tiistai 25. elokuuta 2015

Päätösuupumus

Päivittäistä kaiherrusta tässä kokee, syyllisyyttä joka kerta kun kulkee espresso kourassa kadulla kerjäävän kodittoman ohi. Kaikki on niin monimutkaista. Iskee decision fatigue. 

Mitä enemmän päätöksiä joutuu tekemään, sitä huonompia niistä tulee. Kaikkia lankoja ei saa enää pidettyä käsissään. Kun vietin pari vuotta kodittomana, rahkeita ei riittänyt enää kierrättämiseen. Riittävästi energiaa meni sen miettimiseen, missä olen ensi viikolla - ei siinä vaiheessa jaksa enää etsiä lasinkeräysastiaa.  

(Puhun asiasta Tomin kanssa, jota on sapettanut nähdä kadulla kerjäävä nainen Marks&Spencerissä ostamassa kanaa, vaikka vähän matkaa tietä ylöspäin olisi Tesco. From a point of privilege on helppo tuomita köyhää ihmistä. Ehkä hän ei ehdi Tescoon, lapset ruokittavana. Ehkä hän ei vain jaksa miettiä. Se voi olla ainoa asia, jolla voi lohduttaa itseään: perkele, kai tässä on edes yksi hyvä kana ansaittu, elämä on liian raskasta muutenkin. 
Kun elää kädestä suuhun ei jaksa ajatella. Olen minäkin ostanut viimeisillä rahoillani karkkia, koska siinä vaiheessa on ihan sama. Menen minäkin välillä Waitroseen larppaamaan rikkaampaa kuin olen. Jos sieltä ostaa jonkun luksus-hummuksen kerran kuukaudessa, voi elätellä illuusiota siitä, että tämä voisi kuulua minullekin. Minä voisin olla yksi näistä J.K. Rowlingin vuosituloilla elävistä Burberry-porvareista. ) 

Tuokaan nuoren Brian Coxin näköinen Starbucksin tarjoilija tuskin voi mitään sille, että tekee tätä työtä. Tuskin se hänen unelmansa on, mutta mahdollistaa asioita (tuon hienon emo-kampauksen ylläpitämisen, muun muassa). Jos minä pistän paikan boikottiin, on se pois hänen selkänahastaan. No, tuskinpa; kyllä näille asiakkaita riittää, vaikka kuinka vetäisivät sademetsää sileäksi. Ikään kuin sekään olisi nuoren Brian Coxin vika.

Enkä minäkään voi mitään sille, että joudun maleksimaan näissä kahviloissa enkä voi istua kirjoittamassa kotonani, missä sydän hajoaa rytmihäiriöihin ja keuhkot kremppaavat. Tarvehierarkia: ensin pitää olla terve, että jaksaa tehdä päätöksiä muu kuin terveys edellä. Pitää olla koti, että voi tehdä päätöksiä muu kuin kodittomuus edellä.

(Heti kun sain nämä molemmat syksyllä parin vuoden tauon jälkeen, juoksin heti Waitroseen larppaamaan rikasta kuin viimeistä päivää.)

Tietää elävänsä jonkinlaisessa pakkopaidassa, yhteiskunnan vankina. Mutta kun on riittävän... comfortable, että jaksaisi tehdä millekään mitään. Ahir Shah mainitsi tästä (viisaassa ja raivopäisessä) stand up-setissään jotenkin näin: "I know I can never afford to buy a home, but it's OK because there's coconut water sometimes."  

Tiedostamisestakin väsyy. Väsyy näkemään läpitunkevan eriarvoisuuden ja rasismin ja seksismin ja väittämään jatkuvasti sitä vastaan. Haluaa mennä kahvilan vessaan nukkumaan, piiloon maailmaa. 
Vai johtuuko se vaan siitä espressosta, jonka join. 
Olihan se ihan hyvää. 
Single estate, tai jotain. 

Ei se nyt kuitenkaan ihan sitä tunnetta tuonut, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy.


(Hyvä Timesin artikkeli decision fatiguesta täällä.) 

torstai 20. elokuuta 2015

Fiktiivinen henkilö

Koska klassiselta veistokselta näyttävä kämppikseni opiskelee puuinsinööriksi ja näyttää klassiselta veistokselta, olen alkanut kutsua häntä Jeesukseksi.

Mm. seuraavat asiat ovat saaneet minut epäilemään, että kämppikseni on fiktiivinen henkilö:
  • Jeesus nousee sunnuntaiaamuna kahdeksalta tehdäkseen guacamolea ja UPPOMUNIA
  •  Jeesus myös tietää mikä on tähtianis
  •  Jeesus omistaa tähtianista ja laittaa sitä ruokiin
  • Jeesus myös leipoo leipää vähintään kahdesti viikossa
  •  Jeesus kirjoitti 290-sivuisen opinnäytetyön seinistä
  •  Sen jälkeisenä aamuna kun oli palauttanut opinnäytetyönsä, nousi Jeesus kahdeksalta aamulla täyttämään veroilmoitusta ja pakkaamaan tavaroitaan
  •  Jeesus jakoi kerran kesätyönään postia bordelliin neljältä aamulla
  •  Jeesus pelaa Grand Theft Autoa, mutta on adoptoinut siinä koiran
  •  Jeesus lisäsi entisen työkaverinsa kahviin mustaherukkamehua progressiivisesti kasvavan määrän nähdäkseen, missä vaiheessa tämä huomaisi
  •  Jeesuksen ystävä huolestui kaljuuntumisestaan, mikä inspiroi Jeesusta tekemään tälle kaljukalenterin, jossa tämä fotoshoppasi kuuluisten rakennusten kupoleihin kaljuja päitä
  •  Jeesuksen nimen googlaamalla löytyy vain edesmennyt brittiläinen surrealistirunoilija, joka lived off doughnuts and Woodbines, ogled at women and spoke in cryptograms, spoonerisms and jingles, delivering sentences backwards and falling about in drunken exhilaration
  •  Jeesuksen parranajosettiin kuuluu perinteinen harjasharja, partasaippua ja vanhanaikainen partakone,
ja kaikista näistä seikoista päättelen, että olen vahingossa päätynyt asumaan kuolemattoman brittiläisen surrealistirunoilijan kanssa.



((Also, en kuvitellut että seksuaalinen suuntautumiseni olisi joku lukemassa ääneen matemaattisia yhtälöitä.))

tiistai 11. elokuuta 2015

tytön toiveet tuulessa tanssii

Fringe is upon us. Royal Milella työnnetään käteen flyer flyerin perään. Tule katsomaan ilmaista improvisaatiota! Kännistä Shakespearea! Miestä, joka rummuttaa vatsaansa lusikalla! 

Näkyy eläimiksi pukeutuneita teatteriopiskelijoita, jotka naukuvat ja sihisevät vaivaantuneesti ohikulkijoille. Läjä eläviä patsaita. Huono katumuusikko. Epävireinen a cappella-ryhmä. Joku, joka kiemurtelee jätesäkin sisällä. Adam Hills kävelee vastaan ihan kuin ei julkkis olisikaan. Minä jätän maailman suurimman taidefestivaalin taakseni ja vaellan yliopiston kirjastoon välttelemään käsikirjoitusta, jonka deadlineen on alle viikko.

Kaikki menevät lopputöidensä edessä sekaisin.
Yksi kaveri hurahtaa Tinderiin. Ro-Ro vetää Ritalinia Irn Brun kanssa ja juo aamukahvinsa suihkussa, ja kun mikään muu ei auta, pitää yksinään kotona dance partyn.  

Minä salakuljetan koulun kirjastoon gin&tonicia muovimukissa. En ehdi pestä hiuksia. Abbeymoundin alikulkutunnelissa tiedän jo, että alan itkeä heti kotiin päästyäni. Mietin voisiko tämän koulutuksen jälkeen viimein kävellä ratikan alle.

Kuuntelen klassiselta veistokselta näyttävää kämppistäni, joka kikattaa keskiyöllä, joka yö, like fucking clockwork, seinän toisella puolella. Ehkä sekin on mennyt lopputyönsä edessä sekaisin.

(Ehkä voisin ryömiä sen viereen kuuntelemaan kun se kikattaa. Se ääni on ainoa asia, joka tuo minulle lohtua näinä epätoivoisina öinä.)

Tiedän jo, että tämä kesä tulee aina maistumaan Starbucksin kahveilta ja Sainsburyn kuivilta take away-salaateilta. Epäonnistuneilta kirjoittamispäiviltä (Tom houkuttelee Summerhalliin kahville ja "kirjoittamaan" - heti kun olemme saaneet kahvit eteemme, hän toteaa "you know, I don't really feel like writing"). Satunnaisilta onnistuneilta kirjoittamispäiviltä. "Oonkohan mä edes kirjoittaja" - pohdiskelu ei leimaudu tähän kesään mitenkään erityisesti, se on jo vanhaa kauraa.

Kun valmistuu jo kolmannesta koulutuksesta, luulisi tietysti muistavansa että se on aina yhtä kamalaa, ja tulevaisuus on edelleen musta aukko, jonka edessä on vaikeaa pysyä toiveikkaana. 

Mitään ei ihminen opi. 

maanantai 3. elokuuta 2015

ensitreffit turhuuden alttarilla

Valuu vesi bussipysäkin seinää pitkin.

Ohi suhahtelevat autot pimenevään iltaan. Nainen laittaa ripsiväriä liikkuvan bussin kyydissä.
 

Venäläinen pikkutyttö remmikengissään hengittää pysäkin pleksilasia vasten ja piirtää siihen sormellaan jonkun symbolin. Hihkaisee äitiä katsomaan; äiti (kihara mahongiksi värjätty tukka) ei kuuntele koska on uppoutunut väittelyyn miehensä (siilitukka, kuulantyöntäjän niska) kanssa. Ostoskassissa on Toffee Crisp-muroja ja paljon olutta.
 

Olen tullut taas yksiltä treffeiltä. Ihan mukavaa. Itseään onnittelee siitä, että voi jaaritella muutaman tunnin itsestään monologia joka vaikuttaa etäisesti normaalilta. 
Että eivät näe heti sen läpi, että olen outo. 
Eivät näe, että olen se ihminen, joka kuuntelee Rhapsody in Bluen alun klarinettiglissandoa puoli tuntia repeatilla, ja joka harjoittelee makuuhuoneen peilin edessä sooloja, joissa sanotaan, että  
There are two ways to measure time. 
The first one is the way ancient Sumerians did it, which was by dipping wooden sticks into various fluids and seeing how long it took for them to dry. 
The second one is the way we use, which is by comparing the amount of pain we feel now to the amount of pain we felt when it happened-

Sitten kun kävelee taas kotiin omaa kadunpuoltaan, hengittää ulos helpottuneena. Saa taas tarkkailla. Saa olla ainoa ihminen, joka huomaa venäläisen pikkutytön bussipysäkillä.

Inspiroivatko treffit kirjoittamista,

vai inspiroiko kirjoittamista vain niiden jälkeinen omien ajatusten tila, jossa kaikuu hälytyskellona 
älä nyt vaan hukkaa itteäs mihinkään suhteeseen,
koska niin voi käydä kovin helposti.


Antaa itsensä joutua toisen ihmisen nielaisemaksi. Kadottaa minuutensa pään sisältä, kun sinne muuttaa asumaan joku muu.
 

Sitten muistan klassiselta veistokselta näyttävän kämppikseni, ja tajuan, että
some people you'd lose yourself for.
 

Mistähän tietäisi, onko tässä tarkoitus tarkastella maailmaa vain omien filttereidensä läpi.

Miksi kaipaa sitä, että omalle olemassaololleen saisi jonkinlaisen vahvistuksen sen kautta, että joku katsoo silmiin ikään kuin näkisi niiden takana paljon enemmän kuin minä.
 

Tarvitseeko olla katseen kohteena, kun kuitenkin feministinä kamppailee sitä vastaan 23/7 (yhden tunnin voi katsoa läpi sormien).

Näitäkin mietin. Maanantainen iltapäivä ja kauan odotettu aurinko. Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen.




lauantai 1. elokuuta 2015

lauantai-illan huumaa


Ryömin kahden maissa iltapäivällä (hyvä on, puoli kolmelta) lähimpään Starbucksiin siinä toivossa, että löytyisi sanoja. Että saisi jotain muutakin kuin roikuttua epämääräisillä verkkosivustoilla, kuunneltua putkiston ääniä, pestyä pyykit. Tall soy latte, please; ikkunapöytään, ohikulkijoiden seurailua, käsikirjoituksen moniin suuntiin venyvä tiedosto auki taustalle. 

Näitä päiviä, kun paniikissa tuijottelee työpaikasta toiseen seilaavien ystäviensä elämiä, ja tajuaa, ettei koskaan välttämättä saa töitä yhtään mistään. 

Nuo ihmiset tuolla ulkona, nahkalaukkuineen ja terrieriensä kanssa. Minä täällä, maksamassa kaiken Suomen pankkikortilla, koska paikalliselta tililtä on rahat loppu. Kirjoittelemassa työhakemuksia kaikenmaailman flaijerinjakajan duuneihin, joista ei koskaan kuulu takaisin.

Ryhdyn niihin ajatusleikkeihin, joihin elämäntapaoppaissa aina kehotetaan:
mitä tekisit, jos rahasta ei tarvitsisi enää huolehtia? Jos kuolisit vuoden päästä?

Niin, mitähän sitä sitten. 

Kirjoittaisin kirjan. Muokkaisin sen yhden näytelmän toiseen versioon. Kävisin jossain esiintymässä. Pitäisin valokuvanäyttelyn.

Nämä haaveet tuntuvat niin ohuilta ja naiiveilta, tässä iässä jo siltä että ne pitäisi laskea käsistään tielle.

Ja niitä on edelleenkin vaikea toteuttaa ilman rahaa, minkä elämäntapaoppaiden ajatusleikit helposti sivuuttavat. 

Laitetaan ne silti talteen.

Mitään järkevää ei jaksa tehdä. Työhakemuksia. Ansioluetteloita. Sähköposteja, jotka piti lähettää jo viikkoja sitten.

Tekee mieli vain tilata gin&tonic. Toinen. Kolmas. Mennä karaokeen ja laulaa Erasuren Just a Little Respect.

Liian suuria yrittää taas kirjoittaa, liian paljon sisällyttää yhteen käsikirjoitukseen. 

Jos tekstissä ei mainita Jeesusta tai Saatanaa, ei se ole kirjoittamisen arvoinen. 

Sikäli: käsikirjoituksessani mainitaan tällä hetkellä sekä Jeesus, Saatana että Pontius Pilatus. 

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Count yer blessings

Paljon on näitä pakotetun tekemisen päiviä. Istuskelen koulun kirjastossa lykkäämässä kirjoittamista milloin milläkin tekosyyllä: jos lukisin tämän yhden käsikirjoituksen, noin niin kuin inspiraatioksi, hakisin kupin kahvia, noin niin kuin inspiraatioksi, lukisin Guardianin viikonloppuliitteen, noin niin kuin inspiraatioksi. Viidennen kerroksen ikkunoista näkee miten kaatosade alkaa ja vasaroi Meadowsia armottomasti.

Suunnittelen lomaa Suomeen. Palaaminen on alkanut arveluttaa - ei siitä totutusta syystä, paikalleen juuttumisen pelosta, vaan lähinnä tulehtuneen ilmapiirin takia. Tekisi mieli ottaa jotain hartioista ja ravistella, että haloo, mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Mitä on tämä väkivallan lietsonta, idiotismi, muuttuvan yhteiskunnan edessä takajaloilleen nouseminen. 

Enää ei pelkästään vituta, vaan alkaa jo pelottaa. 

Siunaukset on laskettava sieltä, mistä saa:

* Kirjastokissa odottaa illalla yliopiston kirjaston kynnysmatolla ja antaa silittää itseään. Miten paljon olen tätä tarvinnut...!

* Istun Canongaten Starbucksin ikkunapöydässä, kun ohi kulkee suloinen mies - hänen katseensa osuu minuun ja hän hymyilee - jatkaessaan matkaa hän kääntyy vielä kahdesti katsomaan taakseen ja hymyilee. 
Vuoden todennäköisesti ainoa action, mutta otetaan sieltä mistä saadaan, perkele.

* Grassmarketilla pyöräriksan kyydissä istuva mies yrittää epätoivoisesti lyödä high-fiveja ohikulkijoiden kanssa, mutta nämä eivät huomaa häntä. Minä huomaan. Läimäisen voitonriemuisesti käden hänen kättään vasten, mistä hän ilahtuu niin paljon että ryhtyy laulamaan There She Goesia.

* Vanhan kaupungin kapeat kujat ovat autioituneet yöksi; niissä palaa kellertäviä valoja, seinistä nousee höyryä.

* Olen kirjoittanut käsikirjoitukseen tuubaa soittavan liftaavan nunnan. NO REGRETS

* Ystävän kuusivuotias lapsi on kehittänyt kyltin, jota voi "näyttää ihmisille kun ne tekevät hyvää".

Paperissa lukee

GOOD
PEOPLE
GOOD


tiistai 7. heinäkuuta 2015

Opiskelija

Tiistai: herään kasvoille paistavaan aurinkoon, klassiselta veistokselta näyttävän kämppikseni aamusuihkuun ja siihen, etten saa henkeä.
 

Tästä on tullut elämää, hapenpuutteesta. Yritän pumpata keuhkoihin volyymia astmainhalaattorilla, turhaan. Keitän kupin teetä, vaihdan pari sanaa ruohonleikkureista ja Poliisiopisto-elokuvista klassiselta veistokselta (re: Le génie du mal) näyttävän kämppikseni kanssa. Yritän rekisteröityä kahdelle lääkäriasemalle, turhaan. Maksan bussin lompakon pohjalta löytyneillä hiluilla ja tulen yliopistolle piehtaroimaan kirjoittamisen kanssa. Teen Buzzfeed-testejä, joista tulee vetelä olo.

Maanantai: epäonnistuneen kirjoittamispäivän rauniot. Syön Rochellen kanssa chana masalaa ja aloo gobia pienessä loisteputkivalaistussa haalistuneessa intialaispaikassa, jonka ikkunassa on räikeitä värivalokuvia annoksista. Omistaja on vähäpuheinen pulska keski-ikäinen intialaismies, joka katsoo televisiosta Andy Murrayta Wimbledonissa samalla kun hänen veljensä (?) viskelee vihanneksia pannulle; 
kasviscurryt maksavat alle neljä puntaa, mikä saa epäilemään että niissä olisi jotain vikaa, 
mutta au contraire, 
hinta-laatusuhde lienee kaupungin parhaimpia.
Tämä on niitä currypaikkoja, joista ei kerrota kaikille, ettei se vaan pilaantuisi, ettei ujo intialaismies vaihtaisi pikeepaitaansa, lakkaisi katsomasta surumielisesti televisiota asiakkaita odottaessaan.


Puhumme Rochellen kanssa graduista ja lopputöistä, koska aihe polttelee molempien mieliä - miten järjetöntä on se, että maksamme itsemme kipeiksi tällaisesta tuskallisesta kokopäivätyöstä, johon ei ole tarpeeksi aikaa, josta ei saa palkkaa ja joka valtaa yöunet niin, että päivisin joutuu lääkitsemään itseään kofeiinilla ja currylla ja alkoholilla, minkä ansiosta on tutkinnon jälkeen ihan peeaa. 

Undergrad-opiskelijoille tarjoillaan kevään aikana ties mitä ilmaisia koiransilitysterapioita opiskelupaineisiin. Maisteritutkintoa sinnittelevät jätetään kesällä oman onnensa nojaan, ainoana lohtunaan halpa curry ja kirjaston vending machine, josta saattaa saada illalla suklaapatukan, jos on muistanut varata käteistä. 

Muistelen Guardianin artikkelia siitä, miten Ritalinin käyttö on yleistynyt Brittien yliopistoissa; opiskelun paineet koetaan niin koviksi, että ihmiset diilaavat jenkkiläisiltä opiskelutovereiltaan keskittymispillereitä, joiden avulla jaksavat tahkota esseen kasaan muutamassa tunnissa.

Ymmärrän houkutuksen. 

(Muistelen myös klassiselta patsaalta näyttävän kämppikseni kertomusta entisestä kämppiksestään, jonka piti saada essee kasaan yhdessä yössä ja tämä turvautui kokaiiniin, mikä näkyi lopputuloksessa mahtailevan itsevarmoina, mutta täysin perusteettomina argumentteina.) 

Yliopistolle on raahattu jostain päin eurooppaa ehkä kaksisataa esiteini-ikäistä leirikoululaista, jotka taistelevat kanssani kahvilassa kofeiinista, ikään kuin eivät näkisi, että minä tarvitsen sitä enemmän, kaksikymmentä vuotta heitä vanhempana ja liian monta deadlinea niskassa. 

Tätä kai aikuisuus paikka paikoin on. 
Tuntee itsensä samaan aikaan niin vanhaksi,
ja täysin kykenemättömäksi olemaan aikuinen.