Peruna

Paljon puhutaan siitä, miksi milleniaalit ovat loppuunpalamisen sukupolvi. Vastaus tähän on tietysti se, että palkat ovat liian pieniä, eikä mistään voi kieltäytyä, koska myöhäiskapitalismissa työstä on tullut identiteetin jatke ja jatkuva raataminen nähdään paitsi herooisena menestyksen takeena, myös välttämättömänä. Tähän loppuunpalamiseen tarjotaan lääkkeeksi sellaista menestyksen narratiivia, jossa Anna-lehdessä 25-vuotias influensseri kertoo että mie romahin, mutta on nyt mainosyhteistyöstä tienaamillaan rahoilla käynyt Balilla retriitillä ja oivaltanut, että elämässä tärkeintä on läsnäolo.

Nämä narratiivit eivät tietenkään puhu meistä, jotka jäävät loppuunpalamisen limboon, jossa missään vaiheessa ei pysty lepäämään, kun siihen ei ole varaa. Ainoastaan keskiluokkainen tai influensseri saa palaa loppuun, se on melkeinpä ymmärrettävääkin. Ovathan he laittaneet minuutensa likoon. 

Työväenluokkaisella ei oikeastaan ole oikeutta palaa loppuun, koska hänellä ei ole siihen rahaakaan. Herra paratkoon että joku Greggsissä makkarapasteijoita minimipalkalla myyvä sanoisi palaneensa loppuun! Eihän hän tee ns. oikeaa työtä; oikeaan työhön sisältyy käsitys identiteetin sille myymisestä. 

Mutta onko nykyään muita vaihtoehtoja kuin sisällyttää työhön itsensä? CV:nkin pitäisi heijastella omaa brändiä ja minuutta, eikä olla tällainen silppumainen kokoelma pätkätöitä kuten minulla. Tosin ehkä se juurikin heijastelee minuuttani. Kaikki on kaoottisista hetkistä koostuvaa rosollia, josta on turha etsiä mitään logiikkaa tai jatkumoa.  

Harva puhuu siitä, että työttömänäkin voi palaa loppuun. Jos ei ole jotain instanssia, josta voi palaa loppuun, ei oikeutta siihen ole. Mutta työttömänä tai alityöllistettynä sitä vasta onkin vaarassa romahtaa, koska kynttilää on pakko polttaa molemmista päistä. Kaikki kynttilät on jo ehkä tullut poltettua loppuun, uusia ei ole varaa tilata, eikä mitään sijoitusrahaston tarjoamaa bufferia romahtamisen varalle ole. 

Sellaisiahan nämä päivärutiinit tuppaavat olemaan, että itseään joutuu tsemppaamaan koko aamupäivän tekemään jotain epätoivoisia työhakemuksia, joissa sitten yrittää vaikuttaa positiiviselta ja pirteältä eikä ollenkaan sellaiselta väsyneeltä ihmisrauniolta joka tuntee olevansa, ja sitten lopun päivää väsyttää se kaikki tsemppaaminen. Rentoutuakseen menee selaamaan jotain Instagramia, missä nämä kymmenen vuotta nuoremmat menestyjät postailevat kuvia jostain verkostoitumiscocktailkutsuilta, ja siitä tulee paitsi kateellinen, myös entistä väsyneempi olo. 

Tumblrissa kaikki haikailevat, että voisinpa vain muuttaa maalle ja kasvattaa perunoita. Tämä kielii käsittääkseni siitä, että maailma tarjoaa ihan liikaa informaatiota ja vaatii liikaa itsensä laittamista likoon, ja ajatus siitä, että elämässä olisi pelkkiä perunoita on ihan houkutteleva. Muistan miten vietin muutaman päivän Lismoren saarella, jossa asui 146 ihmistä ja kaksikymmentä kertaa enemmän  lampaita; siellä ei ollut MITÄÄN, hädin tuskin edes Internetiä. Haikailen vieläkin takaisin Lismorelle. Oli helppo luoda sellainen illuusio, ettei saaren rajojen ulkopuolella ollut yhtään mitään. Tuntui autuaalta kuvitella, että koko maailma olisi Lismoren kokoinen eikä mitään uusnatsien marsseja tai facebookeja tai työhakemuksia tai suuryrityksiä tai Brexitiä ollut olemassa. 

Mutta siihenhän tämä pöpelikköön muuttaminen aina kaatuu, että emme me kaupungeissa riutuneet milleniaalit mitään pottuja osaa viljellä, hädin tuskin minäkään saan edes rairuohon kasvamaan. 

Tähän osaan tarjota lääkkeeksi vain äitiäni, joka kasvatti perunoita menestyksekkäästi parvekkeella muoviämpärissä joskus vuonna 1997, ja voisi ehkä vetää sosiaalisessa mediassa jonkun perunatyöpajan. 

Pierce Darlington-Bonkers

Laittelen kukkia maljakoihin ja pesen lakanoita jonkinlaista kevättä räpeltääkseni. Tässä vaiheessa vuotta se tuntuu välttämättömältä. Jotain uutta pitäisi ja freesiä. 

Keväällä myös tulee sellainen olo että pitäisi alkaa käydä kirkossa, kai jonkinlaisena epätoivoisena yrityksenä puhdistaa sieluakin. Luin Suomen-vierailulla Kirkkoa ja Kaupunkia ja sen raikas suhtautuminen uskontoon virkisti. Oli artikkelia transmiehestä ja körttiläisestä muunsukupuolisesta Oxfordin-tutkijasta ja diakoniatyöstä, jossa kenelle tahansa tarjotaan euron aterioita jossain seurakuntatalolla ja kirjailijasta, joka mietti että onkohan sitä Jumalaa edes olemassa, helvetistäkö minä tiedän. Tämmöinen pullantuoksuinen luterilaisuus vaikutti aikaa seuraavalta ja käytännönläheiseltä. 

Todellisuudessahan tietysti kirkon sisälläkin on kaikkia tuhatvuotisia tupajumeja jotka pitävät naispappeja pahempana ilmiönä kuin uusnatseja. Ja selvennykseksi: en ole koskaan käynyt säännöllisesti kirkossa. Uskovaiseksi minua ei voi pitkin hampainkaan nimittää, enkä osta mitään Jeesus-eksklusiivisuutta. Olen eronnut kirkosta jo ajat sitten, lähinnä koska silloin kuvittelin olevani jotenkin individualistinen ja originelli ajattelija, enkä mikään narussa vedettävä pässi (sittemmin olen tietysti ymmärtänyt olevani ihan yhtä pässi kuin kaikki muutkin). 

Olen käynyt kirkossa lähinnä pääsiäisenä: pitkäperjantaina on vähän kuin olisi goottiklubilla, kun kaikki on vain synkkää ja kuolemaa ja kärsimystä. Ja sitten parin päivän päästä ollaankin ihan just kidding, kaikkialla on pröystäileviä kukka-asetelmia ja pääsiäismunia ja juhlaa! Tällainen draama minua piristää, koska olen queer. Ja sitten joskus olen taas mennyt perussunnuntaimessuun ja tullut ulos pettyneenä, kun saarnassa on höpisty vain synnin palkasta ja siitä miten meidän tulisi mennä ja käännyttää toiset kansat, ja vannonut että takaisin en enää mene. 

Kirkkoahan pitäisi vihata, ja välillä vihaankin, oikein sydämeni pohjasta. Kaikki lahkot ja kultit pitäisi tietenkin räjäyttää saman tien, mutta en nyt puhu niistä: puhun tässä yhteydessä lähinnä tällaisesta suhteellisen harmittomasta arkisesta protestantismista. Ja on siinäkin ongelmia. Kaikki on patriarkaalista ja synkkää ja iänikuista. 

Mutta kaikkialla muualla pitää myötätunnosta maksaa. Terapeutti maksaa ainakin viisikymppiä tunnissa, ja siellä pitää hoitaa itse puhuminen. Terapiakoirarinkejä järjestetään vain opiskelijoille, ja chihuahua-kahvilaankin pääsy maksaa kymmenen puntaa. Kirkossa saa parhaimmillaan hyvän show'n, jota voi sitten jotenkin yrittää soveltaa omaan elämäänsä. Laulaakin saa vähän. Pahimmillaankin se on ilmaista, ja lisäksi on saanut itsensä raahattua ulos sunnuntaiaamuna, mistä voi tuntea itsensä hyväksi ihmiseksi, ja sitten voi kotiin mennä kirjoittamaan tuohtunutta bloggausta siitä miten paskaa ja patriarkaalista oli. 

Lähinnä hingun kirkkoon siksi, että kärsin ja koen epäonnistuneeni, ja kaipaan sitä jaetun kärsimyksen ja myötätunnon kokemusta, jonka kirkossa parhaimmillaan saa. Eiväthän siellä penkeissä mitkään Slush-kapitalistit istu; ne ovat pitchaamassa uutta sovellusta kravatit viuhuen. Kirkkoon tulevat ne, joita vähän väsyttää. Toki Slush-kapitalistitkin kärsivät, mutta eivät välttämättä juuri nyt, tai sitten he ovat oppineet sulkemaan kärsimysajatukset nopeasti ulos, koska nykykulttuuri suosii negatiivisuus-muhjun nopeaa suodattamista ja korvaamista voimalauseilla. Sellaiseen ei mikään körttiläinen synkistely sovi. 

(Olisi muuten ihanaa, jos joku puukkaisi Slushin ja Herättäjäjuhlat samaan paikkaan.) 

Voihan kärsimykselle toki jotain tehdä kotioloissakin, meditoida ja kaikkea, mutta paljon vaikeampaa se on, varsinkin kun on Netflix ja jääkaappi. Vähän kuin salille meneminen on parempi vaihtoehto kuin se, että yrittää muka tehdä vatsalihasliikkeitä kotona ja luovuttaa sitten kuitenkin kahden jälkeen. Muutenkin tällainen yksin märehtimisen vaatimus kalskahtaa ihan liian suomalaiselta. Ja miksi lohdun hakeminen meditoinnista tai viinasta tai Netflixistä sitten olisi yhtään todellisempaa? Eikö se ole ihan yksi ja sama mistä sen lohdun saa? Eikö kirkkoon meneminen ole kovin kapinan muoto, jos on joutunut myöhäiskapitalismin orjana myymään olutta tylsistyneille opiskelijoille aamuyöhön asti? Uskonto on keinotekoinen rakennelma, mutta ei se chihuahua-kahvila ole yhtään vähemmän keinotekoinen.

Ja kun ulkosuomalaisena ja alityöllistettynä on ylipäätään hyvin vähän kokemuksia siitä, että olisi osa jotain, on ihmisten ilmoille lähteminen usein parempi vaihtoehto, vaikka siellä sitten hävettäisikin ja ahdistaisi myös. Häpeäminenhän on ylipäätään hyvin kristittyä, ja siksi kotoisaa. 

Kristinuskoon minut on kuitenkin kasvatettu, vaikka sitten kuinka leväperäisesti. Ja johonkinhan ihminen haluaa kuulua ja kuvitella että on ns. juuret. Turha tässä on miksikään hare krishnaksi ruveta. Se tuntuisi yhtä väkinäiseltä kuin ne laulukilpailuissa olevat 14-vuotiaat valkoiset lapset, jotka ovat opiskelleet afroamerikkalaisten laulumaneerit. Että ei se sillä parane. Kansantanhuihin vaan. 

Mutta millä perusteella kirkkonsa sitten valitsee maassa, jonka järjestelmiin ei kuitenkaan kuulu, eikä oikein koskaan tule kuulumaankaan? Selaan Wikipediaa Church of Scotlandin ja episkopaalisen kirkon eroista. Ne vaikuttavat hyvin sekavilta ja sattumanvaraisilta, niin kuin uskontojen historia nyt ylipäätään on. Church of Scotland on sentään nimittänyt naisia johtaviin asemiin pitkän jahkailun jälkeen, ja episkopaalitkin alkaneet siunata samaa sukupuolta olevien parien avioliittoja pari vuotta sitten. Tällaisia suvaitsevaisuuden määreitähän minä toki näistä artikkeleista tulin etsimäänkin, mutta Kirkkoon ja Kaupunkiin verrattuna ne tuntuvat vähän hiihtävän jäljessä. Ja sitten on vielä kaikkea turhaa latinaa ja litanioita ja patsastelua, ja Church of Scotland vastustaa aborttia, ja episkopaalitkin uskovat helvetissä palamiseen, mikä on minusta ihan löperöä. Ylipäätään minua kiinnostaa uskonnossa enemmän ihmettely ja käsien levittely ja tietämättömyyden äärelle kokoontuminen kuin mitkään saatanan dogmit.  

Juutalaisuus aina kiehtoo, juuri tämän "vittuako tässä kukaan tietää mistään mitään" -hengen takia (referoin teologiaa tässä ihan vapaasti), koska vanhetessa se alkaa koko ajan enemmän muistuttaa kenen tahansa maailmankuvaa. Juutalaiseksi on toki vaikea päästä, mikä on ihan oikein. Ei minun kaltaistani huithapelia pitäisi päästää osaksi mistään sellaisesta. Kveekarit ovat aina puhutelleet vaatimattomuutensa takia; messutkin ovat vain sitä, että on pullaa ja istutaan huoneessa, ja jos jostakin tuntuu että on asiaa, niin sitten sanoo sen. Mutta suomalaisena ja sosiaalisesti ahdistuneena tällainen tuntuu vähän kuumottavalta: voin jo tuntea painostavan hiljaisuuden ihollani, ja jos jotain sanottavaa muka keksisikin, niin a) tuskin kehtaisi sanoa ääneen kuitenkaan, mikä jäisi harmittamaan, b) sanoisi ääneen, ja nolottaisi.  

Mielellään menisin ennemmin johonkin isoon kirkkoon anonyymiyden säilyttämiseksi. En minä missään pienessä naapurikirkossa kulman takana halua istua, koska siellä on kuitenkin samat mummot viikosta viikkoon ja sitten törmään niihin Sainsburyssa ja niille pitää puhua ja ne kuvittelevat, että olen hetero. 

Saa nähdä. Todennäköisesti menen messuun kerran, ja sitten siellä joku yläluokkalainen pastori Pierce Darlington-Bonkers löpisee että nainen kuuluu hellan ääreen, ja taas petyn enkä jaksa mennä uudestaan. Vähän kuin sinne salille lähtiessä. Olen minä sillä tavalla oman luontoni vanki.  

Tällaisesta ei tietenkään pitäisi kirjoittaa. Pitäisi olla positiivinen ja kirjoitella epämääräisesti että "kevät inspiroi! ostin tällaiset lakanatkin! kylläpä onkin ihanaa että sitten!" Ja laittaa kuvia, joissa on filtteri, eikä mistään henkilökohtaisista koskaan jauhaa. Mutta vittuun kaikki posettaminen, minä olin täällä internetissä ensin, ja jos kirjoittelin jo silloin 19 vuotta sitten liian henkilökohtaisia niin en kai minä nyt vielä aio lopettaa. 

Narsissi

Tammikuu tuntui lyhyemmältä kuin monesti. Yleensä tammikuu on vuoden pisin kuukausi, ainakin kolme kuukautta pitkä. Tuskainen, lähmäinen, epätoivoinen. En tiedä, miksi tällä kertaa ei. Ehkä koska on ollut lämmin (suurimman osan alkuvuodesta on pysytelty kymmenen asteen tuntumassa. Satanutkin on vain pari kertaa. Tiedostan miten harvinaista tämä on.) Ehkä koska olen meditoinut enemmän. Ehkä koska vietin joulun poissa Suomesta, eikä lähtemisen ja palaamisen vetämä juopa ollut niin syvä.

Kämppis innostuu alkuvuoden alennusmyynneistä ja tilaa asuntoon lisää kirjahyllyjä. Minä silmäilen hänen kirjavalikoimaansa: siihen kuuluu pelkästään luontoa ja jalkapalloa käsitteleviä kirjoja. Tositarina jostain sudesta joka on "varastanut yhteisön sydämet" Alaskassa. The Beautiful Game, kirja "jalkapallon sielusta". Haukankasvattajan muistelmat. Gazza Italiassa. (Gazza lienee joku jalkapalloilija. Pitää tarkistaa.) David Attenborough'n kirja nisäkkäiden elämästä. Zlatanin elämäkerta. 

(Näiden vieressä on Dawson's Creek -dvd-setti, mikä jaksaa ilahduttaa minua. Kämppikseni on 35-vuotias heteromies.)

Yhtään romaania hänen kirjahyllyssään ei ole. En minä häntä tästä syytä; en minäkään paljon fiktiota jaksa nykyään lukea. Siinähän voi tapahtua mitä tahansa. Sellaisesta tulee levoton olo. Elämäkin on jo tarpeeksi ahdistavaa.

Luen vanhan blogin tekstejä a) kopioidakseni ne talteen ennen kuin Diaryland lopullisesti räjähtää, ja b) koska ne ovat niin noloja etten halua jättää niitä leijumaan netin syövereihin kenen tahansa löydettäväksi. Olen päässyt vuoteen 2005, jolloin olen näköjään päivittänyt blogia välillä JOKA TOINEN PÄIVÄ, vaikka Internetiin pääseminen tarkoitti tähän maailmanaikaan kirjastoon menemistä, joka jumalan kerta. Olen ollut niin motivoitunut bloggaamaan, että olen Helsingissäkin talsinut joka kerta Lasipalatsille asti (muistatteko kun siellä oli Internet?) päivittämään jotain sen suuntaista että "lähdin kotoa huomatakseni että mulla on nälkä, vaikka vetelin aamiaiseksi ties kuinka monta tempo fitnessiä (miten monta kertaa pitää käydä vielä helsingissä että osaan ostaa muutakin leipää?)."

Olin unohtanut Lasipalatsin internetin, olin unohtanut Tempo Fitnessin. Olin unohtanut miten innokas olin jakamaan ajatuksiani ennen kuin olin saanut tarpeeksi monta hylkäävää apurahapäätöstä varmistuakseni siitä, ettei ajatuksissa ollut mitään palkittavaa. Olin unohtanut, miten paljon hellyyttä minulla oli maailmaa kohtaan ennen kuin se oli kussut muroihini niin useasti, että kykenen nykyään lähestymään sitä vain aseistettuna. 

Kun tulin Edinburghiin ensimmäistä kertaa viisi vuotta sitten, vaelsin East London Streetin residenssiasunnosta ruokaostoksille Broughton Roadin Tescoon. Hullaannuin ostamaan sieltä kaikkea sellaista mitä Suomesta ei saanut: samphirea, gluteenittomia kolmen suklaan keksejä (nykyään niitä tietysti saa jo S-Marketista), halpaa cheddaria, ja punnan kimpun narsisseja. Miten punnalla voi saada kukkia! minä ihmettelin. 

Etsin residenssiasunnon keittokomeron ylähyllyltä maljakon. Asettelin narsissit siihen. Larppasin paikallista: keitin iltapäiväteetä ja luin Stephen Fryn elämäkertaa ja haaveilin. Katsoin yläkerran asunnon ruutuikkunoista ulos. Uuden kaupungin hiilestä tummuneiden talojen kattojonot, niiden takana horisontissa Calton Hillin rinteet. 

Leikkokukat edustavat turhuutta. Eihän niissä mitään järkeä ole, vähän kuin ranskalaisten leivoksissa, joiden päälle joskus laitetaan lehtikultaa. Sehän on ihan tarpeetonta. Täysin epäluterilaista. A bit extra.

Kukkien ostaminen rahattomana on anarkistinen teko. Pitäisi olla järkevä. Pitäisi ostaa kaurahiutaleita ja nauta-sikajauhelihaa ja istua kotona märehtimässä epäonnistumisiaan. Mutta kukat eivät epäonnistumisista perusta. Jos ostaa kukkia, laittaa hetkeksi itsensä tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Kukat aukeavat vaikka olisi millainen työtön vatkulipää. Kukat julistavat, että olet sinäkin jonkin arvoinen, sinä loistelias elukka.

Punnan narsissipuntti on demokraattinen objekti. Se tuo kauneuden meidänkin ulottuville, joille sitä ei yleensä suoda. 

Ja vieläkin, joka vuosi: kun narsissit tammikuussa ilmestyvät kauppoihin, minun on pakko ostaa kimppu. Laitan sen illalla lasipurkkiin ja lasipurkin sängynpäädylle. 

Aamulla yksi kukista on auennut. 

Naiskuvat

(Olen kirjoittanut tämän tekstin luonnoksen jo viime vuonna, mutta luonnoksiin se on jäänyt roikkumaan. BP Awardsin voittajat ovat vaihtuneet galleriassa jo kahdesti, mutta alla viittaamani löytyvät täältä) 

Käyn Portrait Galleryssa katsomassa BP Portrait Awardsin voittajat, kuten joka vuosi. Olen niistä taas eri mieltä, kuten joka vuosi. Kaikki palkitut ovat miehiä, ja muotokuvien arvottamisessa glorifioidaan 

1) äitiyttä (voittajamaalauksessa taiteilijan vaimo imettää), 

2) mystistä naiskauneutta (kaunis nainen katsoo horisonttiin, ai niin ja on raskaana), 

3) tissejä (alastonkuva naisesta).

Tämä tuntuu vanhalta ja väsyneeltä. Ainoat kelvolliset muotokuvan kohteet ovat cis-heteronaisia, ja heitä kuvaamaan kelpaavat ainoastaan miehet. 

Minun suosikkejani ovat pastellisin blokein maalattu australialaisen pikkukaupungin (nais)pormestari (siksikö että työ on naisen maalaama ja siitä puuttuu turhanpäiväinen mystifiointi?) ja valtava, utuinen Ken Loachin muotokuva, jossa hänen rinnallaan juoksee kolmijalkainen koira. 

Raha on Edinburghissa läsnä niin eksplisiittisesti, että se on sekä kuvottavaa että kiehtovaa. 

Erityisesti minua kiehtoo rikkaiden, joutilaiden naisten elämä. Minä vakoilen heitä näissä gallerioiden kahviloissa päiväsaikaan. He liikkuvat aina pareittain, aina hillitysti; heidän naurunsakin on hallittua, ei mitään navettasuomalaista raakuntaa. Heillä on aikaa pysähtyä keskellä viikkoa gallerian kahvilaan, eihän heillä muutakaan elämää ole. 

Missä he ovat tavanneet? Ovatko heidän miehensä työtovereita? Istuvatko naiset saman hyväntekeväisyysjärjestön hallituksessa? Ovatko he naapureita, identtisissä valtavissa kaupunkitaloissa, samalla rikkaalla kadulla, jossa kaikki tekevät ruokaostoksensa Waitrosessa? Ja nyt he tulevat kalliisiin kahviloihin kulutettuaan kulttuuria eikä heidän tarvitse miettiä kahdesti onko heillä varaa ostaa bakewell-torttua? 

Haluaisin olla heidän asemassaan, siksi kai he minua kiehtovat. Heillä on oikeus olla tekemättä mitään. Rahan pariin syntyminen on taannut heille tämän oikeuden. He istuvat naapuripöydässä ja puhuvat vasta näkemistään näytelmistä, ja vaikka he ovat fyysisesti kosketusetäisyydellä, olen heistä yhtä kaukana kuin kahvilan väsyneesti espressoa pumppaavat puolalaiset tarjoilijat.

Heille tällainen elämä on itsestäänselvyys. Minä koen jatkuvasti, etten ole oikeutettu edes yhteen ylihinnoiteltuun kahvikupposeen heidän vierellään. Vaikkei kukaan olisi missään vaiheessa maininnut minulle yhteiskuntaluokan hienovaraisista merkitsijöistä, kuten yläluokkaisista koiraroduista (irlanninsusikoira) tai yläluokan pukukoodista (punaiset housut, tikkitakki), luulen, että aistisin rikkauden heistä silti. Se näkyy heidän tavastaan ottaa tilaa huoneessa, olla kehossaan julkisella paikalla: he tietävät olevansa oikeutettuja olemaan maailmassa. 

Minä olen ollut työvoimatoimiston koulutustilaisuudessa, ja kun on kerran ollut työvoimatoimiston koulutustilaisuudessa, ymmärtää paikkansa: kutistua jokaisessa huoneessa, johon astuu. Meillä on oikeus viedä tilaa vain sen verran kuin meillä on rahaa.

Välipäivät

Olen viettänyt tätä ennen tasan yhden joulun poissa Suomesta. Olin Bristolissa ystäväni luona; hän asui Clifton Suspense Bridgen vieressä vanhassa viktoriaanisessa talossa jonka takat sytytettiin ilta-aikaan.

Aattona kaupat olivat auki iltayhdeksään, kuten normaaleinakin päivinä. Mitään joulurauhan julistuksia ei luettu. Minä kävelin Tescoon suurten kivitalojen ohi ja ihastelin niiden erkkeri-ikkunoihin nostettuja joulukuusia.

Kun ystäväni viimein sai infernaalisen demonilapsensa nukkumaan, livahdimme rinnettä alas pubiin maistelemaan länsirannikon siidereitä ja ystäväni uskoutui minulle siitä, miten kamalaa äitiys oikeasti oli. Joulupäivänä ystäväni riiteli perheensä kanssa ruusukaalien keittämisestä ja siitä minkälainen pettymys kukin perheenjäsen oli, ja koin jonkinlaista huojennusta siitä, etten kuulunut tähän joukkoon eikä minun täten tarvinnut sitoutua tähän sekasortoon emotionaalisesti. Yöllä juoksimme kirkkoon keskiyön messuun, jossa pappi piti end of the year quizia ja jakoi Quality Streetiä rasiasta palkinnoksi kysymyksiin oikein vastanneille. Tästä hän siirtyi sujuvasti Jeesuksen syntymään. Kotona joimme whisky macit.

Tapaninpäivänä paistoi aurinko ja lämpöä oli yli 10 astetta. Menimme kävelemään Ashton Courtin nummille, jonne tuntui lähteneen puoli muutakin kaupunkia. Tällainen jouluna ihmisten pariin jalkautuminen oli minulle täysin käsittämätön konsepti.

Edinburghissa sataa, mutta postitoimisto mainostaa optimistisesti ikkunassaan että heiltä voi ostaa pulkan valmiiksi tulevia lumikelejä varten, 10 punnan kappalehintaan.

Kun ajamme yläluokkaisten asuinalueiden ohi, muistan Bristolin: tulee vastaan riveittäin suuria vanhoja kaupunkitaloja, joiden erkkeri-ikkunoihin on nostettu valtavia joulukuusia. Talot tuntuvat käyvän kilpavarustelua siitä, kenellä on suurin kuusi. Ne hipovat katonrajaa ja on aina koristeltu pelkästään värittömin valosarjoin; mitään mauttomia kimmeltäviä ornamentteja niiden oksille ei ole nosteltu.

Kun ajaa vähän eteenpäin, päätyy työväenluokkaiselle asuinalueelle, jossa tilanne on äkkiä toinen: suurimman kuusen sijaan täällä käydään amerikkalaishenkistä kilpavarustelua siitä, kenen jouluvalot ovat räikeimmät, vilkkuvimmat, värikkäimmät: on hohtavaa joulupukkia, porotokkaa, sateenkaaren väreissä vilkkuvia valoköysiä silmänkantamattomiin. Ne räjähtävät pimeästä silmille vulgääreinä.

Kun ajaa vielä eteenpäin, talot ja jouluvalot loppuvat, ja vastaan tulee vain kiviaitojen reunustamia peltoja ja tien ylle kurottelevia käkkyräisiä puita. Sitten tulevat vastaan South Queensferryn kolme siltaa (vanha rautatiesilta, joka painetaan aina postikortteihin; uudempi 1960-luvun silta; viime vuonna valmistunut futuristinen silta).

Alice on ostanut jouluaterialle kultaiset, flamingoin koristellut paukkukarkit. Minun voittamastani paljastuu pieni muistivihko. Alice saa vaaleanpunaisen vesipistoolin. Ruskeasilmäinen ajaa takaisin illalla ja Alice nukahtaa takapenkille, koska on syönyt ainakin kilon perunoita.

Joulun välipäivät ahdistavat joka kerta. Joulu itsessään antaa luvan möllöttää sohvalla ja avata housujen vetoketjun ja katsoa kahdeksan tuntia tv:tä putkeen. Tapaninpäivänä alkaa jo kuristaa. Välipäivät ovat vastenmielinen, paikallaan junnaava poikkeustila. Ne muistuttavat siitä, että jäljellä on enää muutama päivä siihen, kun pitäisi muuttua toiseksi ihmiseksi, luoda nahkansa ja aloittaa uudestaan puhtaalta pöydältä. Uutismediat kirkuvat parempaa vuotta ja uusia tapoja jotka tulisi omaksua: fitness-harrastuksia, meditaatiosovelluksia, ruokavalioita, vedenjuontirutiineja, bullet journaleita, vegaanihaasteita, tipattomia tammikuita, vaatekaapin minimalisointia, joihin kaikkiin kai teoriassa olisi 12 kuukautta aikaa, mutta ne pitäisi kuitenkin ehkä saada menestyksekkääseen alkuun jo tammikuussa.

Pitäisi luoda vuodesta sellainen kuin on aina halunnut (kun tästä nykyisestä ei kuitenkaan tullut sellainen kuin oli aina halunnut), vaikka kaiken yllä leijuu kalvava, alkukantainen kauhu siitä, ettei mikään kuitenkaan tule muuttumaan: edessä on taas 365 päivää rämpimistä näkymätöntä horisonttia kohti, väsyneenä, vailla suuntaa. Epätoivoisia, epäonnistuneita yrityksiä, jotka jäävät maailmalta näkymättömiin.

Myös pitäisi reflektoida kulunutta vuotta ja sen kokonaissaldoa, vaikka ei millään muotoa haluaisi käydä uudelleen läpi joka ikistä tappiota, joiden ansiosta saldo jää auttamatta miinukselle, taas. Olen elänyt kapitalismissa riittävän kauan sisäistääkseni, että ihmisarvoni on suoraan verrannollinen tehokkuuteeni.

Ei minulle ole jaettu niitä eväitä, joilla onnistunut vuosi toteutettaisiin. En enää muista, millaista on onnistua jossain. Ei minulla ole siitä käsinkosketeltavaa kokemusta. Muistan kun minut joskus suostuteltiin kokeilemaan frisbeegolfia. Heitin kiekon suurinpiirtein korin suuntaan, mutta samalla pelkäsin että se oikeasti menisi sisään, koska mistä minä tietäisin mitä silloin pitäisi tuntea?

Ruskeasilmäinen lähtee juhlistamaan ystävänsä syntymäpäivää karaoke-iltaan. Minäkin menisin, mutta minua on varoitettu siitä, että ystävän aviomies on helvetillinen kusipää, johon minulla menisi hermot. Tämä on varmasti totta, koska minulla menee hermot jo siihen, kun kämppäkaveri kommentoi kenellä television naisista on liikaa meikkiä. Minä avaan valkoviinin ja jään kotiin kirjoittamaan. Napsautan joulukuusen valot päälle. Sen olen sentään onnistunut koristelemaan.

Ankkuri

Puolalaisten ruokakauppojen ikkunoissa mainostetaan karppeja. Karppi ostetaan jouluksi. Se laitetaan kaupassa muovipussiin ja kotona kylpyammeeseen. Siellä karppi uiskentelee pientä ympyrää, kunnes se jouluaamuna laitetaan pataan.

Karppi edustaa marginaalisempaa joulua keskustan ulkopuolella. Keskustassa on pröystäilevä, kapitalistinen joulu: maailmanpyörä, joulukuusilabyrintti, luistinrata; keskieurooppalaisen näköisiä kojuja, jotka myyvät hehkuviiniä ja tekolunta ja porontaljoja.

Princes Streetiä ei pääse eteen- eikä taaksepäin, varsinkaan viikonloppuisin. Glasgow’sta tulee aamupäivällä junalastillinen ihmisiä, jotka kuvittelevat tulevansa viettämään viihtyisää ja maagista päivää joulumarkkinoille. Heidän kuvitelmastaan jäävät uupumaan toiset junalastilliset ihmisiä, jotka ovat ajatelleet samoin, ja jotka tekevät joulumarkkinoista läpipääsemättömän, kastanjankatkuisen ihmishelvetin, jossa britit yrittävät hillitä vihaista tuhahteluaan ja minä en.

Pakenen keskustasta Stockbridgeen laulamaan kauneimpia joululauluja. Merimieskirkon pastori on ajanut Lontoosta pohjoiseen takakontti täynnä Turun sinappia, Presidenttiä, luumumarmeladia ja joululauluvihkoja. Suomalaiset tai suomalaisiin liittyvät asettautuvat kellaritilan klaffituoleille ja laulavat kuuliaisesti vihosta Arkihuolesi kaikki heitä. Lapset eivät perusta melankolisista lauluista ja juoksentelevat riemusta kiljuen ympäri huonetta. Ei tämä heidän tilaisuutensa ole, vaikka heidät raahataankin mukaan tekosyyksi; meitä aikuisia vartenhan tämä on, juuriltaan lähteneitä.

Takarivissä istuu vakavakasvoisia vanhuksia vakavissa palttootakeissa. He eivät juuri hymyile tai puhu kenellekään. Minä en tiedä mikä heidän tarinansa on, koska he eivät jää turisemaan joutavia glögilasin ääreen; kai he tulevat, koska tämä ankkuroi heidät johonkin. Ehkä heijastelen. Minuthan se ankkuroi.

On näitä ruuhkavuotisia lapsiperheitä, jotka tulevat kiemurtelevien leikki-ikäistensä kanssa ja hössöttävät tärkeinä korvapuustipöydän takana, koska sekin ankkuroi heidät johonkin. On opiskelijoita, jotka ovat laulamassa muka läpällä; oikeasti, koska se vähentää turvattomuuden tunnetta lohduttomassa maailmassa. On lasten skotlantilaisia isovanhempia, jotka opettelevat suomea voidakseen puhua sitä lapsenlapsilleen.

On Ruskeasilmäinen vieressäni klaffituolilla, hapuilemassa paksulla aksentillaan Sibeliusta. En khai-pa khul-ta-khaan. Minua liikuttaa, koska hän yrittää vuokseni. Hän on käynyt täällä jo kaksi vuotta kanssani tuijottamassa näitä käsittämättömiä laulunsanoja ja kuuntelemassa haparoivaa pianosäestystä. Nyt hän on aloittanut suomen tunnit ja taivuttaa verbejä ylpeänä ja lähettää minulle viestejä joissa lukee “Minuus kaksitoiste Rovaniemissa keskiviikkona!” enkä minä raaski korjata hänen kielioppivirheitään.

Merimieskirkon pastorilla on villatakki ja converset ja hän lukee meille punakantisesta Raamatusta jouluevankeliumin. Ja tapahtui niinä päivinä; me kokoonnumme kerran vuodessa community centren hilseilevään kellariin, koska lohtu on sitä, että vaikka mikään ympärillä ei ole pysyvää, menee Heinillä Härkien Kaukalon vielä samalla tavalla kuin kaksikymmentä, kolmekymmentä, viisikymmentä vuotta sitten; lohtu on sitä, että vaikka Home Office jakelee kylmäkiskoisia karkotuskirjeitä, haluaa joku kuitenkin lukea meille jouluevankeliumin ja kaataa pahvimukiin haaleaa glögiä. Täällä se, mitä alunperin olimme, saa hetken olla näkyvillä: voimme näyttää sen puolisoillemme, lapsille, appivanhemmille. Näin minä kasvoin, näin kasvoivat nämä muutkin, meidän outoutemme ja vinoutemme ei olekaan mikään yksityinen kuriositeetti: sen validiutta on tukemassa kokonainen huoneellinen aikuisia ihmisiä, jotka eivät selviä Sylvian Joululaulun kolmannesta säkeistöstä kuivin silmin.

Minä ostan merimieskirkolta ylihintaisen luumuhillon ja levyn Fazerin hasselpähkinäsuklaata. Ruskeasilmäinen ostaa mukillisen glögiä ja jää vaihtamaan kuulumisia suomen kurssilla tapaamiensa isovanhempien kanssa, jotka ovat tulleet hänen laillaan hapuilemaan laulun sanoja solidaarisuussyistä.

Päivät viheltävät ohi itsestään, ilman että saan tehtyä mitään. Vuoden viimeiset metrit hupenevat olemattomiin ja niiden yllä leijuu paniikki: tämäkin deadline menee taas ohi ilman että olen tehnyt LinkedIN-profiilia tai nettisivua tai esseekokoelmaa tai minkäänlaista urasuunnitelmaa koko VUONNA. Ja nyt on oikeastaan turha edes aloittaa, koska en minä niitä kahdessa viikossa kuitenkaan valmiiksi saa. Ainoa mihin voin luottaa on sohvalla istuminen, vilttiin kietoutuneena, klementiinejä mutustellen. Puut ovat menneet nukkumaan, ja nukkumaan haluaisin minäkin. Synninpäästöä tälle ei tunnu löytyvän oikein mistään.

Hirvivaara

Pellot humisevat bussin ikkunan ohi. Länsi-Suomi on litteää, jatkuvien peltojen täplittämää. Niiden välissä kasvaa kuusimetsää. Ruskeasilmäinen haluaa niin kovasti nähdä kurjen, että hallusinoi sellaisen joka pellolle. 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on puu.” 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on tienviitta.” 

”Tuolla on kurki!” 

”Se on varis.” 

On typerryttävän lämmin, ja minä juon jatkuvasti vissyvettä, mitä ei yleensä koskaan tapahdu. Tuijotan bussin ikkunasta ja yritän ajatella. Kaipaan niitä aikoja, kun bussin ikkunasta katselu vielä oli autuasta, tilavaa; kun mielen vaeltelu tarkoitti sen organisointia, turhien tiputtamista pois, olennaisuuksien huomioimista. 

Nyt mielen vaeltelu tarkoittaa sitä, että hirvivaroitusmerkin tien sivussa nähtyäni kuvittelen jo, miten hirvi rysähtää bussin tuulilasiin. Ruskeasilmäinen singahtaa bussin vessan ovesta läpi, koska tietysti hänen piti taas juuri mennä vessaan, miksei hän kykene hallitsemaan rakkoaan edes hirvivaaran ajan? Onko se oliivin kokoinen? Tai sitten: kuski vaikutti jo valmiiksi niin stressaantuneelta, että tekee varmasti ajovirheen, jotain mopoautoa väistäessään vetää mutkan liian suoraksi, bussi kellahtaa kyljelleen, minä en saa turvavyötäni auki, Ruskeasilmäinen on tajuton, en kykene pelastamaan häntä, tai ehkä hän on taas siellä helvetin vessassa, bussi syttyy tuleen, kaikki Raumalta Helsinkiin matkustavat palavat karrelle, paitsi minä, koska jään henkiin kertomaan traumastani, yksin. 

Ennen oli ajatuksia; nyt on vain pelkoja. 

Siitä tietää saapuneensa taas Britanniaan kun jo lentokentällä kattopaneelin läpi tippuu vettä ja alle on laitettu sankko ja sellainen keltainen kyltti, jossa varoitetaan liukkaasta lattiasta. Sankko pysyy siellä varmaan kuukausia, ehkä vuosia, eikä kukaan tee asialle mitään. Se poistetaan vasta kun koko lentokenttä räjäytetään.

Lämpötila tippuu taas helpottavaan kahteenkymmeneen asteeseen, mutta ärtynyt kämppis puhisee silti, että päivällä on liian kuuma ja yöllä ei saa nukuttua. Minä katson ulos, missä sataa vettä hämärtyvään, 15-asteiseen iltaan, enkä sano mitään. Hän olisi kai tyytyväinen jossain, missä lämpötila on nollassa kesät talvet. Ehdottaisin hänelle Suomeen muuttoa suurimmaksi osaksi vuotta, ellei hän olisi poistunut Skotlannin rajojen ulkopuolelle tasan kerran, ja silloinkin ex-tyttöystävän pakottamana, Fuengirolaan. 

Kun palaa takaisin, kelluu pari päivää lomanjälkeisessä todellisuudessa, jossa molemmat maat tuntuvat yhtä fiktiivisiltä, niiden tavat ja kirjoittamattomat säännöt läpinäkyviltä. Sitten ajatukset taipuvat taas ympäröivän todellisuuden ympärille ja hyväksyvät sen, koska eivät jaksa sitä jatkuvasti kyseenalaistaakaan. Ei sillä tavalla voi elää.

Omaa identiteettiäni en silti väsy tonkimaan: visiitti visiitiltä muutun itäsuomalaisemmaksi. Hingun savolaisten seuraan. He osaavat kommunikoida sillä tavalla kuin minäkin. Vaikka Itä-Suomessa asuessani koin koko ajan olevani jotenkin väärin ja väärässä paikassa, koen nyt paradoksaalisesti että ainoastaan savolaiset ymmärtävät minua. 

En jaksa enää vastustella tätä kehitystä. Antaudun sille suosiolla. En jaksa enää yrittää. En minä brittien pokkuroinnin sääntöjä tule koskaan sisäistämään. Oikeasti haluan vain sanoa jokaiselle kassahenkilölle, että "no mittee teillä tännään on". Pane kolome nuita muikkuja. Mitkä niistä nyt parraalta näättää.   

Ehkä meille kaikille käy lopulta näin. 

Alan ymmärtää ulkosuomalaisia, jotka roikottavat suomenlippua asuntonsa ikkunasta ja hoilaavat Eppu Normaalia matkalla töihin ja tyrkyttävät karjalanpiirakoita kaikille, niillekin, jotka eivät niitä halua. He eivät halua menettää suomalaista osaa identiteetistään, koska ilman sitä tuntuu jotenkin eksyneeltä ja vajanaiselta. Ehkä se on neulottu meihin niin tiukasti, ettei siitä pääse eroon, vaikka kuinka haluaisi. 

YouTube tarjosi Alanis Morissetten Thank U:ta. Kuuntelin. Jätin sen soimaan uudestaan. Kappaleen ilmestyessä en ymmärtänyt siitä mitään, ja sen videotakin pilkattiin kaikkialla, kuten tietysti aina mitä tahansa, missä nainen tekee jotain muuta kuin hymyilee nätisti miehelle. Nyt haluan uskoa ymmärtäväni Alanista paremmin, kun hän laulaa how bout no longer being masochistic. 

How 'bout me enjoying the moment for once.
How 'bout grieving it all one at a time.

Se on tietysti mahdollisimman vähän itäsuomalainen kappale, koska siinä kiitetään asioista. Savolaiset eivät kiittele, ovat liian sarkastisia sellaiseen. Silti laulu resonoi minussa. Ehkä en ole sataprosenttisesti mitään. Ehkä meissä kaikissa on vähän kaikkea.