keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

summertime - the living is uneasy

Tähän mennessä tapahtunut --

On kesä - Skotlannin kesä, Brittein kesä: kun aamulla vilkaisee ikkunasta ei voi tietää onko auringonpaiste vain hämäystä ja ulkona pakkasta; sää vaihtuu viiden minuutin välein sateesta auringonpaisteen kautta rakeisiin,

ja nyt, kun kerrankin on 28 astetta, tuntuu epätodelliselta eikä ulos melkein uskalla laittaa shortseja, eikä pelkästään sen takia että jalkojen iho näyttää pakastebroilerilta,
mutta onneksi neljään mennessä on jo alkanut tuulla niin paljon että pitää hakea kirpputorilta hätäapufarkut joihin vaihdan Starbucksin vessassa,

kummallakaan kielellä ei enää osaa kirjoittaa,
jatkuvasti tekee mieli kahvia,
uusi kämppis on niin kaunis että sen ympäri tekee mieli kietoa käsivarret joka kerta kun on sen lähellä keittiössä,
joskus saattaa jopa hakeutua keittiöön ihan vaan sen takia että se on siellä,
ja se alkaa hyräillä hellyttävästi täyttääkseen hiljaisuuden joka kerta kun keskustelussa on tauko,
eikä tällaisia asioita pitäisi tietenkään huomata.

Välillä pitää lähteä kaupungista nähdäkseen uusia paikkoja ja vanhoja paikkoja ja maatakseen ystävän puutarhassa,
ja sitten aloitan sen taas - jos mää asuisin täällä, niin tänne mää tulisin kahville... ikään kuin asiat paranisivat paikkaa vaihtamalla,
ja kahvilan viereisessä pöydässäkin tytöt keskustelevat huokaillen - -  I miss London, because Bristol just feels like a smaller version of it,
mikään ei koskaan ole tarpeeksi suurta, ei niin suurta kuin mielikuvissa. 

Ja kun palaa, palaa arkeen;
näen ympärilläni vain kärsimystä, sairaiden ihmisten kärsimystä, eksyneiden ihmisten kärsimystä, köyhien ja väsyneiden ihmisten kärsimystä,
vaikka Gardensissa kukkivatkin Café Ursulan korvapuustien kokoiset ruusut ja vaikka kahvi on hyvää ja vaikka näen Natascha McElhonen livenä elokuvajuhlilla ja se on NIIN KAUNIS ja vaikka sijoitumme pubivisassa kuudenneksi,

ja haluan vastustaa ajatusta tähän paikkaan kyllästymisestä, koska mihin tässä voisi kyllästyä? Jos Edinburghiin voi kyllästyä eikö voi kyllästyä aivan kaikkeen,
itseensä,
sairastamiseen,
kirjoittamiseen
(niin).

Mutta ehkei kuitenkaan koskaan niihin ruusuihin,
kahviin,
pubivisoihin,
siihen, että on joku jonka hartioiden ympärille voi kuvitella kietovansa käsivartensa.



lauantai 6. kesäkuuta 2015

Perjantai-ilta

Tulen välipäiviksi takaisin samaan hostelliin, jossa olin syyskuussa, ensimmäistä asuntoa etsiessäni. 
Juuri mikään ei ole muuttunut: hipster-sisustus on ennallaan metallisine feikkikauriinpäineen, rustiikkisine tiiliseinineen ja industrial-henkisine kerrossänkyineen. Henkilökunta muistaa vielä nimeltä, ja Veronika sanoo että tarjoaisi sipsejään, mutta "et sinä voi näitä syödä kun niissä on gluteenia". 

Yhdeksän kuukauden jälkeen. 
Minä en muista edes mitä tein viime viikolla.

Ukrainalainen työntekijä - sama, joka viime syksynä kutsui minua termeillä small and beautiful - on hakemassa opiskelemaan Cambridgeen ja Oxfordiin - ilahdun hänen optimistisesta olemuksestaan, jolla hän jaksaa joka päivä kutsua huonesiivousta cleaning partyksi, ja käydä määrätietoisesti töissä samalla kun haaveilee tulevaisuudesta hyvässä yliopistossa.   

Leith Walkin Tescon portailla kerjää sama hupparipäinen poika, joka kerjäsi siinä jo kaksi vuotta sitten.
Lieneekö hänen elämänsä muuttunut.

Minä sen sijaan - kahdessa vuodessa olen saanut tämän kaupungin, johon kaikki hostellissa vierailevat haluavat huokaillen muuttaa; opiskelupaikan, josta jaksan vieläkin innostua; nämä ihmiset, joihin voin törmätä kadulla ja puhua joutavuuksia.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi. 
Tuntuu myös, että sillä asemalla pitäisi tehdä jotain, eikä ryssiä koko hommaa.

Fred kauhistelee, että nukun taas 12 hengen dormitoriossa. 
Minä pidän hostellien anonyymiudesta. 
Eivät ne koteja ole, ja sehän siinä viehättääkin. Voi olla muutaman päivän kiinnittymättä yhtään mihinkään. Olla vähän kiinni turisti-identiteetissä, vähän kiinni asukas-identiteetissä, vähän kiinni jossain muussa. Larpata elämää. 

Lentokentissä ja ketjukahviloissa on samaa lohduttavaa vapautta. Epätiloja, vailla minkäänlaista identiteettiä, eivät vaadi omalta identiteetiltänikään mitään toimenpiteitä.

Aamulento Lontooseen lähtee seitsemältä. En ole poistunut kaupungista vähään aikaan -
enkä muista milloin olisi viimeksi asunut kaupungissa, johon palaamista odottaisi jo lähtiessään. 



maanantai 25. toukokuuta 2015

Toivo

Leith on sellainen kaupunginosa, jossa soi koko ajan auton varashälytin, eikä voi tietää juoksevatko nuoret miehet katua ylöspäin huvikseen vai jotain karkuun. Keski-ikäinen nainen imee savuketta posket lommolla, NHS:n hoitajauniformu farkkulegginsien ja converse-tennareiden päälle vedettynä. Bulmastiffia ulkoiluttava mies on keksinyt luovan tavan jätösten keräämiseen: hän kantaa mukanaan moppia, jolla jynssää katua koiran jäljiltä.

Olen tulossa ehkä yhdeksännestä asuntonäytöstä, väsyneenä, flunssaisena. Sade piiskaa vaakasuoraan niin kuin se nyt Skotlannissa piiskaa. Bussinpenkissä istuu lapsi; sen ikäinen, että sukupuolesta on vielä vaikea sanoa mitään (minkä koen aina kauhean rauhoittavana - en ymmärrä ihmisiä, jotka tulevat levottomaksi androgyynisyydestä). Hänen kasvonsa ovat vielä niin auki. Nauttii hiljaisuudesta, näprää sormellaan bussinikkunaa, ilahtuu aukirevityistä kadunpätkistä Princes Streetillä. Ei mitään kannettavaa. Minä köhin keuhkojani rikki ja mietin, onko elämällä tarjota enää mitään, luovuttaako saman tien, jäädäkö kodittomana makaamaan tuohon raitiovaunukiskoille.

Tollcrossin kohdalla puhelin piippaa viestiä. Söpöjen poikien Meadowbankin asunnosta laitetaan viestiä, että haluaisivat minut asumaan kanssaan (niin: se, josta intuitio koko ajan muistutteli). Jään pois bussista hämmentyneenä. Huomaan kävelleeni puistoon. Taivas aukeaa auringonpaisteeseen ikään kuin ilkkuakseen: hah, taasko olit kävelemässä rekan alle, ilman syytä. Skotlannin sää, muistuttamassa joka päivä elämän syklisyydestä. 

Sunnuntai-iltana yliopiston kirjastossa ei ole juuri ketään; ainoastaan taidehistoriaopiskelijan näköinen nuorimies (sotkuinen kihara tukka, sarvisankaiset silmälasit, pitkävartiset doc martensit, liehuva villakangastakki) nojaa lainaustiskiin. Olen tokkurassa keväästä, syntymäpäivistä (vodkaa, kakkua, ceilidh - kaikki tämä puolikuntoisena) ja Paulinan saattamisesta kahdeksalta sunnuntaiaamuna lentokentälle.  


Kaipaan jotenkin Suomen alkukesän huumaa; kaiken vihertymistä kerralla, valoisia intensiivisiä iltoja, pihlajankukkien tuoksua. (Sitten kävelen yliopistolta puoli yhdentoista maissa ja on vielä valoisaa, ja ylös katsoessani huomaan pihlajankukat - en ole vain haistanut niitä flunssaltani. Niin, niin. Kaipaa sitä tunnetta, johon on tottunut. Uusille tunteille on opeteltava rakentamaan uusia muistipaikkoja.)

Kaksi ihmistä sanoo parin päivän sisään, että kyllä kaikki järjestyy - ja äkkiä, kun se sanotaan painavasti vailla puolivillaisuutta, ja kun tajuaa että on niin pitkään tarvinnut sen kuulemista -
kuin joku ottaisi syliin pitkän matkan jälkeen. 


torstai 14. toukokuuta 2015

Golfmysteeri

Kiinnostuneempi on aina kysymyksistä kuin vastauksista.

Miksi nuo kaksi keski-ikäistä ahavoitunutta miestä juoksevat henki kurkussa Lothian Roadia golfmailat kädessä?

Heillä ei ole laukkuja mukanaan, ei takkeja päällä, ainoastaan kaksi golfmailaa kummallakin, lieneekö putteri ja draiveri.

Siinä juoksevat mysteerien golfmiehet. Menevät minne menevät. Minä menen kotiin ja annan heidän jäädä mysteeriksi.

tiistai 12. toukokuuta 2015

Daily quiz

Tekevät jotain lukukausikyselyjä. Mitä mieltä olit opetuksen tasosta, miten monelle tunnille osallistuit, oletko tyytyväinen fasiliteetteihin, tukeeko Moodle-ympäristö oppimistasi (tukeeko Moodle-ympäristö koskaan kenenkään oppimista?). Mitä ne minulle tällaista vastuuta antavat. En muista edes missä olin viime torstaina. 

Kysymyksiä, joihin osaisin sen sijaan vastata: 

Kuinka monta kertaa olet itkenyt lukuvuoden aikana yliopiston vessassa? (Neljä.)

Kuinka monta kertaa tähän on saattanut välillisesti liittyä PMS? (Kaksi.)

Kuinka monta kertaa olet aloittanut lukemaan kauhean mielenkiintoista kurssikirjaa? (Ehkä yhdeksän kertaa.)

Kuinka monta kertaa olet lukenut sen loppuun? (Kerran, vähän sinne päin.)

Kuinka monta kertaa olet ihastunut vierailevaan luennoitsijaan? (Kaksi. Onneksi Dylan Moran jätti tämän vuosikurssin välistä.)

Kuinka monta kertaa olet hakenut yliopiston ruokalasta espresson, todetaksesi että "ai tämä olikin NÄIN helvetin pahaa"? (Liian monta.)

Kuinka monta kertaa olet myöhästynyt deadlinesta? (Kolmesti? Olen vielä hengissä, vaikka graduating with distinction jääkin haaveeksi.)

Kuinka usein olet kokenut, että lahjakkaat parikymppiset kävelevät ylitsesi? (Ei kai kolmekymppisenä oikein muuta koekaan.)

Kuinka usein olet tuntenut kauhua tulevaisuutta kohtaan? (Joka päivä.)

Miettinyt, selviäisitkö Starbucksin työntekijänä?

Että jos menisit tuohon koulun viereiseen Starbucksiin töihin, seuraavan vuosikurssin yltiölahjakkaat käsikirjoittajaopiskelijat tulisivat syksyllä hakemaan sieltä hasselpähkinälattensa ja katsoisivat sinua vähän säälien?

Miettinyt, että ehkä musta ei edes ole kirjoittajaksi? 

Harhauttanut itseäsi näistä synkistä mietteistä katsomalla muutaman jakson Salaisia Kansioita? Ai että Mulder on kuuma. Missähän jaksossa se käyttäisi useammin tuota t-paitaa. Ai että Scullykin on kuuma. Kaikki tässä sarjassa on kohdallaan. Mitään en kyllä ymmärrä näistä salaliittoteorioista. Monimutkaisempaa kuin Lostin mytologia. Olin unohtanut, että cancer man oli näin ärsyttävä. Miksei nämä jo pussaa? Herra jumala, montako kautta siihen vielä menee, että nämä pussaa?


perjantai 8. toukokuuta 2015

These days

Viisikymppinen lommoposkinen nainen, jolla on valkaistu hamppuinen tukka istuu Farmfoodsin portailla imemässä savuketta, ja Farmfoodsin muovikassista pilkottaa Raamattu.

Kaljupäinen kuusikymppinen mies istuu kanaalin varressa aurinkolasit päässä ja soittaa resonaattorikitaraa.

Kaksi mummoa istuu puistonpenkillä seuranaan neljä lihavaa mopsia; kolme niistä haistelee toistensa pyllyjä, yksi kierii autuaana nurmikossa. Karskit kaupungin puistotyöntekijät kävelevät asiakseen nurmikon poikki kumartuakseen rapsuttamaan karvamakkaroita. 

Nainen ajaa pyörällä Church Hilliä lapsi turvaistuimessa ja hihkaisee ”Look, it’s daddy!” ja daddy tulee vastaan puku päällä kantaen suurta valkoista kukkakimppua ja sanoo että ”It’s for both you and mummy.” 

Pentlandsit peittyvät siniharmaaseen sumuun; oranssit katulamput hohtavat valonauhana pimeään.

Puoli kolmelta keskiviikkoyönä ulkona on autiota. Morningside Roadia pitkin ajaa yksinäinen siivousfirman pakettiauto. 

”Onko niin, että mun on tarkoitus olla täällä?” 
kysyn keneltä tahansa, joka sattuu kuuntelemaan, 
ja vastaukseksi kohdallani sammuu katulamppu. 



keskiviikko 6. toukokuuta 2015

I don't want to be the reason people don't like me

Tulen yliopiston kirjaston yläkertaan vielä deadline-rumban päätyttyä (miten? Miten pystyin siihen?), nauttimaan siitä, ettei ole pakko. Maanantai-ilta, aurinkoista, rinteillä piikkiherneiden keltaiset kukat; lahden toisella puolella tuulivoimalan hyrrät pyörittävät kaukaisuudessa lapojaan. Pentland Hillsin muhkuraisiin rinteisiin osuu valo sillä tavalla, joka saa minut aina kyyneliin - nytkin, tässä kirjaston tuolissa, vaikka se on täysin epäsopivaa; nämä stressaantuneen näköiset opiskelijat tässä ympärillä paahtamassa läksyjään samalla kun minä selaan Tumblria ja itken joillekin helvetin kukkuloille. 

On niin paljon asioita, jotka tässä elämässä on vaikea hyväksyä. Sen takia kai tässä kukin vanhenee - tulee esteitä vastaan, kompastelee - niin moni asia on kuin legopalikkaan astuminen pimeässä huoneessa: ei ollut tarkoitus, ja sattuu pirusti. 

Vanheneminen. Kehon rappeutuminen. Krooniset sairaudet, joille ei voi oikein mitään (hippien vastustuksesta huolimatta - veisivät minut varmaan homeiseen kellariin ja käskisivät ajattelemaan positiivisesti; sitten kun olisin menehtynyt anafylaktiseen shokkiin kohauttaisivat vain hartioitaan, että "et yrittänyt tarpeeksi"). 
Rakastuminen. Vanhempien vanheneminen. Läheisten lähteminen, katoaminen omiin elämiinsä, niistä vieraantuminen. Se, ettei kuulu oikein mihinkään, vieläkään, vaikka aina jotenkin toivoisi.

Vieraassa maassa asumisen joutuu jotenkin aina ostamaan uudelleen, valitsemaan joka viikko - omaan toiseuteensa ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Tuntee olevansa väärin. Toisella kielellä on aina vähän erilainen, vähän yksinkertaisempi. Englantia jaksaa puhua aikansa - päivän päätteeksi aivot lyövät stopin ja toteavat, että no can do, olet ylittänyt vuorokauden suositusmäärän ja kaikki tästä eteenpäin on ylikuormitusta, error 404, page not found. 

Tällaista jatkuvaa epämukavuusalueella elämistä. Välillä miettii, miksi kaikesta tekee itselleen niin vaikeaa. Sikäli, en kai ole koskaan ollut helpon perässä. 

How do you survive the tragedy that is yourself; 
joidenkin asioiden vankina tuntuu istuvan ikuisesti. Tee tässä sitten niiden kanssa rauhaa. Elämänsä rakoja yrittää tilkitä milloin milläkin kuvitelmalla, jossa on kaikin puolin parempi ja joviaalimpi ja nokkelampi ja fiksumpi ja sulavampi ihminen. Sellaiseksi ei koskaan tule, joka on päänsä sisällä. 

Enkä haluaisi olla se syy, jonka takia ihmiset eivät pidä minusta.