sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Dear Eki


’I thought this day was going to be better’, sanoo viittä vehnäsämpylää muovipussissa kantava mursuviiksinen mies huivipäiselle kumaralle naiselle, vaikka on vasta aamu.

He viittaavat säähän: pitkään on ollut aurinkoista, mikä on hyvä – nyt on rakoilevaa harmaata pilveä, vaisua ja melankolista, mikä on myös hyvä. Skotlanti tuntuu enemmän Skotlannilta kun se on vajonnut jonkunlaiseen runollisen karuun kuplaan.

Käsikirjoittaminen ei ole runollista, tai en ole ainakaan vielä löytänyt väylää, jolla tehdä siitä runollista. Miten lohduttomuuden ja erillisyyden kokemuksen voisi välittää visuaalisesti? Ehkei mitenkään, ja siksi kaadan ylitsevuotavan tunteikkuuden tänne blogiin.

Varastan runollisuudelle tilaa kävelemällä sumuisia mukulakivikatuja ja kumartumalla silittämään rinteillä kasvavia kellastuneita kanervia, käpertymällä sohvaan tai metaforiseen sohvaan, viltin tai metaforisen viltin alle, yksinäisyyteen tai metaforiseen yksinäisyyteen.

Näitä kliseisiä runotyttöjen harrastuksia, istua nyt kahviloissa kuvittelemassa asioita ihmisistä – jotenkin tuntuu, että näitä pitäisi pyydellä anteeksi, vaikka tiedänkin että ne ovat luovuudelle välttämättömiä. Asioiden keksiminen vaatii jouteliaisuutta.

Välillä panikoi huomatessaan, että on saanut kaiken kaipaamansa. Kävelee illalla kotiin juhlista – tuulee niin kovaa, että ilmaan voi nojata koko painollaan, ja katulamppujen keltaisessa valossa ohikulkijoiden kasvot näyttävät mustavalkoisilta. On kukkula, jolle kiivetä, ja ihmisiä, joiden kanssa nauraa. On koulu, jossa käy vierailemassa Doctor Who:n ohjaajia. Kaupassa on halpaa cheddaria ja hartioilla on tartaanikaulaliina ja tuntuu naurettavan epäoikeudenmukaiselta, että saan elää tätä, vaikka sukunimeni ei olekaan yhtä upper-middle-class kuin joillain luokkatovereillani.

Käyn treffeillä, jotenkin performatiivisesti: tää olis nyt tällanen henkilö joka käy treffeillä. Tyttö on söpö vaatimattomalla tavalla, ja pidämme molemmat Tom Waitsista ja juustosta ja viereisen pöydän ihmisten ammattien arvailusta,

ja vaikka suutelen häntä asemalaiturilla lähtiessäni,

olen helpottunut kun juna lähtee ja liikkuu pimeyden halki ja voin taas palata lukemaan Vonnegutia, 

yksin, 
nautinnollisesti, 
yksin.

Juna saapuu Waverleylle, kävelen kotiin; linna nököttää purppuraisessa yövalaistuksessaan kaupungin yllä niin kuin se on nököttänyt jossain muodossa jo 1100–luvulta asti. Huokaan kaihoisasti, samaan tapaan kuin huokasin puolitoista vuotta sitten, ensi kertaa Waverleylle saapuessani: tajuan lupautuneeni tälle kaupungille jo silloin. Ehkä pitäisi päivittää Facebookiin in a relationship with Edinburgh.
 

Ja kun tulen kotiin ja alan pukea tätä sanoiksi – siihen maaniseen tapaan kuin kirjoittajat öisin tekevät – ymmärrän, että on vielä kolmas rakastettu: kirjoittaminen.

Jos tässä monisuhteessa on jo kolme osapuolta, alanko muka sotkea joukkoon enää neljättä?

Ja ehkä on niinkin, että olen viime vuosien aikana rakentanut kodin pääni sisälle (oikean puutteessa). Viihdyn tässä tomuisessa mökissä. En kai rupea rakentamaan mitään saatanan lisäsiipeä vieraita varten?

Haluan pitää asioista sillä tavalla, kuin pidän niistä pääni sisällä. 

Kun kuulen rastaan laulavan, haluan olla ainoa ihminen joka sillä hetkellä ajattelee:  
kuulen rastaan laulavan, 
ja Dear Eki, 
onko tämä sallittua, vai pelkkää pelonsekaista houretta vain.


tiistai 7. lokakuuta 2014

KOTI 2 (lähestyminen)

Ystäväni Frank kehotti minua suhtautumaan kaoottiseen asunnonmetsästykseeni interaktiivisena esityksenä. Sellaisena, joita Todellisuuden Tutkimuskeskus nykyään järjestää: kohtaamista vaativana, vaiherikkaana, vähän painostavana sessiona, jossa toden ja performatiivisuuden rajat hämärtyvät.
 
Hyvä on.
Esityksen teema on koti.
Sen nimi on KOTI 2 (lähestyminen).

Tähän mennessä esityksen vaiheet ovat olleet seuraavat:

Viktoriaaninen Englanti: Tässä vaiheessa yleisön toiveikkuutta herätellään esittelemällä joukko viktoriaanisia porvarisasuntoja, joissa on konserttisalien kokoiset olohuoneet. Ajatus kodista saa positiivisia sävyjä: se mikä on aina ollut saavuttamattomissa, on äkkiä käsinkosketeltavaa. Käsitys luokasta menettää hetkeksi merkityksensä. Yleisö kuvittelee tietävänsä, mistä on kyse.

Hylkääminen: Yleisö saa kaikista viktoriaanisista porvarisasunnoista kieltävän vastauksen. Hylkäämisen kokemusta voimistetaan uusilla asuntonäytöillä, jotka muistuttavat pikatreffien ja työhaastattelun yhdistelmää. Tämä saa yleisön pohtimaan omaa kelvottomuuttaan.

Delirium: Esityksen kolmannessa vaiheessa esitys siirtyy homeiseen hostelliin, jonka jääkaapin takaseinään on muodostunut Titanicin hengen vaatinut jäävuori. Yleisö altistetaan homeelle, kunnes tämä alkaa menettää tajuntansa ja yskiä verta. Tämä herättää ajatuksia kuolevaisuudesta ja kehon väistämättömästä rappiosta.

Australia: Tapahtumapaikkana toimii toinen hostelli, joka on lavastettu Uudeksi Tyylikkääksi Hostelliksi. Näyttämölle saapuu neljä kuukautta ympäri maailmaa reissannut haiseva australialainen. Tämä lähtee parin päivän päästä, mutta korvautuu heti toisella haisevalla maailmaa kiertävällä australialaisella. Tätä toistuu viikon ajan. 
 
(Tätä osaa haluaisin yleisön ominaisuudessa hieman kritisoida, koska sen merkitys on jäänyt itselleni epäselväksi.)
 
Esityksen tähän vaiheeseen kuuluu myös yleisöä skeptisesti tarkkaileva parrakas hostellinomistaja, joka kommentoi hipsterkulttuuria näyttämällä väsyneeltä hipsterkulttuuriin, mutta olemalla silti sen vanki. Repliikki hostellin ukrainalaista työntekijää esittävältä näyttelijältä: "Hanna, don't be upset. It doesn't suit you; you're so small and beautiful." 
 
Tässä vaiheessa katsojan käsitys kodista on jo pirstaloitunut ja alkanut vaikuttaa etäiseltä ja saavuttamattomalta. Vaikutelmaa lisää asuntonäyttö, johon on ilmoittautunut 150 ihmistä.

Surrealismi: Tässä kohtaa esitystä lokaatio vaihtuu, ja yleisö siirtyy surrealismin henkeen lavastettuun hostelliin, jossa rumat puutarhatontut synnyttävät kauhun ja camp-huumorin konnotaatioita. Yleisö joutuu jakamaan hostellihuoneen kolmen Linda-nimisen henkilön kanssa, jotka puhuvat hyvin hiljaisella äänellä. Mukana on myös uskonnollisia sävyjä, joita synnytetään mm. soundtrackina toimivalla gospelmusiikilla. Näyttämölle astuu tässä vaiheessa hostellin omistajaa esittävä mies, joka painostavalla tuijotuksellaan pyrkii herättämään katsojassa tunteen siitä, että kaikki ei ole kohdallaan.  
 
Toivo (?): Yleisölle tarjotaan huonetta asunnosta. Asunnossa on tabbykuvioitu kissa, moottoroidut sohvat ja kotiteatteri. Yleisö ottaa tarjouksen vastaan hieman hämmentyneenä ja vastahakoisena, koska ei enää tässä vaiheessa usko kodin käsitteen olemassaoloon. 
 
Yleisö jää seuraamaan tilannetta sivusta vainoharhaisena ja skeptisenä.

Onko tämä väliaika?
Jatkuuko esitys, kun sen ainoa katsoja herää kahden yön jälkeen oksentamaan homeen takia?
 
Stay tuned.

(Huomioita katsojille: siirtymät esityspaikkojen välillä tapahtuvat kaatosateessa.)



keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Burdens we carry


Kävelen Johnin käsikynkässä National Museumin vitriinien reunustamaa käytävää (keskiaikaisia kuparikolikoita, miekkoja, kirjapainotavaraa). John aina sama hattu päässä, villakangashousuissa, hyväryhtisenä.

Huokailen, kuten näinä päivinä on tapana. ”Mitä varten mä muka oon täällä, jos mulle ei tarjota edes kotia?”
John pysähtyy, ottaa kasvoni käsiensä väliin, katsoo minua silmiin ja sanoo 
”You’re here for the poetry”.

En osaa vastustella. 
Et kai sä aio väittää, että kaikki menee vielä hyvin? kysyn vielä varmuuden vuoksi.
Of course not. How could I promise you something like that?
Bless him. Kuollut sielu ja silti pessimistinen. 

Hostellin keittiössä keskustelen japanilaisen naisen kanssa, joka on vannoutuneena rojalistina tullut seuraamaan referendumia. Amerikkalaisen valokuvajournalistin kanssa, joka on tullut dokumentoimaan referendumia. Skotlantilaisen naisen kanssa, joka näyttää kauhistuttavasti tulevaisuudeltani (rasittavan allerginen kaikelle; ampiaisille, gluteenille, pölylle), ja joka on tullut kampanjoimaan itsenäisyyden puolesta. Valkovenäläisen naisen kanssa, joka etsii laillani asuntoa, ja on tullut työharjoitteluun parlamenttiin jonkun Labour-kansanedustajan avustajaksi (hah!). Kanadalaisen vähän ahdistuneen oloisen työntekijän kanssa, joka omalla työvuorollaan soittaa Leonard Cohenia, Radioheadia, Smithsiä. 

Välttelen kirjoittamista kirjoittamalla.

A writer is someone for whom writing is more difficult than it is for other people...

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yes, yes, yes

On kaksi päivää itsenäisyysäänestykseen. YES-liike kampanjoi aktiivisemmin, samanlaisella tunteen palolla kuin Haaviston tukijat viime presidentinvaaleissa. Keski-ikäiset naiset laulavat työväenlauluja kadunkulmassa ja ojentelevat ohikulkijoille postikortteja, joissa art nouveau -henkeen maalattu tartaanipukuinen ohdaketta pitelevä nainen kehottaa "Vote Yes". Kerrostalojen ikkunoihin on liimattu aggressiivisia "YES, YES, YES!"-plakaatteja; viereiset ikkunat julistavat "NO, NO, NO!" 
 
Joka ikinen vahingossa kuultu keskustelu tuntuu käsittelevän David Cameronia, konservatiiveja, öljyvaroja, NHS:ää, punnan kohtaloa. Ilma on niin sakeanaan intohimoa mahdollisen muutoksen edessä, että on vaikea muistaa sen loppuvan muutaman päivän päästä. 
 
Olen ollut kaupungissa viikon.
Olen nähnyt Dylan Moranin ajavan ohitseni pyörällä,
Dylan Moranin esittämässä stand upia,
tavannut sattumalta tytön, joka oli kanssani ala-asteella kahta luokkaa alempana,
nähnyt kolme asuntoa
(1. mahtava, mutta homeessa;
2. mahtava, mutta joku muu oli parempi ehdokas;
3. ulkoisesti pramea, henkisesti kylmä),
tiedustellut yhdeksää muuta (tuloksetta),
aloittanut opiskelun, aloittanut steppitunnit, käynyt pari kertaa elokuvissa, alkanut jo vältellä deadlineja.
 
Kodittomuus painaa. Sitä on jo kaksi vuotta niskassa; tuntuu, että raahaudun viimeisillä voimillani asunnosta ja hostellista toiseen. Hostelli on homeessa, elokuvateatteri on homeessa, kirjakaupan kellari on homeessa. Keuhkot lyövät lukkoon, käsistä katoaa tunto, vasemmasta korvasta kuulo, ja sitten on otettava tukea seinästä ettei kaadu saman tien tajuttomana naamalleen.
 
Menen kirkkoon (ei homeessa) ja sytytän kynttilän jonkin otollisen näköisen pyhimyksen eteen ja kysyn, miksi minun oli tarkoitus tulla tänne (koska eikö näin ollut? Eikö joka ikinen merkki osoittanut siihen suuntaan?) jos en voi edes asua missään. 
 
Pyhimys ei vastaa mitään. Tuijottaa mustilla kivisillä silmillään tyhjyyteen. Kynttilä palaa siihen tapaan kuin kynttilät palavat, yskähdellen.
 
Tulen istumaan Meadowsin Starbucksiin. Hörpin maitokahvia pahvimukista ja väistelen ensimmäistä deadlinea (huomenna). Viereisessä pöydässä puhutaan - mistäs muusta - itsenäisyysäänestyksestä. 
 
("I'm a No supporter, because it seems to me that the Yes voters are voting yes just for fun.")
 
Opiskelijoita matkalla yliopistolle tai pois. Aurinko kääntyy, tuuli huitoo vaahteroita. 
 
Elämä, täällä niin kuin muuallakin, kulkee eteenpäin. Välillä sitä pysähtyy katsomaan ikään kuin sivusta: muistaa, miksi tänne kaipasi. Miksi tämän kaupungin nurkkiin aikanaan rakastui ja miksi niihin jaksaa rakastua edelleen, vaikka suhteen toinen osapuoli alkaa osoittaa myös typeriä piirteitä.



lauantai 30. elokuuta 2014

Aikuisuus

11-vuotias kummityttö jakaa facebookissa koirankuvia ja kynsilakkasuosituksia ja linkkejä"minkä väriset hiukset sopivat sinulle?" -tyyppisiin testeihin.
 

Miksei elämäni kepeys ole tätä luokkaa.
 

Miksi kaikki on niin painavaa.
 

Mikseivät suurimmat päätökset koske sitä, minkä julisteen laitan seinälle.
 

Mikseivät oman huonommuuden kokemukset ole enää pelkästään suhteessa vihamiehiin - samantekevää - vaan omiin ystäviin, jotka kasvavat ohi ja päätyvät paremmiksi ihmisiksi ja taiteilijoiksi.
 

Miksi viikon raskain hetki ei ole enää se, kun joutuu valituksi viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, vaan se, kun istuu yksin tietokoneensa ääressä ja tajuaa ettei elämä oikeastaan ole muuttunut pesäpallokokemuksesta positiivisempaan suuntaan parissakymmenessä vuodessa, ja nyt siitä voi syyttää enää itseään.
 

Miksei voi enää syödä jäätelöä aamiaiseksi Charlien enkeleitä katsoen ilman että tuntisi huonoa omatuntoa jäätelöstä ja feminististä pahoinvointia Charlien enkeleistä.
 

Mikseivät maailman kriisit enää tunnu etäisiltä ja irrallisilta ja siltä, että aikuiset varmaan hoitavat ne.
 

Miksei kukaan puhalla, jos saa haavan, ja miksi pitää kadulla kompastuessaan teeskennellä, että on ihan cool sen kanssa. 

Miksei muista pestä pyykkiä ennen kuin kaikki alushousut ovat likaisia ja vastata sähköposteihin ennen kuin on liian myöhäistä ja maksaa laskuja ennen eräpäivää.
 

Haluan takaisin aikaan jolloin laivat oli puuta ja miehet oli rautaa ja naiset mantelimassastaaaaaaa

torstai 28. elokuuta 2014

Filled with dread

Kymmenen päivää. Kymmenen päivää ja olen siellä. Kenen idea?

Ihmisiä pitää alkaa halailla sillä intentiolla, ettei niitä välttämättä näe vuoteen (vuoteen! Kenen idea!), tavaroita katsella sillä intentiolla, mitkä niistä olisivat välttämättömiä vuoden aikana (mutteripannu. Kaurismäki-postikortti. Tarvitseeko ihminen muuta?).
 
 
Kaikki musiikki kuulostaa melankoliselta, sekin jota soitetaan henkkamaukalla, vai johtuuko se vain syksystä? Illat pimenevät, ja tänäkin vuonna astun ulos ovesta ja huokaan ilmaan: illat pimenevät ja sitten kirjoitan sen vielä blogiin.

Epämukava, pelokas olo. Erilainen kuin matkalle lähtiessä.
Matkalle lähtiessä - olen toistanut tätä jokaisessa matkailua käsittelevässä blogipostauksessani, ja toistan sen nytkin - minua kiinnostaa nähdä kenet otan mukaan, ja kenet jätän kotiin.

Matkalla olen ei-kukaan. Välitilassa, paikkoihin kuulumattomassa tilassa, ilman että niihin edes tarvitsisi kuulua. Kuulumisen kokemus tulee vahingossa, ikään kuin bonuksena.

Olen vailla roolia ja kategoriaa. Olen ehkä turisti, mutta salaa; luen karttaa piilossa kahvilan vessassa ja teeskentelen tietäväni, mihin olen menossa. Olen identiteetittömässä tilassa, ja tämä ilahduttaa minua: vapaus valita minuuden fasetit joka hetki uudestaan, tai olla valitsematta.  

Tällä kertaa on kategorioita, joihin kuulua. Opiskelija. Asukas. Tämän tietyn yliopiston ja oppiaineen opiskelija. Tämän tietyn alueen asukas (olettaen, että jossain vaiheessa löydän asunnon. Jos en, lisätään uusi kategoria: koditon).
Ja koska en voi enää olla ei-kukaan,
pelkään, että se, jonka jätän kotiin, seuraa minua.
Se, josta en pidä.
Se, joka istuu möykkynä rintakehän päällä pohjattomien silmiensä kanssa hengitys rahisten. Huolestuu kaikesta. Vetäytyy nurkkaan eikä puhu ihmisille. Masentuu, ihan tavan vuoksi. Pelkää vähän kaikkea, vaikka nyt sitä että tämä polvikipu on varmaan syöpä.
 
En halua ottaa sitä mukaan.
Matkatavaraa saa olla vain 23 kiloa, ja ukulelekin pitäisi saada laukkuun.
Ei sinne mahdu möykkyä.
Ja olen varma, että se tulee kuitenkin.
Juoksen sitä pakoon vanhan kaupungin kujia, ja se laahustaa tasaisesti perästä, karvaisilla jaloillaan, kuola mukulakiville tippuen.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Levoton tuhkimo

Ovat vastanneet. Haluavat opiskelemaan, sinne minne itsekin halusin. Siihen kaupunkiin, josta olen jaksanut nähdä unta säännöllisin väliajoin, jonne joku vetää, tarttuu jänteisiin rintakehän sisällä ja kiskoo – mielikuvia toki kaikki, tai mistä minä tiedän.

Näin toki halusinkin.
Ja silti.
Huolestuttaa; päässä pyörivät opintotukihakemukset ja apurahat ja asuntohakemukset ja matkaliput ja lukukausimaksut ja kaikki kurjuuden potentiaali.

Jos onkin ihan tyhmää. Jos kaikki murenee omaan mahdottomuuteensa. Jos ryssin kaiken itse. En osaa mitään. Olen yksin. Väsyn Tescon itsepalvelukassoihin. Päädyn asumaan johonkin homeiseen elementtitaloon bulgarialaisten kokaiinia imuroivien kuulantyöntäjien kanssa.
En kuulu mihinkään.
Jos hän, kaupunkini, onkin kaiken tämän ajan vain hämännyt. Olen elänyt nämä kuukaudet illuusiossa; takertunut oljenkorsiin, lupauksiin paremmasta.
Jos hän, kaupunkini, onkin kuin ranskalainen lomarakastaja: lupailee paljon, mutta tosipaikan tullen katoaa rantadiskoon vehtaamaan jonkun puolalaisen teinitytön kanssa.

Tuntuu epämukavalta istua samassa huoneessa unelmansa kanssa, kun se äkkiä tuijottaakin kasvoista kasvoihin. Kuin sellainen epämiellyttävä hippifestareilla tavattu Bung-niminen hamppuhattuun sonnustautunut rastapää, joka uskoo merkitykselliseen katsekontaktiin ja tuijottaa silmiin minuuttitolkulla hermostuttavasti hymyillen.

Vaikka olen haikaillut muualle jo niin kauan kuin jaksan muistaa, on ajatus vuodesta (ainakin, mutta ei puhuta siitä) ulkomailla toteutuessaan niin suuri ja käsittämätön, että se tuntuu istuvan möykkynä rintakehäni päällä, eikä anna minun nähdä kasvojaan, tai ehkei niitä ole.

Ajatuksen tasolla kaikki on helpompaa: poimitaan unelmaan muutama irtonainen mielikuva (tässä kahvilassa mä kävisin jos asuisin täällä! Täältä mä ostaisin mun sukat! Tällasia mun ystävät olis!), mutta konkretiaa lähestyttäessä alkaa mielikuviin sekoittua nimetöntä kauhua.

En osaa olla tällaisten lahjojen kanssa yksin. Miten saduissa kaikki on päähenkilöille niin helppoa? Vaikka ne olisivat asuneet koko ikänsä savupirtissä samaan verkapeittoon verhoutuneena käpyjä syöden, astuvat ne puolen valtakunnan loistoon ja brokadikankaisiin ja fasaani-illallisiin kuin ei mitään? Kukaan ei puhu tästä osiosta: lasikengän äkillisestä epämukavuudesta, tarpeesta heittää kaikki käsistään ja juosta takaisin savupirttiin ja piiloutua verkapeiton sisään ja olla tulematta koskaan ulos.

Ja sitten ravaan tuolla helteessä joka päivä teeskennellen, että tämä kaikki on ihan normaalia. Käyn irtisanomassa liittymiä. Varaan pakettiautoja. Sanon työkkärin virkailijalle, että ”mä oon muuttamassa ulkomaille”; omiin korviin se kuulostaa jonkun toisen sanomalta repliikiltä ja odotan koko ajan, että virkailija näkee sen läpi (”Sinäkö?!”).
 
Ei se näe.

Ei kukaan näe, vaikka olen varma että näkee.

Ei näihin kuppaisiin jalkoihin ole aiemmin lasikenkiä saatu soviteltua.

Sentimentaalisuuttani olen säästänyt viimeistä pussia Tescon Scottish Blendiä, jonka nyt laitan aamuteeksi. Vähän mantelimaitoa joukkoon.

Maistuu kotoisalta.