklaalla ja juustolla ja joulumarkkinoiden kuumalla kirsikkaviinillä. Lepääminen tuntuu tähän vuodenaikaan hyvältä, aina silloin kun siitä ei tunne syyllisyyttä. 

Olisi monta projektia, joihin olen sidottu. Rahaa niistä ei saa, mutta opettelen ajattelemaan ettei se syö niiden validiteettia. Jos teen 11-tuntisen kirjoituspäivän, niin kuin viime aikoina olen monesti tehnyt, on se yhtä legitiimiä työtä kuin joku muukin. Universumin palkkapussista ilmestyy välillä kadulle Sainsburyn kuponkeja ja kahden punnan kolikoita. Koska en saa tällä hetkellä rahaa yhtään mistään (niitä kahden punnan kolikkoja lukuun ottamatta), en edes jaksa potea syyllisyyttä moisesta kirjoitteluhedonismista.

Jonkunlaisia kunnianosoituksia putoilee. Kiitettävin arvosanoin valmistuminen, lyhytelokuvahankkeeseen valinta. Kai siitäkin voi paukutella henkseleitään, että on taas käynyt yhden NaNoWriMon läpi ja laittanut 50 000 sanaa jonkinlaiseen järjestykseen. Paikalliset sanovat, että pitäisi enemmän toitottaa omaan torveaan, ei kuitata kaikkea vaatimattomana. Minä puhun toisena äidinkielenäni self-deprecationia. On kasvatettu siihen, ettei pitäisi ylpeillä; lankeemuksen edellä ja niin edespäin. 

Ylpeyttä varastaa pienistä salaisista hetkistä, keskenään, oman päänsä sisällä. Ja eiväthän nämä tärkeitä ole, sen tärkeämpiä kuin muutkaan. Liian monta ylimielistä elokuva-alan nuorta miestä on nähty, että tästä jaksaisi tehdä itselleen elämää suurempaa. Miten Ryokan asian ilmaisee...

En eläissäni ole viitsinyt tavoitella menestystä:
antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.
Säkissäni on muutama kappa riisiä,
lieteni vieressä sylys polttopuita.
Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;
mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.
Yöllä sade lyö majani olkikattoon -
ojennan jalkani, loikoilen laiskana.

(suom. Kai Nieminen) 

Jotenkin tuntee itsensä nohevaksi kun jaksaa herätä kahdeksan aamujunaan sunnuntaina. Nurmikot ovat kuurassa, aamulinnut aloittavat laulunsa yksitellen: ensin lokit, sitten punarinta. Kaupunki heräilee jouluvaloineen, juna-asema on vaisu. Konduktööri kuuluttaa varomaan asemalaitureita, koska ne saattavat olla yön jäljiltä "a wee bit slippy". 

Aurinko nousee. Kiitävät ohi valkoisiksi huurtuneet kumpuilevat pellot, ylämaiden lumihuippuiset kukkulat horisontissa, kivitalojen savupiipuista aaltoilevat pilvet. 
Tässä, pimeimmän keskellä, hetkellisessä valossa.  

Arkistoista: omistaminen

(Tämän olen kirjoittanut aiemmin tänä vuonna, elokuussa. Haluan näköjään ennen vuoden loppua postata näitä vanhoja kirjoituksia pois alta. En halua heittää niitä hukkaan, vaikka niiden heijastelemat tunteet ovatkin ehkä jo muuttuneet. Muistuttakoon tämä siitä, että kaikki on liikkuvaista eikä mikään pysyvää.)

Paikkoihin pinttyy kaihoa. Joskus vaelsin Holyroodiin ja katsoin rinteitä sillä silmällä kuin rakastettua katsotaan: siten, että ollaan saavuttu kotiin, pitkään ulos hengittäen.

Nyt olen istunut siellä liian monesti auringon laskiessa, ihmisten viimeisiä iltoja. On vain melankolista, lepakoita, vanhan luostarin rauniot, joista niistäkin tulee mieleen vain kuolema ja ajan kuluminen. Holyrood on nyt yksinäisyyttä. Kiipeämme sinne Rochellen viimeisenä iltana, istumme kosteaan maahan muovipussien päälle, ja linnan yllä ammutaan jokailtaiset ilotulitukset.

(Tajuan kirjoittaneeni tämän edelliseen kirjaani, silloin kun en edes vielä tiennyt olevani muuttamassa koko kaupunkiin. Täytynee alkaa varomaan mitä kirjoittaa. )

Vaellan sinne pakkomielteisesti tämänkin jälkeen, yritän nähdä rinteet samalla tavalla kuin vuosi sitten. Löytää sen saman romantisoidun kodin tunteen.

Ei sitä löydy.
Maisema on muuttunut.

Ei maisema ole muuttunut.
Minä olen muuttunut.

Sitten luovutan.
Annan Arthur's Seatin ja ympärillä selfieitä räpsivien turistien näyttää uudelta.
Annan niiden heijastelemien tunteiden muuttua sellaisiksi kuin ne nyt ovat.

Mikään ei räjähdä, vaikka en yritä väkisin omistaa tätä maisemaa. Ei se minun ole, mutta ei siitä sakoteta. En minä tiedä kuulummeko me yhteen, mutta ehkä voin lakata ajattelemasta sitä koko ajan, vaatimasta basaltilta jotain abstrakteja rakkaudenosoituksia.

Kotona katson kuvaa rantaveteen huuhtoutuneesta syyrialaisen pakolaistytön kalpeasta ruumiista. Kameran salama piirtää kylkeen valojuovan. Ehkä viisivuotias. Näyttää nukkuvan.

Joku jakaa facebookissa new age-tyyppisen "saat mitä ajattelet, toteuta unelmasi" -linkin.

Tiedän, että näiden asioiden on tarkoitus mahtua saman maailman alle, mutta välillä niiden kontrasti iskee vyön alle.

 

Land of opportunity

Muistelen New Yorkia. 

Muistelen East 34th Streetin hotellia, jossa nukuin kaksi vuotta sitten ahtaassa huoneessa kolmen muun ihmisen kanssa taksien tööttäillessä torveaan ulkona, samalla kun alakerrassa laulettiin karaokea ja syötiin hotellin tarjoamia ilmaisia pizzasiivuja.

Aamulla eteiseen oli kannettu Dunkin' Donutsin pahvilaatikko, josta sai laskea itselleen kertakäyttömukiin kahvin. Kahvi oli vahvaa, amerikkalaisen makuista - sellaisella tavalla, jota en oikein osaa vieläkään yhdistää muuhun kuin amerikkalaisuuteen. Join kupillisen ja kävelin pitkin Lexington Avenueta etsien ruokakauppaa. Parsakaali maksoi seitsemän dollaria kilolta, ja aloin ymmärtää miksi dollarin hotdog saattaisi tässä kaupungissa olla ainoa vaihtoehto.

Muistelen Harlemin residenssiasuntoa, jonka sängyn pohjasäleet tippuivat lattialle joka kerta kun käänsin kylkeä yöllä. Sitä, että Harlemissa näytti juuri sellaiselle kuin Harlemissa kuvittelin näyttävän. Sitä, kun en jaksanut lähteä mihinkään ja kävelin Targetiin hakemaan mac&cheese -mikroaterian. Whole Foodsissa tuoksui koko ajan kaneli, ja aina houkutteli ostaa bagel.  

Muistelen kuluttavaa hektisyyttä, tolkuttoman leveitä avenueita, Union Squaren katumuusikoita ja kerjäläisiä, Brooklynin hasidijuutalaisia ja parrakkaita artesaaniolutta juoneita prototyyppi-hipstereitä. Muistelen Twelfth Nightia Broadwaylla, ja ihanalta, ihanalta Stephen Fry:lta saamaani nimikirjoitusta, missähän sekin käsiohjelma nyt lienee.  

Kaipaan sinne. 

En tiedä, mitä kaipaan. 

Toisia aikoja kai minä kaipaan. Ne ovat turvallisia pysähtyneessä menneisyyden kuplassaan. Kun tietää, että niistäkin selvisi.

Tulevaisuus

Missä sä näet itses kymmenen vuoden päästä?

Olen tottunut sepittämään vastaukseksi jonkin sujuvan valheen, sellaisen jonka haastattelija haluaa kuulla.

Totuus on se, että en minä ole koskaan kuvitellut itseäni kymmenen vuoden päähän. Olen aina ajatellut, että kuolen enintään viiden päästä. Tällä keholla ja näillä sairauksilla se ei olisi mikään ihme. Ja jos on varttunut tarpeeksi katastrofirikkaassa ympäristössä, alkaa katastrofeja odottaa jonkinlaisena luonnonlakina. 

Miten eläisit toisin, jos tietäisit kuolevasi viiden vuoden päästä? 
No en mitenkään toisin, koska olen tiennyt sen tähänkin asti.
Ongelma siitä muodostuu vasta kun niin ei käykään.  

Aina sanovat, että pitäisi elää jokainen päivä kuin viimeisensä.

Kukaan ei kerro, miten raskasta se on.
Kukaan ei kerro, miten raskasta on koko ajan miettiä miten tänään voisi parhaiten toteuttaa itseään, ettei tarvitsisi sitten katua. 
Kukaan ei kerro, miten raskasta on taas aloittaa alusta, kun on tuhlannut koko vuoden rahavaransa, koska ei tiedä onko ensi vuotta olemassa, ja sitten käykin ilmi että on.
Kukaan ei kerro, miten raskasta on aina aloittaa uusi projekti, koska se saattaa jäädä viimeiseksi ja sen pitäisi tästä syystä olla helvetin hyvä, määrittävä, lopullinen. 

So you're not afraid of death then; you're afraid of life, sanoi eräs mennyt rakastettu, se hentosorminen, ja oli oikeassa.  

Mutta mitä jos tietäisit eläväsi kahdeksankymppiseksi?

En minä jaksa elää kahdeksankymppiseksi. Väsyttää jo nyt.

En minä jaksa enää viittäkymmentä samanlaista vuotta, joista kaikki ovat potentiaalisesti viimeisiä.