Ohi syyskuun

Rämmin syyskuun alun läpi hämmennyksessä ja epätoivossa. Olen ollut koko elokuun festivaalitöissä kuten tavallista, ja olen niiden jälkeisessä tyhjyydessä sekä loputtoman uupunut että sietämättömän levoton. Menen selaamaan blogia löytääkseni lohtua edellisistä syyskuun merkinnöistä, mutta huomaan etten ole päivittänyt blogia syyskuussa sitten vuoden 2016. Ovatko syyskuut vain olleet niin väsyneitä ja hämmentyneitä, etten ole saanut mistään langanpäästä kiinni kirjoittaakseni? Ehkä? Olen liian uupunut muistaakseni.

Festivaalityö vetää puoleensa meitä neurokirjavia, koska se on jännittävää, intensiivistä ja adrenaliinintäyteistä: menemme joka päivä yhdessä taisteluun, ja joka päivä selviämme taistelusta, ja seuraavana päivänä sama toistuu. Tällaisen mankelin läpi olisi mahdotonta rutistua kuukautta pidempään, mutta mikä toveruuden täyttämä kuukausi se onkaan!

Kun kaikki sitten loppuu kuin seinään, on kontrasti liian suuri. En enää tiedä mitä tehdä itselläni. Kukaan ei naura hölmöille vitseilleni, kukaan ei huutele perääni radiopuhelimella minua tarvitessaan. Melkein kaipaan hankalien asiakkaiden kanssa väittelyäkin, se on samalla tavalla adrenaliinintäyteistä. Missä on se nainen, joka työnsi minut syrjään runnoessaan sisään jo alkaneeseen tapahtumaan? Voisiko hän tulla takaisin tähän köyhään elämääni, voisimme vaikka lavastaa tapahtuman uudelleen?

Tyhjyyttä korostaa kalvava tunne siitä, että syyskuussa jonkin uuden pitäisi alkaa.  Vuosikausien kouluputki on tarttunut itsepintaisesti aivoradoille: tähän aikaan vuotta olisi aika valita ensimmäisen koulupäivän vaatteet ja mennä sisälle uuteen rakenteeseen. 

Mutta ei ole uutta penaalia. Ei ole edes työväenopiston keramiikkakurssia tai kuorolaulua. Käyn tuopilla kahden festivaalityökaverin kanssa. He ovat minua kaksikymmentä vuotta nuorempia, ja ottaneet nyt vastaan säännölliset työpaikat (näiden kuukauden mittaisten päättömien taistelujen sijaan) ja avanneet eläkesäästötilit. Sellaisen edessä on hankala tuntea tyyneyttä. Minä leijun syyskuun limbossa heidän ohitseen kuin nenäliina. 

Ei auta tuoksukynttilöiden polttelu eikä journalointi, koska journaliinkin kirjoitan vain väsyttää ja en tiedä mitä tässä pitäis ja mitä vittua ja väsyttää. Ei auta voimajooga, ei auta sorkkarauta.

Lontoo auttaa vähän. Pakenen syyskuuta Lontooseen, ja Lontoo syytää virikkeitä silmille niin nopeasti, ettei synkille ajatuksille (tai oikein minkäänlaisille ajatuksille) jää tilaa. Kaupungissa on trooppista: on yli kaksikymmentä astetta ja sataa, ja kaupungin yllä leijuva saastepilvi lukitsee kosteuden sisäänsä ja jättää meidät muhimaan siihen, tai jotain sinne päin, en minä mikään meteorologi ole.

Majailen Julien muhkuraisella nahkasohvalla kovin lontoolaisessa asunnossa: kylpyhuone on omituisen monitahokkaan muotoinen ja sen seinää täplittää home. Lattian laminaatti joustaa jalan alla niin, että sen alla vaikuttaa olevan trampoliini. Koko asunnon seinät on peitetty juuri sellaisella woodchip -tapetilla, josta Jarvis Cocker laulaa Disco 2000:ssa, ja jonka poistaminen on ilmeisesti ihan perkeleellinen urakka. Keittiössä on yhteensä kolme haarukkaa, ja niistäkin yksi on kakkuhaarukka. Tammisen lipaston päällä tunnelmallisesti repsottava antiikkilamppu on kaunis, mutta varmaankin syttyy spontaanisti tuleen jos tähdet ovat väärässä asennossa. 

Mutta tällaista Lontoossa pitääkin olla, minä nyökyttelen. Kaikki muut kuin miljonäärit asuvat juuri tällaisissa epämääräisissä kopperoissa. Heidän kotinsa murenevat käsiin ja pysyvät kasassa vain teipillä ja woodchip-tapetilla. Koko kaupunki on vain kokoelma pieniä pölyisiä kyliä jotka pysyvät kasassa teipillä ja woodchip-tapetilla ja tahdonvoimalla.

Lontoon metrotunnelit risteilevät asemien sisällä ja asemalta toiseen kuin kattilallinen spagettia. Se rauhoittaa minua jotenkin. Ehkä siksi, että aivoni tuntuvat samanlaisilta. Loputtomilta risteileviltä tunneleilta, joissa kaikissa on joka hetki juna menossa jonnekin, paitsi kun se lopulta hajoaa. Severe delays on the Metropolitan line, severe delays on myös aivoissani harva se hetki.

Metron ihmisiä rakastan. He istuvat vastapäätäni tarkkailtavana kuin tarjottimella. Heillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin odottaa omaa asemaansa, ja odottaessaan he tekevät hajamielisesti täyteliikkeitä: hymyilevät kuulokkeissaan pyörivälle podcastille, torkkuvat, hierovat mietteliäästi leukaansa. He istuvat kunnioittavassa hiljaisuudessa. Tubessa kukaan ei kuuntele Tiktok-videoita puhelimestaan äänet päällä, kuten joka ikisessä pienemmässä kaupungissa nykyään. He ymmärtävät, että tämä on jaettu tila, jossa jokainen vain yrittää päästä jonnekin.

Minä yritän päästä Elephant&Castleen. Metro on varmaan täynnä erilaisia syyskuita, ajattelen. Joillekin syyskuu ei merkitse mitään. Ehkä suurimmalle osalle näistä ihmisistä syyskuu ei merkitse yhtään mitään, mutta ehkä jollain toisellakin näistä kahdesta miljoonasta päivittäisestä matkustajasta on vaikea syyskuu. Ehkä hän on tässä samassa nuhruisessa Bakerloon vaunussa. Ehkä tämä tila tilojen välillä on hänen päivänsä ainoa armollinen hetki. 

Ainakin syyskuu on tällä kertaa merkitty muistiin. Tulevaisuuden H: tässä vaiheessa on hankalaa. Keksi jotain millä täyttää aikasi, oli se miten mielivaltaista tahansa. Istu kahvilan puutarhassa viikunapuun alla ja tuijota tiiliseinää. Ehkei se ratkaise mitään, mutta ehkä se on kaikki mitä syyskuussa voi tehdä.

Kriittinen massa

Heinäkuu: melkein ohi. Kesä: melkein ohi. Kävin Suomessa. Makasin pari päivää keuhkoputkentulehduksessa nukkuen ja yskien, oli juhannus, kaikki meni minulta ohi. Arlandan lentokentältä ostin liian karvasta salmiakkia, jonka nimi oli salt skum. Kävin Helsingin Pridella, selvisin Esplanadille asti ennen kuin kengät kastuivat ja niistä kuului joka askeleella tsihhh, ja pakenin kahvilaan. 

Ennen lähtöä kävin Mall of Triplassa ja pyörin siellä ympyrää kuin maalainen. En löytänyt Prismaan, opastekylttien hyödylliset opasteet olivat luokkaa "downtown". Tämä ei tietenkään ole mitenkään originelli huomio. Triplaa pilkattiin muistaakseni joka ikisellä foorumilla sen syntyvaiheessa, ja nyt tuohtumus on laantunut ja ihmiset suunnistavat sokkelossa kuin natiivit, paitsi minä, joka olen aina myöhässä kaiken suhteen. 

Helsinki alkaa muistuttaa Abu Dhabia - kaikki toiminta keskittyy kauppakeskuksiin, joita rakennetaan jatkuvasti lisää. Ehkä se on ilmastonmuutoksen edessä järkevää, ajattelen kyynisesti; Abu Dhabissakin paikalliset viettivät kaiken vapaa-aikansa ostareilla, koska ne olivat ainoita ilmastoituja paikkoja, mikä 45 asteen helteessä on tervetullutta. Tämä kai Helsingissäkin on edessä. 

Triplassa on pieni galleriana toimiva liiketila, jonka seinille on ripusteltu valokuvia. Tällaisiin paikkoihin galleriat kai nykyään päätyvät, läpeensä kaupallisiin, jonkinlaisena savuverhona kaupallisuudelle: mutta tämähän on monikäyttötila, eikä mitään kapitalismia! Kyyninen tällaisen toiminnan suhteen ei sovi olla, koska edistys ja innovaatio ja nykyaika. 

Koska olen kuitenkin homeinen boomer, minua R-kioskin viereen puserrettu hämärä galleriatila vähän masentaa. Miksi? Siksikö, että taiteelta on mennyt valta? Ei kai sellaista koskaan ollutkaan, ja kesyjen maisemavalokuvien paikka on tuskin koskaan ollut mikään anarkistien valtaama taidepurkutalo.

Mutta ainakin taidetta on helpompi ottaa vastaan kun siltä ei valtaa tilaa joku NRJ:n soittolista ja kasvoseerumia markkinoiva soundtrack. Haluaisin idealistina uskoa taidetilojen puhtauteen samalla tavalla kuin kirjastojen demokraattisuuteen: tätä varten ne on tehty. Erikseen on sitten alikulkutunneliin kahdelta yöllä maalattu muraali, jolla on oma arvonsa, koska se varastaa epätilaa käyttöönsä. 

Kauppakeskuksessa taiteelle myönnetty käpyinen liiketila on juuri sitä: myönnytys. Tule nyt ripustamaan ne jonniinjoutavat valokuvasi tänne seinälle, mutta älä kuvittele mitään muuta. 

Palaan Triplasta Skotlantiin ja menen sunnuntaina Ocean Terminaliin. Curious Seed-tanssiryhmällä on avoimet harjoitukset, joita minä käytän hyväkseni koska kaltaisillani köyhimyksillä ei ole tanssimattoa tai ylipäätään tilaa liikkua. Curious Seedillä on. He ovat saaneet kauppakeskuksen toisesta kerroksesta käyttöönsä entisen liiketilan. Tila on kaksikerroksinen, yläkerrassa on työpöytiä ja keittiö. Alakerran lattialle on levitetty tanssimatto, toisella puolella huonetta on rivi pikkuruisia kopperoita. Mietin, mitä ne ovat alun alkaen olleet, sovituskoppeja ehkä? Nyt niihin on viritelty taidetta, yhdessä palaa sininen hehkulamppu.

Ocean Terminal oli ehkä joskus vuosituhannen alussa vetovoimainen kauppakeskus, mutta nyt se on Leithin perukoille unohtunut ja nukkavieru kolhoosi, ja myös markkinavoimat ovat joutuneet sen myöntämään. Siksi Curious Seedillä on halpa toimitila, siksi gallerioita on siroteltu kauppakeskukseen useampi, ja alakerrassakin on jokin joutava museo, jossa roikkuu vanhoja valokuvia alueen kalastajista. Entistä Debenhamnsin tavarataloa hallitsee nyt suuri epäkaupallinen tila, jossa kokoontuu sirkuskoulu, virkkauskerho, vuokralaisten liitto ja sekalainen joukko muita toimijoita. Sunnuntaina siellä harjoittelee Tinderbox-orkesteri, jonka kakofoninen äänivalli vyöryy tanssitilaan ja koko muuhun kauppakeskukseen. 

Ocean Terminal on kauppakeskuksena nykyajan näkökulmasta niin epäkiinnostava ja vanhanaikainen, että sen on vanhojen liiketilojen tyhjennyttyä täytynyt antaa periksi epäkaupalliselle toiminnalle. Kaiken maailman kirpputorien ja hörhöyritysten määrä on saavuttanut jonkinlaisen kriittisen massan, jonka ansiosta tilasta on tullut omituinen, mielenkiintoinen. Sen asiakaskunta ei ole enää pelkästään kuluttavaa luokkaa. Tavalliset ostarit, kuten keskustan St James ovat itsestäänselvästi kuluttamisen paikkoja. Niissä joutuu häpeään jos ei kulje kauppakassi kourassa, täytyy piilotella sitä, että tilaan tulee vain käyttämään vessaa. Enhän minä pelkästään pissille tullut! Oli itse asiassa tarkoitus poiketa myös John Lewisissa ostamassa villalankaa, katsokaa!

Yksi galleriatila kauppakeskuksessa on myönnytys. Useampi galleriatila on suorastaan vaarallinen. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Tässä on tällainen entinen kauppa, miksei siellä voisi olla vaikka amfiteatterillinen vanhoja pianoja? Voisiko tähän tyhjään liiketilaan rakentaa pienoisrautatien? Miksi ei? Kauppakeskuksen käyttäjänä joudun miettimään miten olen tässä tilassa, jos minulta ei edellytetä kuluttamista. Vaikka en olisikaan menossa virkkauspiiriin vaan Bootsiin hakemaan hammastahnaa, tunnen silti itseni anarkistiksi: meilläkin on tässä tilassa valtaa! Kaikenmaailman tyhjäntoimittajilla ja luopioilla! 

Liminaalia tilaa Ocean Terminal ei vielä ole. Siihen vaadittaisiin kauppakeskuksen hylkääminen ja tyhjentyminen, jolloin se olisi niin kaukana alkuperäisestä tarkoituksestaan, että siitä tulisi pelkästään epätila. Ocean Terminal on jonkinlainen kolmas tila. Kuten Leithissä muutenkin, siinä elävät rinnakkain vanha ja uusi maailma, vähän vaivaantuneesti ja toisiaan vasten hangaten, mutta elävät kuitenkin.

Utopioita ei tietenkään ole luotu kestämään, ja Ocean Terminalin vanha osa aiotaan purkaa jo syksyllä. Meille on lähetetty tästä kirje kotiin. Siinä lupailtiin kliinisten havainnekuvien myötä uusia visioita, siis kuluttajille. Sosiaaliset tilat varmaan heivataan helvettiin tavoitteessa korjata häpeäpilkku ja tehdä siitä taas houkutteleva. Curious Seed ei tiedä miten monta kuukautta he vielä saavat pyörittää epäkaupallisia työpajojaan. 

Mutta hetken altavastaajilla on ollut valta, eivätkä he sitä unohda.

Limbo

Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, mutta minä ehdin hädin tuskin huomata ne, koska vaellan vain töihin ja töistä takaisin kuin limboon juuttunut haamu. Juon aamulla kitkerän mutteripannukahvin että saan itseni ovesta ulos, menen kahdeksaksi tunniksi vääntelemään naamaani lapsille ja höpisemään tuulivoimasta, ja sitten istun puoli tuntia bussissa takaisin kotiin ja tuijotan ulos mitään näkemättä. Bussissa on aina tunkkaista ja kuski kaahaa huolettomasti niin että päämme kolisevat bussin ikkunoihin ja joku köhii jatkuvasti takanani kuin keuhkotautinen, mutta silti bussissa istuminen on päivän paras osa, koska se merkitsee että työpäivä on ohi ja saan olla hetken pois päältä.

Töissä on pakko olla koko ajan päällä, kuin puhelin, en voi hetkeksikään kääntyä seinään päin ja pyöritellä silmiäni että voi saatana, koska sen saattaisi nähdä lapsi tai hänen keskiluokkainen, paheksuva vanhempansa joka on maksanut siitä että on tuonut jälkikasvunsa tiedefestivaaleille heitä sivistääkseen. Täytyy hymyillä, ja täytyy innostaa, ja täytyy projisoida äänensä huoneen perimmäiseen nurkkaan että siellä istuvat aratkin lapset kuulisivat, miten tuulen työntövoima pyörittää tuulimyllyn siipiä.

He nauravat uskollisesti niissä kohdissa, joissa kuuluu nauraa, he tökkivät pienillä likaisilla käsillään sinitarraa kiinni puutikkuun ja painavat tusseja pahvia vasten niin voimakkaasti, että niiden kuitukärjet ovat päivän lopussa levinneet muodottomiksi. Minun kärsivällisyyteni heidän epäpätevyytensä edessä uhkaa loppua: etkö sinäkään saatana kuunnellut että puutikku on tarkoitus tökätä tähän koloon! Mutta eiväthän he aiemmin ole sitä tehneet, maailmassa lähes kaikki on heille ensimmäinen kerta, ja minä käytän esiintyjänlahjani siihen että selitän heille mukamas kärsivällisesti kaiken, uudestaan ja uudestaan.

Festivaalia on jäljellä enää pari päivää, mutta vapaata en saa sittenkään. Menen saman tien kiertämään maata pakettiautolla ja taas: vääntelen naamaani lapsille, esitän heille pölvästiä, joka ei ymmärrä maapallon ja auringon suhteesta yhtään mitään ennen kuin vastanäyttelijäni sen minulle kertoo, kaatuilen lavalla (sitä lapset rakastavat, ja kaiken tieteellisen aurinkopuheen jälkeenkin se näyttää olevan ainoa asia joka jää heidän mieleensä, koska tiedefestivaaleilla he muistavat minut joskus kahdenkin kuukauden takaa ja sanovat: sinä olit meidän koulussa ja sinä kaatuilit lavalla! You were being quite silly!) ja sitten pakkaamme lavasteemme pakettiautoon ja ajamme seuraavaan kylään, ad infinitum. Kaatuilen ja hymyilen ja innostan, mutta itseäni en jaksa enää innostaa mihinkään.

Olen loputtoman väsynyt tässä limbossa pyöriessäni enkä jaksa ajatella tulevaisuutta; olen loputtoman keski-ikäinen enkä jaksa ajatella sitä, että kaikki mahdollisuudet maailmassa ovat tarjolla vain minua puolta nuoremmille. Heille on mentorointiohjelmia ja harjoittelupaikkoja, keski-ikäisille pelkästään lämmintä kättä ja saavuttamattomia vertailukohtia: tiesitkö, että Tolkien kirjoitti Hobitin 45-vuotiaana!

Menestysromaanin ehtisi vielä aloittaa, mutta kuka tietää ehtisikö sitä enää lopettaa; Tolkienillakin oli varaa palkata taloudenhoitaja ja istua päivät kirjoittelemassa. Water of Leithin uhkaavan näköinen kyhmyjoutsen pyöriskelee joen pinnalla kun läheisen tukiasunnon asukas heittää sille leipää. Joutsen ei ehdi; lokki on aina röyhkeämpi ja nopeampi, se syöksyy alas ja sieppaa leivänkantin joutsenen ja liejukanan ulottuvilta ja lentää tiehensä. Röyhkeät pärjäävät, väsyneet jäävät veden pinnalle pyörimään. Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, eikä se merkitse mitään, vaikka joskus se merkitsi, mutta tänä keväänä en ehdi miettiä sitäkään.

Bunkkeri

Rakastan Terminator 2 -elokuvaa, mutta en erikoistehosteiden tai Arnold Schwarzeneggerin tai edes Linda Hamiltonin lihaksikkaiden käsivarsien takia.

(Linda Hamiltonin käsivarsista Terminator 2;ssa on kirjoitettu kokonaisia esseitä, ja sen arvoiset ne toki ovatkin. Hamiltonin esittämä Sarah Connor on odottanut, ja vetänyt leukoja odottaessaan. Hän on valmistautunut työntämään miehet tieltään, kun sen aika on. Minäkin haluan Linda Hamiltonin käsivarret, sen voin tunnustaa. Ne ovat käsivarret, joilla voisi lyödä natsia turpaan, mutta ennen kaikkea ne ovat käsivarret, joita miehet eivät uskalla lähestyä.)

Käsivarret aside - rakastan Terminator 2:ta sen kohtauksen takia, jossa mielisairaalaan lukittu Sarah Connor pääsee pakenemaan Meksikon aavikolle. Siellä hänellä on maan alla piilopaikka, johon hän on kätkenyt aseita, vettä ja vaatteita pahan päivän varalle. Kaikki tämä odottaa unohdetussa, hiekan peittämässä bunkkerissa. 

Mielisairaalasta paettuaan ja aavikolle päästyään Sarah Connorista tulee taas Sarah Connor. Sairaalassa hänen tarinoitaan maailmanlopusta ei ole uskottu, häntä ei ole kunnioitettu, hänet on vain sidottu lepositeillä sänkyyn. Miehet ovat vähätelleet häntä. 

Aavikolla hänestä tulee jälleen ihminen. Hän näkee kaiken. Tuho ja tuleva maailmanloppu ovat totta, toisin kuin sairaalan vähättelevät miehet ovat hänelle uskotelleet. Hänen maan alla piilossa nukkunut elämänsä on odottanut häntä. Hän istuu väsyneenä hiekkaisella aavikolla reisitaskuhousuissaan ja maihareissaan polttamassa tupakkaa ja on vihdoin itsensä.

Fantasioissani minullakin on jossain aavikolla elämä, joka odottaa minua hiekkaan kätketyn luukun alla. Siellä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei vaadi minulta mitään. Voin luoda itseni uudestaan, koska en ole kytköksissä mihinkään. Minulla on kerrankin kontrollia asioiden yli, koska minulla on sekä konekivääri että piilopaikka. 

Sarah Connor näkee unta. Unessa hän näkee verkkoaidan takaa itsensä leikkikentällä. Mutta leikkikentän Sarah Connor onkin naisellinen. Hänellä ei ole reisitaskuhousuja tai aavikosta tomuista naamaa. Hänellä on mekko ja kreppiraudalla kiharretut hiukset ja hän leikkii lapsensa Johnin kanssa autuaan tietämättömänä tulevasta pahasta. Aidan takana jumissa oleva Sarah Connor yrittää varoittaa ihmisiä, mutta tietämättömät ihmiset eivät kuule hänen huutoaan.

Sitten maailma räjähtää. Räjähtää leikkikenttä lapsineen, räjähtävät linja-autot, räjähtävät kaupungin kadut ja karusellit. Tulipallo vyöryy maailman yli ja aidan takana jumissa oleva Sarah Connor ei voi maailman loppumiselle mitään ja palaa karrelle, kuten palavat kaikki muutkin.

Maailmanloppu ei todellisuudessa tule näin äkkiä. Se loppuu salakavalasti ja vähitellen, ei räjähtämällä. Tässä maailmanajassa meistä moni on yhtä aikaa verkkoaitaa epätoivoisesti riuhtova reisitaskuhousuinen Sarah Connor, joka yrittää varoittaa ignorantteja vaarasta, ja leikkikentällä uneliaana leikkivä kiharahiuksinen Sarah Connor.

Leikkikentän feminiininen Sarah Connor ei tiedä nurkan takana odottavasta maailmanlopusta. Hänellä jää aikaa koristautua, kihartaa hiukset. Mutta minä samaistun aavikolta todellisen itsensä löytävään Sarah Connoriin. Hän ymmärtää mikä on olennaista. Poninhäntä, reisitaskuhousut, lippalakki, maailman pelastaminen.

Kun hän pakenee aavikolle, pakenee hän samalla maailman vaatimuksia siitä, miten naisen tulee itseään toteuttaa. Sille on jo liian myöhäistä, hän ymmärtää.

Ei minulla ja Sarah Connorilla tietenkään mitään yhteistä ole. Hänen täytyy pelastaa maailma. Minun motiivini hinkua aavikolle ovat itsekkäämmät: ettei kukaan vaatisi minulta enää mitään. Haluan ajatella pelastavani maailman, mutta todellisuudessa ostan juustoa ja uuden vohveliraudan, jota en tietenkään tarvitse. 

Vallankumouksellisinta tietenkin on, että Sarah Connor tulittaa ja taistelee koko elokuvan läpi välittämättä miehen katseesta, miehen hyväksynnästä. Hänellä on tärkeämpääkin ajateltavaa. (Voisiko nainen elokuvassa joskus olla välittämättä miehen katseesta, vaikka maailma ei olisikaan loppumassa?) 

Terminator 2:n vaihtoehtoisessa lopussa terminaattorit on eliminoitu ja ajassa hypätään vuosia eteenpäin. Vanha Sarah Connor istuu samalla leikkikentällä, jonka hän on aiemmin nähnyt unessaan. Maailmanloppu on peruttu ja Sarahin lapsi John on nyt keski-ikäinen isä, joka leikittää tytärtään liukumäessä. Leikki-ikäinen lapsi ei tiedä pimeästä tulevaisuudesta mitään.

Minusta se on vähän pettymys. Johnista on tullut keskiluokkainen kauluspaitaan pukeutuva heteroidylliä toteuttava isukki, ikään kuin tämä olisi jokin default-tila, johon kaikki solahtavat jos horisontissa ei väijy välitöntä vaaraa. Vanhalla Sarah Connorillakin on päällään koruja. Hänestä on tullut taas äiti, mikä aiemmin on ollut hänelle jonkinlainen sivuseikka. Todellisuus ehkä odottaisi häntä aavikolla, uumenissa maan alla. Mutta aavikolle hän ei enää mene.

Leikkikenttä on heteronormatiivisuuden valtakunta. Siellä kauluspaitaiset ja kukkamekkoiset perheet toteuttavat elämää tavalla, jonka perussuomalaisetkin hyväksyisivät. (Kun se maailma Sarahin unessa räjähtää, ei se liikuta minua oikein millään tavalla.)

Minun todellisuuteni on trauman värittämä todellisuus, joten haluan uskoa että se on jotenkin validimpi kuin leikkikentän tasapaino ja toivo. Tiedän, ettei kumpikaan näistä vaihtoehdoista ole sen todellisempi. Mutta niin kauan kuin joudun taistelemaan vähätteleviä miehiä vastaan, lohduttaa aavikon Sarah Connor minua enemmän. Elokuva antaa marginalisoiduille fantasian, jossa aseet ja käsivarret - guns and guns - tarjoavat todellista, välitöntä valtaa sortajien yli, koska sellaista meillä ei koskaan todellisuudessa ole. 

Arnold Schwarzeneggerin T-800 oppii elokuvan aikana tunteista ja ihmisyydestä. Pehmentyneen, uudelleenohjelmoidun Terminatorin kohdattuaan Sarah Connor on toiveikkaampi. “Jos kone voi oppia ihmiselämän arvon, ehkä mekin voimme”, hän pohtii. 

Mutta kone ei ole erehtyväinen. Kone ei ole laiska, eikä sulje silmiään loogisuuksilta. Ihminen muistaa elämän arvon vain ohikiitävissä hetkissä, lähinnä meren rannalla. Sitten hän jo distraktoituukin, ostaa juustoa ja vohveliraudan. Ei meillä toivoa ole, ainakaan riittävästi. 

Ajatus maanalaisesta bunkkerista lohduttaa minua. Jos ei ole muuta, jos kaikki toivo on jo mennyt, on edes bunkkeri.

Mutta ehkä ajattelen näin kaikesta. Ehkä jos muuttaisin Pariisiin, kaikki muuttuisi. Ehkä jos muuttaisin New Yorkiin, kaikki muuttuisi. Ehkä siellä, piilossa maan alla, ullakolla, viemärissä, odottaisi jokin todellinen minä. Ehkä se olisi odottanut siellä koko ajan, että voisi pelastaa minut itseltäni. 

Lintuaura

Jostain syystä kun tähän aikaan vuodesta hikoilee toppatakissa jonottaen Tescon itsepalvelukassoille, alkaa kaiuttimista aina soida IT'S THE MOST WONDERFUL TIME OF THE YEAR, mille on pakko pyöritellä silmiä.

Mutta pidän siitä, miten tähän aikaan vuodesta yritämme. On synkkää ja kylmää, ja tuntuu siltä että maailma yrittää tukehduttaa meidät alleen. Mutta naapuri laittaa oveen joulukranssin. Parvekkeelle viritellään viimassa kausivalot. Bussikuskeilla on räikeänväriset jouluvillapaidat. Joku on vienyt joenvarteen puuhun roikkumaan talipalloja. Glasgown kauneimmissa joululauluissa joukko lapsia ja erityisen vaivaantuneita esiteinejä esittää meille aikuisille Tonttujen jouluyön.

Joskus täytyy yrittää. Aina - aina - olisi helpompi jäädä sänkyyn makaamaan, mutta minä pakotan itseni kävelylle, vaikka sitten lupailemalla että saat hakea kahvin siitä liian kalliista kahvilasta kotimatkalla. Kahta päivää enempää ei voi jättää poistumatta ulos ilman, että alkaisi liikaa käpertyä synkkien ajatustensa ympärille. Eivät ne taikaiskusta katoa, mutta ulkona on aina kaikkea distraktoivaa. 

Innokas spanielinpentu. Viileän ilman tieltä käpertyneitä nokkosenlehtiä. Polulla asteleva liejukana (äiti on opettanut, että lintuja pitää kunnioittaa, ja siksi minäkin teeskentelen olevani huomaamatta liejukanaa ja kierrän sen liioitellun kaukaa).

Aatonaatonaattona taivas on sininen. Matkalla kirjastoon kuulen hanhen huutavan ja katson ylös; suuri lintuaura lentää kohti pohjoista. 

Meanwhile the wild geese, high in the clean blue air,
are heading home again.

Yksittäinen lintu vaihtaa paikkaa muodostelmassa, sitten seuraava. Ne jättäytyvät auran keskelle, hetkeksi huomion keskipisteeksi, ennen kuin valuvat taas laitamille, oikeille paikoilleen. Ne ovat liikkeessä, matkalla jonnekin. 

Jokin on liikkeessä.

Ketjukaruselli

Joskus vuonna 2006 marraskuun loppupuolella astuin ulos junasta ja kävelin Kölnin tuomiokirkon kupeessa olevaan Starbucksiin. Se oli ensimmäinen kertani Starbucksissa. Olin tietenkin kuullut konseptista, mutta se ei vielä ollut rantautunut Suomeen. Barista oli ystävällinen, tilasin häneltä porkkanakakun viipaleen ja kamomillateen. Kahvilassa soi Starbucksin joululevy - silloin se oli vielä fyysinen CD-levy, jonka saattoi ostaa tiskiltä mukaansa - ja siellä oli hämärää ja tunnelmallista. 

Minulla oli Kölnissä vain muutamia tunteja ennen kuin olin taas jatkamassa junalla jonnekin muualle. Olin ollut Berliinissä, olin matkannut junalla Dresdeniin ja meinannut eksyä siellä metsään Salomonin kanssa, ja syönyt Dresdenin Neustadtissa valtavan falafel-käärön, jossa oli halloumia ja röstiperunaa. Ja nyt olin Kölnissä odottamassa junanvaihtoa. Olin ajatellut mennä katsomaan valtavaa goottilaista tuomiokirkkoa ja sen liepeillä pyöriviä joulumarkkinoita, mutta sitten istahdin Starbucksiin ja ymmärsin miten väsynyt olin, ja miten mukavan rauhaisaa ja lämmintä kahvilassa oli. Sen monotoninen ylikansallisuus rauhoitti minua, ja joulusoundtrack oli sopivan lempeä. Pysähtyminen tuntui yhtäkkiä paljon paremmalta idealta kuin mikään joulumarkkinoilla toikkarointi. Jäin sohvalle haarukoimaan hitaasti kakkuani enkä ole tähän päiväänkään mennessä käynyt Kölnin tuomiokirkossa.

Kuusitoista vuotta myöhemmin olen Ocean Terminalin Starbucksissa ja taustalla soi vuoden 2022 Starbucks-soittolista, joka ei ole huono sekään, mutta siinä on tietenkin liikaa Michael Bubléa, jota vuonna 2006 ei vielä oltu keksittykään. Edessäni minulla on vain laimea musta kahvi. Nykyään osaan jo tilata sellaisen. Starbucksiin ja näihin muihin ketjuihin sisältyy kasa sääntöjä, jotka ovat osa heidän brändiään: juomien koot eivät tietenkään ole mitkään tavanomaiset small, medium ja large, vaan tall, grande ja venti. Tämän hankalan koodin selvittäminen on osa kaupunkilaistumista. Urbanisoitumisen riitti on suoritettu oikein, kun osaa tilata jonkin monimutkaisen grande-toffee-nut-latte-with-two-extra-pumps-and-soy-milk-to-sit-in -kyhäelmän ja muistaa vielä sanoa please.

Minä tietenkin harjoittelen joka kerta päässäni ihan sen mustan kahvinkin tilaamista. Sosiaalinen ahdistus on sellainen; näissä kaupunkilaisissa keskiluokkaisissa tiloissa en mitenkään halua paljastua noloksi mehtäläiseksi, vaikka tiedänkin tietysti rationaalisesti ettei siihen kuole. Toissapäivänäkin sanoin hajamielisyyksissäni bussikuskille kirkkaalla äänellä että “KIITTI!”, eikä se edes nolottanut kovin paljon.

Ocean Terminal on paikkana kovin erilainen kuin Kölnin vanha keskusta. Kauppakeskus avattiin kaksikymmentä vuotta sitten ja siitä lienee alunperin kaavailtu modernia yleisömagneettia, mutta se on nykyään varsinkin keskellä viikkoa autio ja nuhjuinen, ja sen käytävillä vaeltelevat vain Deliveroo-kuskit, Royal Yacht Britanniaa katsomaan tulleet turistit ja kotiäidit.

Yritän hahmottaa, minne viimeiset 11 kuukautta ovat livahtaneet, kuin olisin ratkomassa suurempaakin mysteeriä. Selailen puhelimen muistiota, jos siitä vaikka olisi jotain apua. Siellä on lähinnä muistiin kirjoitettuja, ohimennen kuultuja repliikkejä -

We're on the bus you fucking weasel.

My pal Graham's a medium, do you wanna go see him?

Sex or gender, if you're not going to fuck them, what does it matter? That's what Richard says. But I can't help but wonder.

Viimeisen olen laittanut muistiin kahvilassa, jonne tallustelin marraskuussa aamuisen feldenkrais-tunnin jälkeen, ja salakuuntelin naapuripöydän kolmen kuusikymppisen miehen pitkää ja polveilevaa keskustelua sukupuolesta. 

"They're doing chat up lines, but this is a guy talking to a guy and you realise 'ah, they're your resident gays'. They're the young ones. It's a lot more fluid now. That's what it's about, fluidity."

Teinkö marraskuussa mitään muuta? Olin töissä kaksi viikkoa, ja olin niiden jäljiltä niin uupunut, että nukuin kaksi päivää yhtä soittoa, ja heräsin vain aterioimaan.

Minne lokakuu hurahti? Olin Italiassa viikon, join siellä paljon euron hintaisia espressokupillisia ja sen jälkeen kai toivuin Italiasta, ei minkäänlaista muistikuvaa.

Syyskuussa? Kuningatar kuoli; istuimme Dishoomin kellarissa juhlimassa festivaalitöiden loppumista ja tarjoilija tuli kertomaan meille huvittuneisuutta pidätellen, liioitellut vakavasti: I have something important to tell you guys. The Queen has died. Me hurrasimme, koska minä olin ennustanut tapahtuman viikkoa aiemmin. Sitten kaikki palasivat curryjensa ääreen. Henkilökunta kohautteli hartioitaan eikä oikein tiennyt mitä tehdä, mutta katkaisi sitten ravintolan taustamusiikin jonkinlaisena kompromissina.

Vuosi on ollut kaoottinen ja uuvuttava. 

Osaisinpa pysähtyä samalla tavalla kuin vuonna 2006 Kölnin Starbucksissa. Mutta jokin pohjavire elämässä on erilainen; to do -listat pitempiä, lähes loputtomia. Silloinkin kun vapaata aikaa olisi, en osaa tehdä sillä mitään. Haahuilen ympäri asuntoa ja teen pieniä asioita, joista tulee sellainen olo että olen saanut aikaan edes jotain: tyhjennän tiskikoneen, googlaan miten kasvislaatikossa tulleesta savoijinkaalista voisi tehdä hapankaalia, pyyhin pölyt peilistä, lähetän elokuvan kahden festivaalin hakuun. Napsautan lämmityksen päälle tunniksi, vaikka siitä tulee näinä cost of living crisis -aikoina lähes rikollinen olo. Laitan riisikakun päälle emmentalia, sekin on varmaan syntiä, juuston syöminen pitäisi lopettaa. 

Maailma on hankalampi kuin 16 vuotta sitten. Silloin en tiennyt, että Starbucksia pitäisi boikotoida koska se ei maksa veroja, eikä kahviakaan pitäisi juoda koska se loppuu maailmasta. Minkään maailman kauppakeskuksiin ei tietenkään pitäisi mennä, koska se on pois paikallisilta pienyrittäjiltä, jotka ovat pandemian jäljiltä kuolemassa sukupuuttoon. Jouluna tekisi mieli vain syödä graavilohta ja katsoa Netflixiä, mutta lohi on kasvatettu kassissa antibiooteilla ja Netflixissä on transfobinen Dave Chappelle. 

Vaikka teoriassa voisin jo jäädä lomalle ja levätä, ei maailman epätoivo ja monimutkaisuus lakkaa kieppumasta pääni ympärillä kuin ketjukaruselli. 

Onneksi vuoden 2006 minä ei tiedä tästä mitään. Hän syö kakkuaan Starbucksin sohvalla hitaasti ja laiskasti, ihmeen vallassa; niin moni asia on hänelle maailmassa uusi, niin yksinkertainen. 

Unessa olen töissä yksityiskoulussa. Oppilaat sovittelevat vaatekaupassa kalliita taftimekkoja tanssiaisia varten ja puhuvat rakkaudesta myrkylliseen, kyyniseen sävyyn, kuin se olisi jokin liiketoimi. Minua alkaa itkettää. Olivia Colman - jonka tytär on samassa yksityiskoulussa - katsoo minua surumielisesti. Koska hänen silmänsä ovat niin lempeät, sanon hänelle "I can't take this anymore", ja hän tarttuu minua kädestä ja menemme molemmat oksentamaan vaatekaupan nurkassa seisovaan, marmoriseen lavuaariin. 

Proteiinirahka

Tuomi kukkii, kukkivat angervopensaat ja pitkävartiset voikukat. Vaahtera pudottaa haaleanvihreitä kukintojaan kadunvarteen ja puutarhapöydille. Pispalan nykytaiteen keskuksen pihakatoksessa soittaa kolme miestä paksuista bamburuo’oista kasatuilla ksylofoneilla rytmimusiikkia. Katson, seisoskelen joukon reunamilla.

Olen ollut Suomessa yli kaksi kuukautta. On ollut pääsiäinen ja mämmi, takatalvi, vappu ja munkit, toinen takatalvi, ja sitten kuten aina, parissa päivässä nopeasti aukikeriytyen: kesä. 

Sanon “aina”, ikään kuin olisin muistanut. Olin unohtanut miten voimalla ja äkkiarvaamatta lehdet puhkeavat, saapuvat tervapääskyt. Olen ihmetellyt liian monta vuotta Skotlannin kesää, joka ei oikein koskaan ala. 

Ostan Pispalan pihakirppikseltä pienen Le Creusetin keramiikkakulhon, jolla ei tee mitään. Myyntimiehet istuvat aurinkotuoleissa ja kuuntelevat pattereilla toimivalta vinyylisoittimelta countrymusiikkia. Heidän pöydillään on myynnissä kaikenlaista houkuttelevaa antiikkitavaraa - emaliastioita, peltikylttejä, kuvankatselulaitteita - sellaista, johon helposti haksahtaisin ellen olisi taas kohta lähdössä takaisin matkalaukkuineni. 

Paljon olin unohtanut. Tuomenkukkien tuoksun, lipputankojen narujen nakutuksen tuulessa, takatalven lannistavuuden. Ihmisten vihamielisyyden. Suomalaiset ovat vihamielisiä metrilakua jonottaessaan, kaupan kassalla, kirjastossa, sähköposteissaan; lenkkipolullakin he paahtavat kulmiaan kurtistellen ylös Pyynikinharjua hellyhansenit päällä.

Heitähän minä aikanaan pakenin, heidän vihamielisyyttään ja sitä, että olin itse muuttumassa samanlaiseksi. Pakenin harmautta ja ettei mikään koskaan muutu. Sitä, että synnyinmaa on vankila, jossa on pakko kärsiä.  

Maistelen mämmiä ja munkkeja kuuliaisesti, mutta eivät ne enää mitään tunnereaktiota herätä. En tiedä herättivätkö ennenkään, vai perustuiko kaikki vain jonkin rituaalin toteuttamiseen. Mutta nämä eivät ole enää minun rituaalejani. 

Se on vähän pelottavaa. Minne tämä osa minuudestani on kadonnut? Kuvittelenko itsestäni liikoja? Olenko muuttunut sellaiseksi hirveäksi ulkosuomalaiseksi, joka koko ajan paasaa siitä, miten asiat ovat siellä toisessa maassa? (Olen.)

Luulin, että täällä olisi helppoa olla, kuin solahtaisi vanhoihin vaatteisiin. Mutta olen kasvanut ulos vaatteista. Suomen puhumisen pitäisi olla helppoa, mutta puheeseeni putkahtelee anglismeja, ja puhun muutenkin kuin keski-ikäiset (mitä toki olenkin). Kaupassa käymisen pitäisi olla helppoa, mutta eihän kaupassa ole enää muuta kuin seitsemänkymmentä makua proteiinirahkaa ja seitsemän euron kasvisnakkeja. Television katsomisen pitäisi olla helppoa, mutta siellä on vain julkkiksia, joita en tunne, kilpailemassa asioista, joilla ei ole väliä. 

Minä ja Suomi olemme kuin pitkän tauon jälkeen tapaavat exät, jotka äkkiä tajuavat ettei heillä ole enää mitään sanottavaa toisilleen. Istumme vaivaantuneina kahvilan pöydässä. Yritämme nostalgisoida menneitä, mutta yhteiset muistotkin kolahtelevat onttoina välillemme paisuvaan kuiluun. Minä olen muuttunut ja Suomi on muuttunut eikä meillä tunnu enää olevan mitään yhteistä. Minä menen kotiin ja Suomi menee omaansa ja yllämme roikkuu mähmäinen melankolia. Minä en halua katsoa sitä kohti ja täytän aikani pelaamalla kännykkäpelejä. Suomi juo kaksi kossupaukkua ja kuuntelee Eppu Normaalia repeatilla tyhjyyteen tuijottaen. 

En minä tänne enää kuulu. Enkä minä kuulu Skotlantiinkaan, mutta sen olen sentään valinnut.

Sanovat, ettei itseään pääse pakoon, mutta eihän se totta ole. Olemme ainoastaan oppineet pitämään sitä raukkamaisena.

Sankarillisempaa olisi sietää harmaat nurmikot, harmaat taivaat, kassajonossa tiuskijat, seitsemänkymmentä eri proteiinirahkamakua, hyssyttely ja selkääntaputtelu ja vakuuttuneisuus siitä että Suomi on tasa-arvon mallimaa,

sen sijaan että lähtisi.

Jos lähtee, "katsoo jossain vaiheessa peilistä kuitenkin se sama ihminen".

Mutta eihän hän sama ihminen ole,

koska hän on lähtenyt.

Voiko pysyvästi elää maanpaossa? Maanpako on välitila, mutta onko välitilassa eläminen sallittua jos se on helpompaa? Jos sillä voi ostaa illuusion siitä, että on vähän vapaampi?