Limbo

Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, mutta minä ehdin hädin tuskin huomata ne, koska vaellan vain töihin ja töistä takaisin kuin limboon juuttunut haamu. Juon aamulla kitkerän mutteripannukahvin että saan itseni ovesta ulos, menen kahdeksaksi tunniksi vääntelemään naamaani lapsille ja höpisemään tuulivoimasta, ja sitten istun puoli tuntia bussissa takaisin kotiin ja tuijotan ulos mitään näkemättä. Bussissa on aina tunkkaista ja kuski kaahaa huolettomasti niin että päämme kolisevat bussin ikkunoihin ja joku köhii jatkuvasti takanani kuin keuhkotautinen, mutta silti bussissa istuminen on päivän paras osa, koska se merkitsee että työpäivä on ohi ja saan olla hetken pois päältä.

Töissä on pakko olla koko ajan päällä, kuin puhelin, en voi hetkeksikään kääntyä seinään päin ja pyöritellä silmiäni että voi saatana, koska sen saattaisi nähdä lapsi tai hänen keskiluokkainen, paheksuva vanhempansa joka on maksanut siitä että on tuonut jälkikasvunsa tiedefestivaaleille heitä sivistääkseen. Täytyy hymyillä, ja täytyy innostaa, ja täytyy projisoida äänensä huoneen perimmäiseen nurkkaan että siellä istuvat aratkin lapset kuulisivat, miten tuulen työntövoima pyörittää tuulimyllyn siipiä.

He nauravat uskollisesti niissä kohdissa, joissa kuuluu nauraa, he tökkivät pienillä likaisilla käsillään sinitarraa kiinni puutikkuun ja painavat tusseja pahvia vasten niin voimakkaasti, että niiden kuitukärjet ovat päivän lopussa levinneet muodottomiksi. Minun kärsivällisyyteni heidän epäpätevyytensä edessä uhkaa loppua: etkö sinäkään saatana kuunnellut että puutikku on tarkoitus tökätä tähän koloon! Mutta eiväthän he aiemmin ole sitä tehneet, maailmassa lähes kaikki on heille ensimmäinen kerta, ja minä käytän esiintyjänlahjani siihen että selitän heille mukamas kärsivällisesti kaiken, uudestaan ja uudestaan.

Festivaalia on jäljellä enää pari päivää, mutta vapaata en saa sittenkään. Menen saman tien kiertämään maata pakettiautolla ja taas: vääntelen naamaani lapsille, esitän heille pölvästiä, joka ei ymmärrä maapallon ja auringon suhteesta yhtään mitään ennen kuin vastanäyttelijäni sen minulle kertoo, kaatuilen lavalla (sitä lapset rakastavat, ja kaiken tieteellisen aurinkopuheen jälkeenkin se näyttää olevan ainoa asia joka jää heidän mieleensä, koska tiedefestivaaleilla he muistavat minut joskus kahdenkin kuukauden takaa ja sanovat: sinä olit meidän koulussa ja sinä kaatuilit lavalla! You were being quite silly!) ja sitten pakkaamme lavasteemme pakettiautoon ja ajamme seuraavaan kylään, ad infinitum. Kaatuilen ja hymyilen ja innostan, mutta itseäni en jaksa enää innostaa mihinkään.

Olen loputtoman väsynyt tässä limbossa pyöriessäni enkä jaksa ajatella tulevaisuutta; olen loputtoman keski-ikäinen enkä jaksa ajatella sitä, että kaikki mahdollisuudet maailmassa ovat tarjolla vain minua puolta nuoremmille. Heille on mentorointiohjelmia ja harjoittelupaikkoja, keski-ikäisille pelkästään lämmintä kättä ja saavuttamattomia vertailukohtia: tiesitkö, että Tolkien kirjoitti Hobitin 45-vuotiaana!

Menestysromaanin ehtisi vielä aloittaa, mutta kuka tietää ehtisikö sitä enää lopettaa; Tolkienillakin oli varaa palkata taloudenhoitaja ja istua päivät kirjoittelemassa. Water of Leithin uhkaavan näköinen kyhmyjoutsen pyöriskelee joen pinnalla kun läheisen tukiasunnon asukas heittää sille leipää. Joutsen ei ehdi; lokki on aina röyhkeämpi ja nopeampi, se syöksyy alas ja sieppaa leivänkantin joutsenen ja liejukanan ulottuvilta ja lentää tiehensä. Röyhkeät pärjäävät, väsyneet jäävät veden pinnalle pyörimään. Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, eikä se merkitse mitään, vaikka joskus se merkitsi, mutta tänä keväänä en ehdi miettiä sitäkään.

Bunkkeri

Rakastan Terminator 2 -elokuvaa, mutta en erikoistehosteiden tai Arnold Schwarzeneggerin tai edes Linda Hamiltonin lihaksikkaiden käsivarsien takia.

(Linda Hamiltonin käsivarsista Terminator 2;ssa on kirjoitettu kokonaisia esseitä, ja sen arvoiset ne toki ovatkin. Hamiltonin esittämä Sarah Connor on odottanut, ja vetänyt leukoja odottaessaan. Hän on valmistautunut työntämään miehet tieltään, kun sen aika on. Minäkin haluan Linda Hamiltonin käsivarret, sen voin tunnustaa. Ne ovat käsivarret, joilla voisi lyödä natsia turpaan, mutta ennen kaikkea ne ovat käsivarret, joita miehet eivät uskalla lähestyä.)

Käsivarret aside - rakastan Terminator 2:ta sen kohtauksen takia, jossa mielisairaalaan lukittu Sarah Connor pääsee pakenemaan Meksikon aavikolle. Siellä hänellä on maan alla piilopaikka, johon hän on kätkenyt aseita, vettä ja vaatteita pahan päivän varalle. Kaikki tämä odottaa unohdetussa, hiekan peittämässä bunkkerissa. 

Mielisairaalasta paettuaan ja aavikolle päästyään Sarah Connorista tulee taas Sarah Connor. Sairaalassa hänen tarinoitaan maailmanlopusta ei ole uskottu, häntä ei ole kunnioitettu, hänet on vain sidottu lepositeillä sänkyyn. Miehet ovat vähätelleet häntä. 

Aavikolla hänestä tulee jälleen ihminen. Hän näkee kaiken. Tuho ja tuleva maailmanloppu ovat totta, toisin kuin sairaalan vähättelevät miehet ovat hänelle uskotelleet. Hänen maan alla piilossa nukkunut elämänsä on odottanut häntä. Hän istuu väsyneenä hiekkaisella aavikolla reisitaskuhousuissaan ja maihareissaan polttamassa tupakkaa ja on vihdoin itsensä.

Fantasioissani minullakin on jossain aavikolla elämä, joka odottaa minua hiekkaan kätketyn luukun alla. Siellä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei vaadi minulta mitään. Voin luoda itseni uudestaan, koska en ole kytköksissä mihinkään. Minulla on kerrankin kontrollia asioiden yli, koska minulla on sekä konekivääri että piilopaikka. 

Sarah Connor näkee unta. Unessa hän näkee verkkoaidan takaa itsensä leikkikentällä. Mutta leikkikentän Sarah Connor onkin naisellinen. Hänellä ei ole reisitaskuhousuja tai aavikosta tomuista naamaa. Hänellä on mekko ja kreppiraudalla kiharretut hiukset ja hän leikkii lapsensa Johnin kanssa autuaan tietämättömänä tulevasta pahasta. Aidan takana jumissa oleva Sarah Connor yrittää varoittaa ihmisiä, mutta tietämättömät ihmiset eivät kuule hänen huutoaan.

Sitten maailma räjähtää. Räjähtää leikkikenttä lapsineen, räjähtävät linja-autot, räjähtävät kaupungin kadut ja karusellit. Tulipallo vyöryy maailman yli ja aidan takana jumissa oleva Sarah Connor ei voi maailman loppumiselle mitään ja palaa karrelle, kuten palavat kaikki muutkin.

Maailmanloppu ei todellisuudessa tule näin äkkiä. Se loppuu salakavalasti ja vähitellen, ei räjähtämällä. Tässä maailmanajassa meistä moni on yhtä aikaa verkkoaitaa epätoivoisesti riuhtova reisitaskuhousuinen Sarah Connor, joka yrittää varoittaa ignorantteja vaarasta, ja leikkikentällä uneliaana leikkivä kiharahiuksinen Sarah Connor.

Leikkikentän feminiininen Sarah Connor ei tiedä nurkan takana odottavasta maailmanlopusta. Hänellä jää aikaa koristautua, kihartaa hiukset. Mutta minä samaistun aavikolta todellisen itsensä löytävään Sarah Connoriin. Hän ymmärtää mikä on olennaista. Poninhäntä, reisitaskuhousut, lippalakki, maailman pelastaminen.

Kun hän pakenee aavikolle, pakenee hän samalla maailman vaatimuksia siitä, miten naisen tulee itseään toteuttaa. Sille on jo liian myöhäistä, hän ymmärtää.

Ei minulla ja Sarah Connorilla tietenkään mitään yhteistä ole. Hänen täytyy pelastaa maailma. Minun motiivini hinkua aavikolle ovat itsekkäämmät: ettei kukaan vaatisi minulta enää mitään. Haluan ajatella pelastavani maailman, mutta todellisuudessa ostan juustoa ja uuden vohveliraudan, jota en tietenkään tarvitse. 

Vallankumouksellisinta tietenkin on, että Sarah Connor tulittaa ja taistelee koko elokuvan läpi välittämättä miehen katseesta, miehen hyväksynnästä. Hänellä on tärkeämpääkin ajateltavaa. (Voisiko nainen elokuvassa joskus olla välittämättä miehen katseesta, vaikka maailma ei olisikaan loppumassa?) 

Terminator 2:n vaihtoehtoisessa lopussa terminaattorit on eliminoitu ja ajassa hypätään vuosia eteenpäin. Vanha Sarah Connor istuu samalla leikkikentällä, jonka hän on aiemmin nähnyt unessaan. Maailmanloppu on peruttu ja Sarahin lapsi John on nyt keski-ikäinen isä, joka leikittää tytärtään liukumäessä. Leikki-ikäinen lapsi ei tiedä pimeästä tulevaisuudesta mitään.

Minusta se on vähän pettymys. Johnista on tullut keskiluokkainen kauluspaitaan pukeutuva heteroidylliä toteuttava isukki, ikään kuin tämä olisi jokin default-tila, johon kaikki solahtavat jos horisontissa ei väijy välitöntä vaaraa. Vanhalla Sarah Connorillakin on päällään koruja. Hänestä on tullut taas äiti, mikä aiemmin on ollut hänelle jonkinlainen sivuseikka. Todellisuus ehkä odottaisi häntä aavikolla, uumenissa maan alla. Mutta aavikolle hän ei enää mene.

Leikkikenttä on heteronormatiivisuuden valtakunta. Siellä kauluspaitaiset ja kukkamekkoiset perheet toteuttavat elämää tavalla, jonka perussuomalaisetkin hyväksyisivät. (Kun se maailma Sarahin unessa räjähtää, ei se liikuta minua oikein millään tavalla.)

Minun todellisuuteni on trauman värittämä todellisuus, joten haluan uskoa että se on jotenkin validimpi kuin leikkikentän tasapaino ja toivo. Tiedän, ettei kumpikaan näistä vaihtoehdoista ole sen todellisempi. Mutta niin kauan kuin joudun taistelemaan vähätteleviä miehiä vastaan, lohduttaa aavikon Sarah Connor minua enemmän. Elokuva antaa marginalisoiduille fantasian, jossa aseet ja käsivarret - guns and guns - tarjoavat todellista, välitöntä valtaa sortajien yli, koska sellaista meillä ei koskaan todellisuudessa ole. 

Arnold Schwarzeneggerin T-800 oppii elokuvan aikana tunteista ja ihmisyydestä. Pehmentyneen, uudelleenohjelmoidun Terminatorin kohdattuaan Sarah Connor on toiveikkaampi. “Jos kone voi oppia ihmiselämän arvon, ehkä mekin voimme”, hän pohtii. 

Mutta kone ei ole erehtyväinen. Kone ei ole laiska, eikä sulje silmiään loogisuuksilta. Ihminen muistaa elämän arvon vain ohikiitävissä hetkissä, lähinnä meren rannalla. Sitten hän jo distraktoituukin, ostaa juustoa ja vohveliraudan. Ei meillä toivoa ole, ainakaan riittävästi. 

Ajatus maanalaisesta bunkkerista lohduttaa minua. Jos ei ole muuta, jos kaikki toivo on jo mennyt, on edes bunkkeri.

Mutta ehkä ajattelen näin kaikesta. Ehkä jos muuttaisin Pariisiin, kaikki muuttuisi. Ehkä jos muuttaisin New Yorkiin, kaikki muuttuisi. Ehkä siellä, piilossa maan alla, ullakolla, viemärissä, odottaisi jokin todellinen minä. Ehkä se olisi odottanut siellä koko ajan, että voisi pelastaa minut itseltäni. 

Lintuaura

Jostain syystä kun tähän aikaan vuodesta hikoilee toppatakissa jonottaen Tescon itsepalvelukassoille, alkaa kaiuttimista aina soida IT'S THE MOST WONDERFUL TIME OF THE YEAR, mille on pakko pyöritellä silmiä.

Mutta pidän siitä, miten tähän aikaan vuodesta yritämme. On synkkää ja kylmää, ja tuntuu siltä että maailma yrittää tukehduttaa meidät alleen. Mutta naapuri laittaa oveen joulukranssin. Parvekkeelle viritellään viimassa kausivalot. Bussikuskeilla on räikeänväriset jouluvillapaidat. Joku on vienyt joenvarteen puuhun roikkumaan talipalloja. Glasgown kauneimmissa joululauluissa joukko lapsia ja erityisen vaivaantuneita esiteinejä esittää meille aikuisille Tonttujen jouluyön.

Joskus täytyy yrittää. Aina - aina - olisi helpompi jäädä sänkyyn makaamaan, mutta minä pakotan itseni kävelylle, vaikka sitten lupailemalla että saat hakea kahvin siitä liian kalliista kahvilasta kotimatkalla. Kahta päivää enempää ei voi jättää poistumatta ulos ilman, että alkaisi liikaa käpertyä synkkien ajatustensa ympärille. Eivät ne taikaiskusta katoa, mutta ulkona on aina kaikkea distraktoivaa. 

Innokas spanielinpentu. Viileän ilman tieltä käpertyneitä nokkosenlehtiä. Polulla asteleva liejukana (äiti on opettanut, että lintuja pitää kunnioittaa, ja siksi minäkin teeskentelen olevani huomaamatta liejukanaa ja kierrän sen liioitellun kaukaa).

Aatonaatonaattona taivas on sininen. Matkalla kirjastoon kuulen hanhen huutavan ja katson ylös; suuri lintuaura lentää kohti pohjoista. 

Meanwhile the wild geese, high in the clean blue air,
are heading home again.

Yksittäinen lintu vaihtaa paikkaa muodostelmassa, sitten seuraava. Ne jättäytyvät auran keskelle, hetkeksi huomion keskipisteeksi, ennen kuin valuvat taas laitamille, oikeille paikoilleen. Ne ovat liikkeessä, matkalla jonnekin. 

Jokin on liikkeessä.

Ketjukaruselli

Joskus vuonna 2006 marraskuun loppupuolella astuin ulos junasta ja kävelin Kölnin tuomiokirkon kupeessa olevaan Starbucksiin. Se oli ensimmäinen kertani Starbucksissa. Olin tietenkin kuullut konseptista, mutta se ei vielä ollut rantautunut Suomeen. Barista oli ystävällinen, tilasin häneltä porkkanakakun viipaleen ja kamomillateen. Kahvilassa soi Starbucksin joululevy - silloin se oli vielä fyysinen CD-levy, jonka saattoi ostaa tiskiltä mukaansa - ja siellä oli hämärää ja tunnelmallista. 

Minulla oli Kölnissä vain muutamia tunteja ennen kuin olin taas jatkamassa junalla jonnekin muualle. Olin ollut Berliinissä, olin matkannut junalla Dresdeniin ja meinannut eksyä siellä metsään Salomonin kanssa, ja syönyt Dresdenin Neustadtissa valtavan falafel-käärön, jossa oli halloumia ja röstiperunaa. Ja nyt olin Kölnissä odottamassa junanvaihtoa. Olin ajatellut mennä katsomaan valtavaa goottilaista tuomiokirkkoa ja sen liepeillä pyöriviä joulumarkkinoita, mutta sitten istahdin Starbucksiin ja ymmärsin miten väsynyt olin, ja miten mukavan rauhaisaa ja lämmintä kahvilassa oli. Sen monotoninen ylikansallisuus rauhoitti minua, ja joulusoundtrack oli sopivan lempeä. Pysähtyminen tuntui yhtäkkiä paljon paremmalta idealta kuin mikään joulumarkkinoilla toikkarointi. Jäin sohvalle haarukoimaan hitaasti kakkuani enkä ole tähän päiväänkään mennessä käynyt Kölnin tuomiokirkossa.

Kuusitoista vuotta myöhemmin olen Ocean Terminalin Starbucksissa ja taustalla soi vuoden 2022 Starbucks-soittolista, joka ei ole huono sekään, mutta siinä on tietenkin liikaa Michael Bubléa, jota vuonna 2006 ei vielä oltu keksittykään. Edessäni minulla on vain laimea musta kahvi. Nykyään osaan jo tilata sellaisen. Starbucksiin ja näihin muihin ketjuihin sisältyy kasa sääntöjä, jotka ovat osa heidän brändiään: juomien koot eivät tietenkään ole mitkään tavanomaiset small, medium ja large, vaan tall, grande ja venti. Tämän hankalan koodin selvittäminen on osa kaupunkilaistumista. Urbanisoitumisen riitti on suoritettu oikein, kun osaa tilata jonkin monimutkaisen grande-toffee-nut-latte-with-two-extra-pumps-and-soy-milk-to-sit-in -kyhäelmän ja muistaa vielä sanoa please.

Minä tietenkin harjoittelen joka kerta päässäni ihan sen mustan kahvinkin tilaamista. Sosiaalinen ahdistus on sellainen; näissä kaupunkilaisissa keskiluokkaisissa tiloissa en mitenkään halua paljastua noloksi mehtäläiseksi, vaikka tiedänkin tietysti rationaalisesti ettei siihen kuole. Toissapäivänäkin sanoin hajamielisyyksissäni bussikuskille kirkkaalla äänellä että “KIITTI!”, eikä se edes nolottanut kovin paljon.

Ocean Terminal on paikkana kovin erilainen kuin Kölnin vanha keskusta. Kauppakeskus avattiin kaksikymmentä vuotta sitten ja siitä lienee alunperin kaavailtu modernia yleisömagneettia, mutta se on nykyään varsinkin keskellä viikkoa autio ja nuhjuinen, ja sen käytävillä vaeltelevat vain Deliveroo-kuskit, Royal Yacht Britanniaa katsomaan tulleet turistit ja kotiäidit.

Yritän hahmottaa, minne viimeiset 11 kuukautta ovat livahtaneet, kuin olisin ratkomassa suurempaakin mysteeriä. Selailen puhelimen muistiota, jos siitä vaikka olisi jotain apua. Siellä on lähinnä muistiin kirjoitettuja, ohimennen kuultuja repliikkejä -

We're on the bus you fucking weasel.

My pal Graham's a medium, do you wanna go see him?

Sex or gender, if you're not going to fuck them, what does it matter? That's what Richard says. But I can't help but wonder.

Viimeisen olen laittanut muistiin kahvilassa, jonne tallustelin marraskuussa aamuisen feldenkrais-tunnin jälkeen, ja salakuuntelin naapuripöydän kolmen kuusikymppisen miehen pitkää ja polveilevaa keskustelua sukupuolesta. 

"They're doing chat up lines, but this is a guy talking to a guy and you realise 'ah, they're your resident gays'. They're the young ones. It's a lot more fluid now. That's what it's about, fluidity."

Teinkö marraskuussa mitään muuta? Olin töissä kaksi viikkoa, ja olin niiden jäljiltä niin uupunut, että nukuin kaksi päivää yhtä soittoa, ja heräsin vain aterioimaan.

Minne lokakuu hurahti? Olin Italiassa viikon, join siellä paljon euron hintaisia espressokupillisia ja sen jälkeen kai toivuin Italiasta, ei minkäänlaista muistikuvaa.

Syyskuussa? Kuningatar kuoli; istuimme Dishoomin kellarissa juhlimassa festivaalitöiden loppumista ja tarjoilija tuli kertomaan meille huvittuneisuutta pidätellen, liioitellut vakavasti: I have something important to tell you guys. The Queen has died. Me hurrasimme, koska minä olin ennustanut tapahtuman viikkoa aiemmin. Sitten kaikki palasivat curryjensa ääreen. Henkilökunta kohautteli hartioitaan eikä oikein tiennyt mitä tehdä, mutta katkaisi sitten ravintolan taustamusiikin jonkinlaisena kompromissina.

Vuosi on ollut kaoottinen ja uuvuttava. 

Osaisinpa pysähtyä samalla tavalla kuin vuonna 2006 Kölnin Starbucksissa. Mutta jokin pohjavire elämässä on erilainen; to do -listat pitempiä, lähes loputtomia. Silloinkin kun vapaata aikaa olisi, en osaa tehdä sillä mitään. Haahuilen ympäri asuntoa ja teen pieniä asioita, joista tulee sellainen olo että olen saanut aikaan edes jotain: tyhjennän tiskikoneen, googlaan miten kasvislaatikossa tulleesta savoijinkaalista voisi tehdä hapankaalia, pyyhin pölyt peilistä, lähetän elokuvan kahden festivaalin hakuun. Napsautan lämmityksen päälle tunniksi, vaikka siitä tulee näinä cost of living crisis -aikoina lähes rikollinen olo. Laitan riisikakun päälle emmentalia, sekin on varmaan syntiä, juuston syöminen pitäisi lopettaa. 

Maailma on hankalampi kuin 16 vuotta sitten. Silloin en tiennyt, että Starbucksia pitäisi boikotoida koska se ei maksa veroja, eikä kahviakaan pitäisi juoda koska se loppuu maailmasta. Minkään maailman kauppakeskuksiin ei tietenkään pitäisi mennä, koska se on pois paikallisilta pienyrittäjiltä, jotka ovat pandemian jäljiltä kuolemassa sukupuuttoon. Jouluna tekisi mieli vain syödä graavilohta ja katsoa Netflixiä, mutta lohi on kasvatettu kassissa antibiooteilla ja Netflixissä on transfobinen Dave Chappelle. 

Vaikka teoriassa voisin jo jäädä lomalle ja levätä, ei maailman epätoivo ja monimutkaisuus lakkaa kieppumasta pääni ympärillä kuin ketjukaruselli. 

Onneksi vuoden 2006 minä ei tiedä tästä mitään. Hän syö kakkuaan Starbucksin sohvalla hitaasti ja laiskasti, ihmeen vallassa; niin moni asia on hänelle maailmassa uusi, niin yksinkertainen. 

Unessa olen töissä yksityiskoulussa. Oppilaat sovittelevat vaatekaupassa kalliita taftimekkoja tanssiaisia varten ja puhuvat rakkaudesta myrkylliseen, kyyniseen sävyyn, kuin se olisi jokin liiketoimi. Minua alkaa itkettää. Olivia Colman - jonka tytär on samassa yksityiskoulussa - katsoo minua surumielisesti. Koska hänen silmänsä ovat niin lempeät, sanon hänelle "I can't take this anymore", ja hän tarttuu minua kädestä ja menemme molemmat oksentamaan vaatekaupan nurkassa seisovaan, marmoriseen lavuaariin. 

Proteiinirahka

Tuomi kukkii, kukkivat angervopensaat ja pitkävartiset voikukat. Vaahtera pudottaa haaleanvihreitä kukintojaan kadunvarteen ja puutarhapöydille. Pispalan nykytaiteen keskuksen pihakatoksessa soittaa kolme miestä paksuista bamburuo’oista kasatuilla ksylofoneilla rytmimusiikkia. Katson, seisoskelen joukon reunamilla.

Olen ollut Suomessa yli kaksi kuukautta. On ollut pääsiäinen ja mämmi, takatalvi, vappu ja munkit, toinen takatalvi, ja sitten kuten aina, parissa päivässä nopeasti aukikeriytyen: kesä. 

Sanon “aina”, ikään kuin olisin muistanut. Olin unohtanut miten voimalla ja äkkiarvaamatta lehdet puhkeavat, saapuvat tervapääskyt. Olen ihmetellyt liian monta vuotta Skotlannin kesää, joka ei oikein koskaan ala. 

Ostan Pispalan pihakirppikseltä pienen Le Creusetin keramiikkakulhon, jolla ei tee mitään. Myyntimiehet istuvat aurinkotuoleissa ja kuuntelevat pattereilla toimivalta vinyylisoittimelta countrymusiikkia. Heidän pöydillään on myynnissä kaikenlaista houkuttelevaa antiikkitavaraa - emaliastioita, peltikylttejä, kuvankatselulaitteita - sellaista, johon helposti haksahtaisin ellen olisi taas kohta lähdössä takaisin matkalaukkuineni. 

Paljon olin unohtanut. Tuomenkukkien tuoksun, lipputankojen narujen nakutuksen tuulessa, takatalven lannistavuuden. Ihmisten vihamielisyyden. Suomalaiset ovat vihamielisiä metrilakua jonottaessaan, kaupan kassalla, kirjastossa, sähköposteissaan; lenkkipolullakin he paahtavat kulmiaan kurtistellen ylös Pyynikinharjua hellyhansenit päällä.

Heitähän minä aikanaan pakenin, heidän vihamielisyyttään ja sitä, että olin itse muuttumassa samanlaiseksi. Pakenin harmautta ja ettei mikään koskaan muutu. Sitä, että synnyinmaa on vankila, jossa on pakko kärsiä.  

Maistelen mämmiä ja munkkeja kuuliaisesti, mutta eivät ne enää mitään tunnereaktiota herätä. En tiedä herättivätkö ennenkään, vai perustuiko kaikki vain jonkin rituaalin toteuttamiseen. Mutta nämä eivät ole enää minun rituaalejani. 

Se on vähän pelottavaa. Minne tämä osa minuudestani on kadonnut? Kuvittelenko itsestäni liikoja? Olenko muuttunut sellaiseksi hirveäksi ulkosuomalaiseksi, joka koko ajan paasaa siitä, miten asiat ovat siellä toisessa maassa? (Olen.)

Luulin, että täällä olisi helppoa olla, kuin solahtaisi vanhoihin vaatteisiin. Mutta olen kasvanut ulos vaatteista. Suomen puhumisen pitäisi olla helppoa, mutta puheeseeni putkahtelee anglismeja, ja puhun muutenkin kuin keski-ikäiset (mitä toki olenkin). Kaupassa käymisen pitäisi olla helppoa, mutta eihän kaupassa ole enää muuta kuin seitsemänkymmentä makua proteiinirahkaa ja seitsemän euron kasvisnakkeja. Television katsomisen pitäisi olla helppoa, mutta siellä on vain julkkiksia, joita en tunne, kilpailemassa asioista, joilla ei ole väliä. 

Minä ja Suomi olemme kuin pitkän tauon jälkeen tapaavat exät, jotka äkkiä tajuavat ettei heillä ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Istumme vaivaantuneina kahvilan pöydässä. Yritämme nostalgisoida menneitä, mutta yhteiset muistotkin kolahtelevat onttoina välillemme paisuvaan kuiluun. Minä olen muuttunut ja Suomi on muuttunut eikä meillä tunnu enää olevan mitään yhteistä. Minä menen kotiin ja Suomi menee omaansa ja yllämme roikkuu mähmäinen melankolia. Minä en halua katsoa sitä kohti ja täytän aikani pelaamalla kännykkäpelejä. Suomi juo kaksi kossupaukkua ja kuuntelee Eppu Normaalia repeatilla tyhjyyteen tuijottaen. 

En minä tänne enää kuulu. Enkä minä kuulu Skotlantiinkaan, mutta sen olen sentään valinnut.

Sanovat, ettei itseään pääse pakoon, mutta eihän se totta ole. Olemme ainoastaan oppineet pitämään sitä raukkamaisena.

Sankarillisempaa olisi sietää harmaat nurmikot, harmaat taivaat, kassajonossa tiuskijat, seitsemänkymmentä eri proteiinirahkamakua, hyssyttely ja selkääntaputtelu ja vakuuttuneisuus siitä että Suomi on tasa-arvon mallimaa,

sen sijaan että lähtisi.

Jos lähtee, "katsoo jossain vaiheessa peilistä kuitenkin se sama ihminen".

Mutta eihän hän sama ihminen ole,

koska hän on lähtenyt.

Voiko pysyvästi elää maanpaossa? Maanpako on välitila, mutta onko välitilassa eläminen sallittua jos se on helpompaa? Jos sillä voi ostaa illuusion siitä, että on vähän vapaampi?

Napiton puoli

Minulla on uusi kirjeenvaihtoystävä. Joskus yläasteella minulla oli kansainvälisiä kirjeystäviä Kanadassa ja Uusi-Seelannissa; viivyttelin heille vastaamista aina kuukauden, koska en keksinyt mitään kerrottavaa. Sitten kirjoitin parin sivun verran siitä, ettei minulla ollut mitään kerrottavaa, mutta heti kun olin saanut työnnettyä kirjeeni postilaatikkoon, aloin odottaa heidän vastaustaan kärsimättömänä. Nyt käy samoin. Odotan kirjeystäväni viestejä kärsimättömänä, ja heti kun saan vastattua hänelle pari päivää vitkuteltuani, jään levottomana odottamaan että hän vastaisi saman tien.

Uusi kirjeystäväni on pikkuserkkuni, joka on yllättäen ilmaantunut tyhjästä ja ottanut minuun yhteyttä sukututkimussivuston kautta. Hän haluaa laillani selvittää mitä Amerikkaan lähteneelle isosedälleni tapahtui.

Pikkuserkkuni on seitsemissäkymmenissä. Kirjoitan hänelle kuin 1950-luvun tyttökirjoissa: “olipa kiva kuulla sinusta!” ja “talvisin terveisin”, samalla kun lähettelen Messengerissä ystävilleni tuhnuisia meemejä. Tällainen kameleontti minusta on kasvanut; vanhojen vanhempien perheessä kasvaneena kulttuuriperimäni on silkkaa Eldanka-järven jäätä, samalla kun ikätovereiden kanssa on aina ollut pakko pysyä perillä siitä, mistä tällä hetkellä oikeasti puhutaan. Eihän kukaan halua ennen aikojaan kelkasta pudota.

Minulla on Michiganiin lähteneestä Laurista ne tiedonmurut, jotka olen onnistunut internetistä kaivamaan: näyttelijä ja näyttämönjohtaja, 1930-luvusta lähtien myös duunari (maalari, kaavoittaja, rautatieyhtiön matkatavarankäsittelijä), liikkunut akselilla Wisconsin-Michigan-New York-Illinois; ainakin jossain määrin aktiivinen amerikansuomalaisten työväenliikkeessä, kuollut 1960-luvulla.

Mutta pikkuserkullani on tarjota minulle kasvot. Hänen haltuunsa on päätynyt Laurin valokuvia sekä ukilleni osoitettu kirje.

Väestönlaskutiedot, puhelinluettelot ja kirkonkirjat tarjoavat vain faktoja, joilla voi yrittää hahmotella henkilön ääriviivat. Vasta kuvat ja sanat täyttävät nämä ääriviivat lihaksi.

Kysyn, voisiko pikkuserkkuni mahdollisesti lähettää minulle nämä dokumentit sähköpostitse. Yritän pidätellä innostustani, muotoilla tämän jotenkin hillitysti, sen sijaan että etsisin heti hänen puhelinnumeronsa ja soittaisin hänelle, luuriin huutaen: MISSÄ NE ON NE KIRJEET.

Kirjeet ja kortit tipahtavat sähköpostiini - mutta seitsemissäkymmenissä oleva pikkuserkkuni on liittänyt ne kolmensadan pikselin pikkuisina kuvakkeina, ja minä kävelen olohuoneessa ympyrää rauhoittuakseni. Haluan juosta Ruotsiin, mennä jyskyttämään hänen oveaan Tukholman saaristossa ja kysyä MISSÄ NE ON NE KIRJEET!

Kirjoitan taas pinnistellyn hillityn viestin, jossa tiedustelen olisiko liitteitä mahdollista saada suurempina.

Ja nyt, melkein sata vuotta kirjeen kirjoittamisen jälkeen, avaan sähköpostin: Laurin kirjoituskoneella kirjoittamat tiiviit rivit ovat edessäni.

“Jaa, tämä oma vointini. Se nyt on niinkun märkä palaa! Aamut ovat kirottuja. Ei tahdo päästä ylös ja kun pääsee, niin ottaa joskus monta tuntia, ennenkuin voi kävellä sivistyneen, suoraselkärankaisen eläimen tavalla. Aamupäivillä kuin Simpanssi, tai Orancutangi - - - iltapäivisin kuin ihminen, joka on jo muutamia miljoonia vuotta sitten oppinut suorassa kävelemisen jalon ja korkean taidon. No, taitaa se hiljalleen hävitä tuokin väärässä kävelemisen miljoona-vuotinen perintö, ellei tämä talvi taas tempaa päinvastaiseen suuntaan (kuten viime talvena) ja paiskaa kokonaan kävelemättömäksi ja raajattomaksi matelija-luokkaan kuuluvaksi lisko-eläimeksi tai joksikin muuksi menningäiseksi.”

Hän on hellyyttävä “rometiisin” ja köyhyyden väsyttämä, kaljuuntuva nelikymppinen mies. Hän haikailee Floridaan, missä kaikenlaiset nivelsairaudet ovat tuntemattomia, “jos vaan olisi tässä millä mällätä”. Hän pyytää vähän häpeillen veljeltään lainaksi rahaa, koska 120 dollarin kuukausituloilla eläminen on haastavaa.

Talvi tempoo minuakin suuntaan jos toiseen. Selaan ilta toisensa perään työväenliikkeen historiikkeja, kaupunkihakemistoja, passiluetteloita. Yritän täydentää kaiken, mikä jää kirjeiden ja postikorttien ja faktojen väliin. Tuijotan Laurin kuvia - toisessa hän näyttää pullaposkineen vähän minulta, tai sitten haluan vain kuvitella niin - ja toivon näkeväni hänen silmissään jotain, vastauksen kysymykseen jota en osaa edes esittää. Mutta eiväthän valokuvat mihinkään vastaa. Ne vain antavat kasvot jollekin, minkä kohdalla oli ennen pelkkää sumua.

Ja ehkä se kysymys, johon todella haluan vastauksen on se, miksi tuijotan hänen silmiinsä ilta toisensa jälkeen.

Olen toki lähestymässä keski-ikää, ja siihen kai kuuluu tällainen pakonomainen juurten tutkiminen (olen samanikäinen kuin isosetäni kirjettä kirjoittaessaan, yhtä nivelvaivainen). 

Mutta miksi minä en pakkomielteisesti kaivele tietoja vaikka toisesta isosedästäni, jolla sentään oli kaksi olympiamitalia voimistelusta? Hänestä on Wikipedia-artikkelikin, toisin kuin Michiganiin kadonneesta isosedästäni, jonka viimeisistä vuosista kukaan ei tunnu tietävän mitään (paitsi tietysti minä, niiden puhelinluetteloiden perusteella). 

Ehkä siksi, että samaistun hänen prekariaatilta näyttävään uraansa enemmän kuin voimistelurekillä kieppuvaan suorittajaisosetääni. Lauri on laillani kimpoillut taiteellisen työn ja työläisyyden kanssa, tehnyt hanttihommia henkensä pitimiksi ja yrittänyt olla luova idealisti siinä sivussa. Enhän minä toki voi tietää, kokiko hän tämän suhteen minkäänlaista ristiriitaa. Ehkä 1930-luvun lama-aikoina oli onnekas, jos töitä ylipäätään oli.

Amerikansuomalaisessa työväenliikkeessä taide kuitenkin merkitsi jotain. Kaikilla työväenseuroilla oli omat näytelmäseurueensa, kuoronsa, viulunsoittokilpailunsa ja kirjallinen toimintansa. Nykyään työväenliike on kuollut, ja köyhät tekevät poteroissaan vain meemejä. Muuhun taiteeseen meillä ei ole varaa, eikä sisäänpääsyä. 

1930-luvulla amerikansuomalaisten taideriennotkin alkoivat kuihtua, ja työväenliike hajosi omiin ristiriitoihinsa. Sen viimeisetkin jäänteet kitkettiin mccarthyismin myötä. Isosetäni lakkasi tekemästä Wikipedia-artikkeleiden arvoisia asioita. Hän meni töihin hotelliin, ja sitten rautatieyhtiölle, jonka eläkejuhlaan hän osallistui vuonna 1952. Ehkä siellä tarjottiin kakkua.

Mutta kun hän palasi illanvieton jälkeen kotiinsa St Mary’s -joen viereen, kaihersiko hänen sisintään se, että hänellä oli joskus jotain muutakin kuin tämä työläisyys? Että joskus muinoin hän oli näyttämönjohtajana New Yorkissa? Että kerran hän roolissaan ampui vahingossa yleisössä istunutta miestä jalkaan, koska aseeseen oli eksynyt oikea luoti paukkupatruunan sijaan? Tuliko näistä muistoista miltei epätodellisia ja merkityksettömiä, koska niistä oli niin kauan aikaa?

Vuonna 1926 hän kirjoitti veljelleen “Kyllähän sitä minullakin on, paljonkin, tätä ‘luonnollista humoritajua’, mutta peijakas, se tahtoo väkisenkin karsiintua ja elämä tuntuu kääntävän väkisenkin napittoman puolensa päin ‘pläsiä’.” Seurasiko tämä tunne häntä myöhemminkin? 

Kokiko hän epäonnistuneensa, samalla tavalla kun minä koen? Oliko hänessä hivenenkään katkeruutta?

Asteliko hän makuuhuoneeseensa ja asettui ikkunan eteen? Katsoiko hän puutalonsa ikkunasta merelle, samalla tavalla kun minä joskus katson, odottaen näkeväni siellä jotain?

Farkkutakki

Roikun esitysten välisillä tauoilla Mian ja Harveyn kanssa. He ovat teoksen toiset esiintyjät, minua yli kymmenen vuotta nuorempia. He ovat nuoria ja energisiä ja viehättäviä ja puhuvat koko ajan toistensa päälle. He jaksavat vielä kolmen esityksen jälkeen lähteä keskenään baariin, samalla kun minä haluan vain katsoa Netflixiä vaakatasossa. 

He ovat kasvaneet erilaisessa asenneilmapiirissä. En tiedä mistä heidän taidekoulutuksissaan on puhuttu. Varmaan kaikesta edistyksellisestä ja valveutuneesta. Meillä puhuttiin kuivia postmodernismista ja poststrukturalismista, jotka olivat käsitteinä jo varmaan 2000-luvun alussa vanhentuneita. Sukupuolesta ja sen moninaisuudesta ei puhuttu. Valtasuhteista ei todellakaan puhuttu, niitä vain toteutettiin.

Olen muistellut Noah Baumbachin While We're Youngia: Ben Stiller ja Naomi Watts ovat nelikymppinen pariskunta, Ben Stiller yrittää raapia kasaan dokumenttielokuvaa eikä halua hyväksyä että hänellä on nivelrikko, koska se on vanhojen ihmisten tauti. Heidän tapaamansa Adam Driverin ja Amanda Seyfriedin esittämät Bushwickissä asuvat hipsterit ajelevat fiksipyörillä ja tekevät artesaanijäätelöä. Heidän elämänsä vaikuttaa… elävämmältä; he näkevät vaivaa asioiden eteen, järjestävät spontaaneja katujuhlia ja kuuntelevat levynsäkin vinyyliltä.

Tältä minusta tuntuu Mian ja Harveyn seurassa. He käyvät kaiken maailman cooleissa glasgowlaisissa queer-baareissa pandemiasta huolimatta, pukeutuvat huolettomasti shortseihin ja legginseihin, leikkaavat itselleen undercutin lähiöparturissa ja kuuntelevat Spotifysta obskuureja ukrainalaisia kappaleita joissa lesborakastavaisista toinen on kuolemassa syöpään.

Harvey lukee kirjoja - tietenkin paperisia, samalla kun minä viittä kirjaa yhtä aikaa Kindlestä - ja on kovaääninen ja anteeksipyytelemätön. Mia kasvattaa intohimoisesti huonekasveja, siinä missä minä saan pari rönsyliljaa menestymään. Hän opiskelee seksuaalikasvatusta, ja lähettää esityksen tuottajalle sähköpostia jossa pyytää lisäpalkkaa siitä, että joutuu aina esitysten jälkeen raahaamaan esiintymisasunsa toimistolle, vaikka tähän menee ehkä 15 minuuttia. Hänen sukupolvensa osaa ottaa tilaa ja vaatia oikeuksia; minun taiteilijasukupolveni opetettiin kerjäämään ja anteeksipyytelemään ja ottamaan mitä sai.

Heidän vaivattoman tuntuisesta energiastaan on helppo huumaantua, mutta sen vaikutuspiirissä oleminen on kuluttavaa: minun täytyy teeskennellä ymmärtäväni kaikki viitteet ja sanonnat ja meemit, koska he ovat nuoria ja olennaisia ja saavat sanoittaa maailman. Jos en ymmärrä jotain viitettä, on siinä se riski että vaikutan heti kelkasta jääneeltä ja seniililtä. Minun suuntaani liikettä ei koskaan tapahdu, koska minun sanontani ja viitteeni olivat ajankohtaisia joskus viisitoista vuotta sitten, mutta nyt niistä on parempi vaieta, koska ne ovat vanhan ihmisen horinaa. Jos erehtyy vertailemaan mennyttä ja nykypäivää ääneen, voi äkkiä olla old man yells at cloud.

Ohjaajamme on minuakin vanhempi eikä edes yritä teeskennellä ymmärtävänsä meemejä, vaikka näenkin että hän selvästi haluaisi ymmärtää. Jossain vaiheessa on kai pakko hyväksyä pudonneensa kelkasta.

Adam Driver soittaa Ben Stillerille Eye of the Tigeria, mihin Ben Stiller sanoo “I remember when this song was just considered bad”. Mialla on Space Jam-paita, vaikka ei hän Space Jamia ole edes nähnyt: minun sukupolveni huonoista elokuvista on tullut pelkkiä kulttuurisia viitteitä, joihin minulla ei enää ole omistusoikeutta.

En tiedä missä vaiheessa jako korkea- ja matalakulttuuriin lakkasi nuorille taiteentekijöille olemasta. Heille Love Islandin katselu ja analysointi on arkipäivää. He eivät häpeä käyttää populäärikulttuuria työnsä lähteenä; kaikki materiaali on samalla viivalla, oli se sitten Dostojevskia tai Cardi B:tä.

Kun minä opiskelin taidetta, Bachelorit ja Survivorit piti katsoa yksin salaa pimeässä olohuoneessa eikä niistä hiiskuttu kenellekään. Kaksikymmentä vuotta sitten rajat oli vedetty tiukkaan: matalakulttuuri oli kaikkea mitä televisiosta tuli, ja korkeakulttuurista piti erikseen mennä nauttimaan paikkoihin (teatteriin, oopperaan, kirjastoon). Internetiä ei vielä ollut samanlaisena kaiken läpäisevänä, demokratisoivana voimana. Kun kanssaopiskelijani turhautuneena mainitsi kaipaavansa musikaaleja, muistan vastuuopettajani tuhahtaneen “siitä vaan, jos haluaa viihdettä”. Viihde oli minun opinahjossani kirosana, johon ei saanut koskea pitkällä tikullakaan jos halusi jotenkin säilyttää uskottavuutensa taiteilijana.

Mia ja Harvey ovat tietenkin kasvaneet maailmassa, jossa kaikki on tietokoneella tai puhelimessa: ooppera, Temptation Island, Tarkovski. Kulttuuri on demokratisoitunut, koska sen eteen ei tarvitse tehdä mitään erityisiä liikkeitä. Minä tunnen vieläkin syyllisyyttä siitä, että katson Drag Racea, ikään kuin se jotenkin turmelisi taidetta opiskelleet aivoni. Kaikkihan nykyään katsovat Drag Racea, ja nuoret taiteilijat varmaan analysoivat sen merkityssisältöjä samalla tavalla kuin Mia ja hänen kumppaninsa analysoivat Love Islandia kun katson sitä heidän sohvallaan.

Minun päässäni kaikuu edelleen siitä vaan, jos haluaa viihdettä.

Voiko ihmisiin löytää todellista yhteyttä sukupolvikuiluista huolimatta?

Minä voin tehdä heidän kanssaan yhteistyötä, mutta eivät he voi koskaan tehdä minun kanssani samalla tavalla yhteistyötä, koska he tietävät etten ole relevantti. He ovat 29-vuotiaita ja he saavat sanella kulttuurin lait. Ei tähän mitään tuomitsevaa liity. He tietävät sen samalla alitajuisella tavalla, kuin minä kaksikymppisenä tiesin ettei 35-vuotias ystäväni ollut relevantti, koska maailma ei ollut tehty häntä varten.

Minä voin yrittää roikkua mukana heidän keskusteluissaan, mutta en voi heidän laillaan käyttää huolettomasti legginsejä housuina, koska legginseissä ulos meneminen tuntuu edelleen siltä kuin olisin alasti.

Hekin jo tietysti panikoivat siitä, että ovat kohta kolmekymmentä. Minä koin olevani ikäloppu jo kaksikymppisenä, ja sitten kolmekymppisenä, ja nyt nelikymppisenä. Vanhuuden kokemus näyttää olevan tällainen asia, jossa maalitolpat siirtyvät siirtymistään. Täältä käsin kaksikymppinen näyttää lapselta. Kaksikymppisenä nelikymppinen näyttää eläkeläiseltä.

Ennen haaveilin siitä, että voisin adoptoida sateenkaarinuoria; he itkisivät keittiön pöytäni ääressä huonoja perhesuhteitaan ja hylätyksi tulemisen kokemustaan, ja minä silittäisin heidän hartioitaan ja syöttäisin heille kaurakeksejä.

Mutta nyt tajuan, että eiväthän sateenkaarinuoret minua tarvitse. Heillä on Internet, ja toisensa. Itsehän minä olisin sitä keittiönpöytää ja lohduttajaa ja kaurakeksejä tarvinnut, mutta ei meillä 90-luvulla ollut kuin häpeä ja vaikeneminen. Mia ja Harvey eivät tule koskaan ymmärtämään, että minä olin vielä lukiossa kun homoseksuaalisuuteen yllyttäminen oli Suomessa laitonta.

Ben Stiller jahtaa nuoruuden hehkua ja ostaa fiksipyörän ja lierihatun kun Adam Driver yllyttää. Lierihattu ei tietenkään tuo nuoruutta takaisin, ja Adam Driverkin osoittautuu vähän kusipääksi, kuten lähes kaikissa rooleissaan.

Olen haksahtanut samaan ansaan kuin Ben Stiller. Olen juopunut nuorten kaaoottisesta energiasta, ja Mia on yllyttänyt minua ostamaan farkkutakin kirpputorilta. Se on mielestäni cool, mutta voi olla että kymmenen vuoden päästä näen sen vain säälittävänä eleenä yrittää sulautua joukkoon jota ei enää ymmärrä, ja johon tuskin koskaan kuuluikaan.