perjantai 23. tammikuuta 2015

ask me about dukkha

Kärsimys on jotain, mistä kirjoittaa mielikseen; se putoilee paperille helposti, itsestään, ilman kärsimystä (ironista). Tuska ei varmaan ole enää muotia, ellei joidenkin nuorten miestaiteilijoiden keskuudessa - he tuntuvat keksivän sen aina uudestaan. Sellaisella tavalla kuin nuoret miehet nyt kärsimystä lähestyvät: repien, vereslihalla, pää edellä.

En voi mitenkään taiteilijana saavuttaa sellaista 80-luvun kirkasotsaista, tyylikästä kärsimystä, jota artistit tuolloin elivät; asuivat ties missä rotanloukoissa Berliinissä, vetivät huumeita kunnes tapasivat vaimonsa ja lopettivat, mutta eivät ennen kuin olivat kokaiinipäissään tehneet asioita, joista jää hyviä tarinoita jälkipolville. 

Heitä ennen oli joukko 60-lukulaisia joanbaezeja ja 70-lukulaisia pattismithejä, jotka vaeltelivat ilman kenkiä Central Parkissa ja päätyivät oikeisiin bileisiin jonkin taiteiden suojelijattaren armosta ja tapasivat siellä Andy Warholin. Heidän eteerisessä maailmassaan köyhyys oli aina tyylikästä eikä koskaan noloa, epävarmaa tai pelottavaa.

Tähän maailmanaikaan moinen ei onnistu; huumeiden käyttöä ei enää saa anteeksi, ja homeallergikon on paha mennä mihinkään Berliinin ullakoille pyörimään. Varsinkaan kolmekymppisenä, kun pitkitetty teiniangstailu alkaa olla vain vähän noloa, olkoonkin että vähän tyylikkäämmin sanankääntein. Kärsimys, onko sekään enää muotia - varmemmin menestyisi kai kirjoittamalla jonkin paulocoelhomaisen vetelän elämäntapaoppaan. 



maanantai 19. tammikuuta 2015

blue monday

Maanantaiaamuna on pari astetta pakkasta; Harrison Parkin jalkapallokenttä on kuurassa, ja joku ajelee sen nurmikkoa hengitys höyryten. Pari punatukkaista irlanninsetteriä kilpailee omistajansa huomiosta; aurinko nousee hitaasti ja lupaillen, vähän sillä tavalla kuin joskus Ranskassa, lämpimän värisenä, sumun läpi.

Kirjoittaminen takkuilee. "Takkuilee" on valju ja epätarkka ilmaisu, yrittää jotenkin kartoittaa tätä painostavaa ja kaikenkattavaa tilaa, jossa mikään ei oikein tunnu osuvan maaliin. Kuin yrittäisin heittää voltteja suon poikki. Leikata juustoa kuulakärkikynällä. Syödä tiiliskiven. 
 
Luen uudelleen ja uudelleen, kuin mantraa, Dorothy Parkerin sähkettä editorilleen:
"Never have so wanted for anything to be good and all I have is a pile of paper covered with wrong words".

Kyseessä on tällainen "when love goes wrong, nothing goes right" -tyyppinen skenaario: kun sanat eivät kulje, on kaikki pielessä. Opettajani - hän, joka kuulostaa Colin Firthiltä ja näyttää Kenneth Branaghilta ja pukeutuu tweediin, paskiainen - näyttää huolestuneelta, koska näkee oppilaidensa lävitse, josta tulee vähän epämukava olo - hän etsii tilaisuuksia kysyä are you all right? ja laittaa kätensä olkapäälleni, jolloin tekee mieli itkeä, eikä vähiten sen takia, että entiset taideopettajani ovat vaikuttaneet lähinnä J.K. Simmonsin hahmolta Whiplash -elokuvasta.
 

(Se on helvetin hyvä elokuva. Tämä on suositus, olkoonkin että kukaan tuskin lukee blogiani.)
 
Ehkä kaikki paranee, kunhan saan tämän ensimmäisen deadlinen tehtailtua. Ehkä lakkaan itkemästä koulun vessassa. Ehkä lakkaan olemasta poikkeuksellisen aggressiivinen kun tunnilla näytetään räikeän seksistisiä pätkiä, joissa naishahmojen osa on olla välineellisenä koristeena, joista pojat sitten kyselevät tunnilla että surely she doesn't represent the entire female gender? tai kun jokainen parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaista kertoo siitä, miten vaikeaa on olla valkoinen mies.

On samaan aikaan lohduttavaa (tuostakin selvisin!) ja masentavaa (mihinkään suuntaan en ole muuttunut!) lukea vanhaa blogia ja allekirjoittaa edelleen melkein kaikki ajatuksensa.

Onneksi sieltä voi lainata paikkaansapitäviä lausuntoja, kun ei nyt tämä kirjoittaminen oikein lähde. Such as
”Haluaisin olla hyvä jossain, tai edes niin häikäisevän kaunis ettei tarvitsisi olla hyvä missään, ja on vaikea hyväksyä olevansa keskinkertainen kaikessa mitä tekee, paitsi joskus suklaakakuissa, joissa olen lahjakas, tai pallonheitossa, jossa olen surkea. Miten paljon nöyrtymistä maailma vaatii, miten vähän olen siihen valmis.” 
 
(Kuuden vuoden takaa. Kuuden! Perkele.)

perjantai 9. tammikuuta 2015

January really is a stupid month for January to happen in

Miksi syön raakoja päärynöitä, vaikka niistä tulee paha olo.
Miksi en joogaa, vaikka siitä tulisi hyvä olo.
Miksi en useammin kuuntele sitä kohtaa It's a Beautiful Day:sta, jossa Bono laulaa että TOOUUUCH MEEEEEEE, TAKE ME TO THAT OTHER PLAAAACE.

Miksi juon liian vähän vettä.
Miksi kuvittelee, että tammikuussa kaiken pitäisi muuttua paremmaksi, tai ainakin toisenlaiseksi, vaikka koko idea on ihan mielivaltainen.

(Sophie Heawoodin kolumni tästä on jotenkin avartava; kuinka monta kertaa olen itsekin palannut joululomalta suurempaan kaupunkiin, jota nyt pitää kutsua kodiksi, jotenkin levottomana - - Buildings drawing closer together, as if they were safari park animals who had wandered over to your car to get a good look at the newcomers. At first it’s cute, but then you’re surrounded by the city. It’s exciting. It’s terrifying. It’s getting dark. You feel a pang, a judder of homesickness, but you don’t know which way for.)

Joulukuusenraatoja katuojissa, harmaa pilvimassa, nokeentuneidessa ullakkoikkunoissa repaleisia verhoja. Näyttävät jonkun näytelmän lavasteilta. Kymmenen astetta lämmintä; keho hämmentyy siitä, että tammikuussa voi olla näin. 

Tällaiset pitkät lomat ovat pahuuden lomia; jää liikaa aikaa ajatella muutakin kuin että "perkele, olikohan joku deadline tulossa". Synkkiä, ankaria ajatuksia, jotka tuntuvat pyörivän sen ympärillä kuulunko tänne, olenko tarpeeksi hyvä jäädäkseni tänne, haluanko todella jäädä tänne; onko tätä kaikkea pakko tietää juuri nyt? Ja eikö toisaalta koko ajan hoeta, että pitäisi takoa kun rauta on kuumaa ja tehdä pitkäjänteisiä suunnitelmia, ja koska en kuunaan ole kyennyt tekemään pitkäjänteisiä suunnitelmia, tarkoittaako tämä että olen tuomittu epäonnistumaan. Taas.

Tämäkin kärsimys kirjoitetaan tarpeetta pään sisällä. Missä muuallakaan sitä kirjoitettaisiin; näillä riveilläkin se vain kyseenalaistetaan, eikä tämä näppäimistön takominen tee siitä mitenkään "todellisempaa", kunhan siirtää ajoittaisen koherenssin ajatusten ympäriltä näkyvään muotoon.
(I say "koherenssi"...)

Normaaleilla ihmisillä ei taatusti ole näitä ongelmia, mokomilla nomadeilla, joka paikkaan niin helposti istuvilla. Itse olen sellainen kummitädiltä lahjaksi saatu puhallettava nojatuoli, joka ei sovellu kalustukseen mitenkään.

Näissä synkissä mietteissä kävelen maanantaisia katuja, kunnes tulen Tescon eteen, missä seisoo kiharatukkainen teinipoika syömässä pasteijaa "aivan sama" -ilme kasvoillaan,
sandaalit jalassa,
fetsi päässä.


 I'm not a religious man, mutta tiedän, että Jumala on lähettänyt fetsin tämän teinipojan päähän minua varten.

(Ja sitten tiistaina, kun selaan Blackwellsissä näytelmähyllyä, kävelee vastapäiselle runohyllylle Dylan Moran, parransänkisenä, likaiset lenkkarit jalassa. Onko Jumala lähettänyt Dylan Moranin Blackwellsin runohyllylle likaiset lenkkarit jalassa minua varten? 
Sovitaan niin.) 

torstai 1. tammikuuta 2015

Vuosikysely 2014

Vanhoja muistaa! Tikku! Silmä!

Mitä teit vuonna 2014 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Leikkasin hiukset lyhyiksi. Kasvatin kainalokarvat pitkiksi. Aloitin maisteriopinnot. Muutin ulkomaille.
Äänestin Skotlannin itsenäisyydestä.

Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Lupasin olla tekemättä lapsia ja liittymättä kulttiin. Onnistui!

Synnyttikö kukaan läheisesi?
Apua. Synnyttikö? Synnyttihän? Eikö tässä iässä ole joka viikko joku kaveri jossain synnyttämässä?

Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei.

Missä maissa kävit?
Skotlannissa, Englannissa, Virossa.Voisikohan joskus käydä jossain muuallakin.

Mitä haluaisit vuodelta 2015 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2014?
Että en heti ensimmäisenä olettaisi että kaikki ihmiset vihaa mua. Että saisi esiintyä pari kertaa. Voisin myös ottaa vastaan jonkinlaista ammatillista menestystä kirjoittajana, mitä se sitten tarkoittaakaan. (Myös: agentin, mesenaatin, helvetillisen kasan rahaa, maaseutukartanon jonka tiluksilla voin kävellä tweedtakissa länsiylämaanterrierin kanssa. Tweedtakin.)

Vuoden suurin saavutuksesi?
Sain muutettua ulkomaille! En myöhästynyt yhdestäkään deadlinesta. Taisin kirjoittaa jonkun kirjankin jossain välissä.

...ja suurin epäonnistuminen?
Kirjoittamani esseet ovat järjestelmällisen paskoja. Mikä nyt sinänsä ei ole mitään uutta.

Kärsitkö vammoista?
Samoista vanhoista.

Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Lentoliput. Elokuvaliput. Teatteriliput. Kesto-take away-muki.

Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Opettajien. Ystävien, aina, yhä.

Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Kiinteistövälittäjien.

Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Paikasta toiseen siirtymiseen.

Mistä innostuit eniten?
Uudesta asuinpaikasta. Goggleboxista. Sisäistetyn misogynian kritisoimisesta. Jeesuksen tai Kuoleman tai Joulupukin sijoittamisesta käsikirjoituksiin.

Mikä albumi / kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2014?
Madnessin In The Middle Of The Night. Myös Taylor Swiftin Shake it off, mitä pitäisi varmaan hävetä, mutta kuuntelin sitä repeatilla jonkun 84 kertaa viimeisiä deadlineja kirjoittaessani.

Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.

...lihavampi vai laihempi?
En mittaa. Samat housut mahtuu. Niissä on tosin elastaania.

...rikkaampi vai köyhempi?
Aika fifty-sixty.

Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Olleeni luonnossa, esiintyneeni, laulaneeni, meditoineeni.

...entä vähemmän?
Olleeni Tumblrissa. Sieltä ei pääse pois!

Miten aiot viettää/vietit joulun?
Kalsarit jalassa mince pieseja syöden ja Buffy the Vampire Slayeriä katsoen.

Rakastuitko vuonna 2014?
Edinburghiin, lisää. Kaikkiin random ohikulkijoihin aina välillä; viimeksi toissapäivänä lentokentällä poikaan jolla oli oranssi palmikkovillapaita jossa oli rispaantuneet hihansuut.

Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Gogglebox. Orange is the New Black. Transparent. Grayson Perryn Who Are You?, joka oli niin hyvä, että melkein aloin uskoa kaikkeen.

Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luen niin huonosti nykyään. Luin Jumalat juhlivat öisin vasta nyt. Siitä pidin.

...entä musiikillinen löytö?
Taylor Swiftin positiivinen vaikutus esseiden kirjoittamiseen.

Mitä halusit ja sait?
Kodin. Opiskelupaikan. Uusia ystäviä. (2014 oli hyvä.)

Mitä halusit, muttet saanut?
Tilaisuuksia esiintyä. (Jotenkin tämä nyt toistuu kaikissa kategorioissa.)

Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
August: Osage County. Whiplash. Grand Budapest Hotel. A Single Man, jonka (hävettävää) näin vasta nyt. What We Do in the Shadows.

Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Jos en hallusinoi täysin, taisin istua Tampereen kävelykadun varrella syöden kakkua ihmisten kanssa. Katri antoi lahjaksi Raider-patukan, jonka nimi oli Raider eikä Twix.

Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Että olisin ollut terve. Että en olisi vaatinut itseltäni ihan niin saatanan paljon.

Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2014?
Wannabe-Gareth Malone.

Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Ystävät, jotka tarjosivat yösijaa.
Frankia lainatakseni: Facebook-chatit.

Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Paula Norosesta, kun se oli Hyvissä ja Huonoissa Uutisissa ja toivoi että sen tuhkat siroteltaisiin Tikkurilan Lidlin eteiseen, että olisi siellä kerrankin ennen kuin ovet aukeaa ysiltä.

Pirjo Heikkilästä, joka totesi tähän että ”haluut nimenomaan olla tuhkana siellä etkä arkussa”.

Cumberbatch on maailman kaunein ässävikainen. Älkää väittäkö muuta, tai kusen muroihinne.

Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Skotlannin itsenäisyys. Suomen tasa-arvoinen avioliittolaki. Biseksuaalisuuden näkymättömyys.

Ketä kaipasit?
Muualla olevia ystäviä.

Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Paulina, joka kirjoittaa meksikolaista saippuaoopperaa.

Mitä opit vuonna 2014?
Että sluglineen kirjoitettava lokaatio viittaa kameran paikkaan. 

maanantai 29. joulukuuta 2014

Snow's not a blanket, it's a prison

On jouluyö,

eikä televisiosta tule enää muuta kuin joku norjalaisen sinfoniaorkesterin jazz-konsertti, jonka katsomisesta tulee vähän surullinen olo; tuntuu, että ohjelma on olemassa vain niitä varten, jotka eivät vielä raaski mennä nukkumaan mutta eivät keksi parempaakaan tekemistä kuin televisio, koska ovat jotenkin pohjattoman eksyksissä.

Niin, niin. 


Kaikenlaisia asioita olen ehtinyt miettiä. Esimerkiksi:

- Miten paljon itselleen antaa tilaa muuttua, ja miten hävettävän vähän toisille. Varsinkin jos ne ovat sukulaisia, ja niitä käsittelee jonkinlaisena fossiloituneina arkkityyppeinä, joilla ei ole enää oikeutta kasvaa mihinkään suuntaan viidenkympin jälkeen.

- Miten lapsena ei ole surullisuuden kokemuksia reflektion kautta samalla tavalla kuin aikuisena. Lapsena on surullinen, koska legoautosta hajoaa se kuminen rengas joka aina hajoaa, tai telkkarista ei tulekaan Ritari Ässää vaan joku ylimääräinen uutislähetys Kekkosen kuolemasta.

Sitten muistijälkien päälle kertyy vähitellen toisia, asiat kerrostuvat, on jotain mihin verrata. Sylvian joululaulu itkettää joka vuosi enemmän, koska on tallentunut aivoihin eräänlaiseksi PTSD-triggeriksi. It’s a wonderful lifen lopussa George avaa kirjan, johon Clarence on kirjoittanut omistukseksi no man is a failure who has friends, ja siihen hajoaa, koska sitä heijastelee paitsi itsensä myös aikaisempien It’s a wonderful lifejen ja jonkin kuvitteellisen je-ne-sais-quoi:n kautta.
 

Ajattelee itsensä kaihoisaksi. Miten tarpeetonta.

Miten lopetetaan ajattelu. 

Onko tarpeen lopettaa ajattelu. 
Ad infinitum.

- Miten paljon identiteetti on sidoksissa kieleen. Huomaan olevani eri ihminen englanniksi kuin suomeksi; onko jompikumpi näistä versioista todellisempi? Jos nyt ollaan sitä mieltä, että identiteetti on prosessi, osittain tietoisten valintojen kautta rakentuva kokonaisuus (mikä termi edellä itsensä esittelee toisille – hei, olen Seija, näyttelijä? Seija, epileptikko? Seija, kristitty? Minkä fasetin kokee olennaisimmaksi?), on kielikin kai jonkinlainen tapa tuoda sitä esiin.

(Tahtoen tai tahtomatta – saksaksi päädyn olemaan sellainen ihminen, joka en halua olla, koska en osaa kieltä tarpeeksi hyvin ollakseni nokkela. Katson vierestä, miten kieli pakottaa minut olemaan hidas ja kömpelö ja yksinkertainen; minä, suihku, voisin?)
En tiedä miksi olen englanniksi kevyempi. Suomeksi raskaampi. Vietän liikaa aikaa näissä synkissä mietteissä, harkiten jättäväni koulun kesken – en minä sitä vielä muutama viikko sitten miettinyt, mutta muutama päivä tätä lumivankilaa jossa aurinko laskee kahdelta iltapäivällä, ja olen vetämässä itseäni kirjoittajana hirteen.  

(Sitten muistan ajatelleeni lopettamista myös ensimmäisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja myös toisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja siitä vasta saankin mietittävää tämän kerrostuneen tragedia-ajattelun suhteen.)   

Kai kieli on jonkinlainen naamiaisasu. Itseään voi huvittaa pukeutumalla siihen ja olemalla hetken joku muu.  

Miten muka voidaan olla joku muu, jos kerran ollaan koko ajan tässä. 

Miten lopetetaan ajattelu. 
Onko tarpeen lopettaa ajattelu.   

-- ja sitten on taas maanantai, jonkinlainen merkki arjesta. Pendolino notkuu kohti Helsinkiä, ulkona on sellainen häkellyttävän kaunis maisema jota postikorttikuvaajat metsästävät – tykkylumi lepää puiden oksilla, taivas sinertyy hitaasti, järven jäät on maalattu valkoisella – en tiedä ilkkuuko maisema (vai että inhoat Suomea! Tässä sitä sitten!), vai tarjoileeko jotain viimeisiä bonuksia ennen kuin taas lähden – eihän se mitään tee, eloton olento, turhaan tässä heijastelen.   

Vanhemmaksi kun tulee, kasvaa lähtemisten merkitys, poissa on parikymppinen nonchalanssi, alkaa miettiä että entä jos tämä on viimeinen kerta.   

Ad infinitum. 

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Sentimental fool

Lumen perään pitäisi varmaan haikailla. En haikaile; Suomen talvi on kuusi kuukautta poteroissa jököttämistä, verrattavissa siihen että joku yrittää tappaa istumalla passiivisena rintakehän päällä kunnes keuhkoista loppuu happi.
 
Skotlannin talvi sen sijaan saapuu huoneeseen kuin innokas amatöörinäyttelijä miekan kanssa: "Ha-HAA! Look what I have for you!" ja viskoo dramaattisessa tuulenpuuskassa lehtitelineen nurin kuin B-luokan musikaalissa. 
 
Kaipaan Suomesta asioita (ksylitolipurukumia, halpaa villalankaa, lämmintä hanavettä) ja ihmisiä. 
 
En kaipaa Suomea, sellaisena konseptina kuin se pääni sisällä on.
 
Eivät maat ole maita; ne ovat mielikuviamme niistä. 
 
Välillä kaipaan Lontoota. Kaipaan Lontoota aina kun olen yksinäinen; sillä pohjattomalla sydänlihasta repivällä tavalla, jolla joskus ollaan yksinäinen. Lontooseen voi hukkua helpommin yksinäisyytensä kanssa, lohduttautuen sillä, ettei se lopulta ole kenenkään kaupunki. Se ei vaadi sitoutumista tai sinne kuulumista, niin kuin tämä vanha hartiahuivinen rouva, jossa nyt asun.
 
Ja miksi en sitoutuisi: rakastan sitä häpeilemättä joka kerta kun ylitän kanaalin koulumatkalla tai käännyn katsomaan vanhaa kaupunkia Princes Streetiä kävellessä tai kun kävelen koulusta kotiin ja horisontissa, pohjoisessa, lahden toisella puolen vilkkuvat Queensferryn valot. 
 
Hölmö, sentimentaalisuuteen pakottava, rakas kaupunki. Sen pääkadun varteen on pystytetty karuselleja ja maailmanpyöriä ja päänsäryltä maistuvaa hehkuviiniä myyviä kojuja. Maailmanpyörässä on käyty, viimeiset deadlinet ovat työn alla, tuskailen kaupoissa joululahjoja vaikka voisin tietysti olla tuskailemattakin. Viikko ja lennän Suomeen lomalle. 
 
Vähän jo odotan lämmintä hanavettä.
 
 

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Dear Eki


’I thought this day was going to be better’, sanoo viittä vehnäsämpylää muovipussissa kantava mursuviiksinen mies huivipäiselle kumaralle naiselle, vaikka on vasta aamu.

He viittaavat säähän: pitkään on ollut aurinkoista, mikä on hyvä – nyt on rakoilevaa harmaata pilveä, vaisua ja melankolista, mikä on myös hyvä. Skotlanti tuntuu enemmän Skotlannilta kun se on vajonnut jonkunlaiseen runollisen karuun kuplaan.

Käsikirjoittaminen ei ole runollista, tai en ole ainakaan vielä löytänyt väylää, jolla tehdä siitä runollista. Miten lohduttomuuden ja erillisyyden kokemuksen voisi välittää visuaalisesti? Ehkei mitenkään, ja siksi kaadan ylitsevuotavan tunteikkuuden tänne blogiin.

Varastan runollisuudelle tilaa kävelemällä sumuisia mukulakivikatuja ja kumartumalla silittämään rinteillä kasvavia kellastuneita kanervia, käpertymällä sohvaan tai metaforiseen sohvaan, viltin tai metaforisen viltin alle, yksinäisyyteen tai metaforiseen yksinäisyyteen.

Näitä kliseisiä runotyttöjen harrastuksia, istua nyt kahviloissa kuvittelemassa asioita ihmisistä – jotenkin tuntuu, että näitä pitäisi pyydellä anteeksi, vaikka tiedänkin että ne ovat luovuudelle välttämättömiä. Asioiden keksiminen vaatii jouteliaisuutta.

Välillä panikoi huomatessaan, että on saanut kaiken kaipaamansa. Kävelee illalla kotiin juhlista – tuulee niin kovaa, että ilmaan voi nojata koko painollaan, ja katulamppujen keltaisessa valossa ohikulkijoiden kasvot näyttävät mustavalkoisilta. On kukkula, jolle kiivetä, ja ihmisiä, joiden kanssa nauraa. On koulu, jossa käy vierailemassa Doctor Who:n ohjaajia. Kaupassa on halpaa cheddaria ja hartioilla on tartaanikaulaliina ja tuntuu naurettavan epäoikeudenmukaiselta, että saan elää tätä, vaikka sukunimeni ei olekaan yhtä upper-middle-class kuin joillain luokkatovereillani.

Käyn treffeillä, jotenkin performatiivisesti: tää olis nyt tällanen henkilö joka käy treffeillä. Tyttö on söpö vaatimattomalla tavalla, ja pidämme molemmat Tom Waitsista ja juustosta ja viereisen pöydän ihmisten ammattien arvailusta,

ja vaikka suutelen häntä asemalaiturilla lähtiessäni,

olen helpottunut kun juna lähtee ja liikkuu pimeyden halki ja voin taas palata lukemaan Vonnegutia, 

yksin, 
nautinnollisesti, 
yksin.

Juna saapuu Waverleylle, kävelen kotiin; linna nököttää purppuraisessa yövalaistuksessaan kaupungin yllä niin kuin se on nököttänyt jossain muodossa jo 1100–luvulta asti. Huokaan kaihoisasti, samaan tapaan kuin huokasin puolitoista vuotta sitten, ensi kertaa Waverleylle saapuessani: tajuan lupautuneeni tälle kaupungille jo silloin. Ehkä pitäisi päivittää Facebookiin in a relationship with Edinburgh.
 

Ja kun tulen kotiin ja alan pukea tätä sanoiksi – siihen maaniseen tapaan kuin kirjoittajat öisin tekevät – ymmärrän, että on vielä kolmas rakastettu: kirjoittaminen.

Jos tässä monisuhteessa on jo kolme osapuolta, alanko muka sotkea joukkoon enää neljättä?

Ja ehkä on niinkin, että olen viime vuosien aikana rakentanut kodin pääni sisälle (oikean puutteessa). Viihdyn tässä tomuisessa mökissä. En kai rupea rakentamaan mitään saatanan lisäsiipeä vieraita varten?

Haluan pitää asioista sillä tavalla, kuin pidän niistä pääni sisällä. 

Kun kuulen rastaan laulavan, haluan olla ainoa ihminen joka sillä hetkellä ajattelee:  
kuulen rastaan laulavan, 
ja Dear Eki, 
onko tämä sallittua, vai pelkkää pelonsekaista houretta vain.