perjantai 22. joulukuuta 2023
Joulumaa
lauantai 30. syyskuuta 2023
Ohi syyskuun
Festivaalityö vetää puoleensa meitä neurokirjavia, koska se on jännittävää, intensiivistä ja adrenaliinintäyteistä: menemme joka päivä yhdessä taisteluun, ja joka päivä selviämme taistelusta, ja seuraavana päivänä sama toistuu. Tällaisen mankelin läpi olisi mahdotonta rutistua kuukautta pidempään, mutta mikä toveruuden täyttämä kuukausi se onkaan!
Kun kaikki sitten loppuu kuin seinään, on kontrasti liian suuri. En enää tiedä mitä tehdä itselläni. Kukaan ei naura hölmöille vitseilleni, kukaan ei huutele perääni radiopuhelimella minua tarvitessaan. Melkein kaipaan hankalien asiakkaiden kanssa väittelyäkin, se on samalla tavalla adrenaliinintäyteistä. Missä on se nainen, joka työnsi minut syrjään runnoessaan sisään jo alkaneeseen tapahtumaan? Voisiko hän tulla takaisin tähän köyhään elämääni, voisimme vaikka lavastaa tapahtuman uudelleen?
Lontoo auttaa vähän. Pakenen syyskuuta Lontooseen, ja Lontoo syytää virikkeitä silmille niin nopeasti, ettei synkille ajatuksille (tai oikein minkäänlaisille ajatuksille) jää tilaa. Kaupungissa on trooppista: on yli kaksikymmentä astetta ja sataa, ja kaupungin yllä leijuva saastepilvi lukitsee kosteuden sisäänsä ja jättää meidät muhimaan siihen, tai jotain sinne päin, en minä mikään meteorologi ole.
Mutta tällaista Lontoossa pitääkin olla, minä nyökyttelen. Kaikki muut kuin miljonäärit asuvat juuri tällaisissa epämääräisissä kopperoissa. Heidän kotinsa murenevat käsiin ja pysyvät kasassa vain teipillä ja woodchip-tapetilla. Koko kaupunki on vain kokoelma pieniä pölyisiä kyliä jotka pysyvät kasassa teipillä ja woodchip-tapetilla ja tahdonvoimalla.
Lontoon metrotunnelit risteilevät asemien sisällä ja asemalta toiseen kuin kattilallinen spagettia. Se rauhoittaa minua jotenkin. Ehkä siksi, että aivoni tuntuvat samanlaisilta. Loputtomilta risteileviltä tunneleilta, joissa kaikissa on joka hetki juna menossa jonnekin, paitsi kun se lopulta hajoaa. Severe delays on the Metropolitan line, severe delays on myös aivoissani harva se hetki.
Ainakin syyskuu on tällä kertaa merkitty muistiin. Tulevaisuuden H: tässä vaiheessa on hankalaa. Keksi jotain millä täyttää aikasi, oli se miten mielivaltaista tahansa. Istu kahvilan puutarhassa viikunapuun alla ja tuijota tiiliseinää. Ehkei se ratkaise mitään, mutta ehkä se on kaikki mitä syyskuussa voi tehdä.
lauantai 29. heinäkuuta 2023
Kriittinen massa
Heinäkuu: melkein ohi. Kesä: melkein ohi. Kävin Suomessa. Makasin pari päivää keuhkoputkentulehduksessa nukkuen ja yskien, oli juhannus, kaikki meni minulta ohi. Arlandan lentokentältä ostin liian karvasta salmiakkia, jonka nimi oli salt skum. Kävin Helsingin Pridella, selvisin Esplanadille asti ennen kuin kengät kastuivat ja niistä kuului joka askeleella tsihhh, ja pakenin kahvilaan.
Ennen lähtöä kävin Mall of Triplassa ja pyörin siellä ympyrää kuin maalainen. En löytänyt Prismaan, opastekylttien hyödylliset opasteet olivat luokkaa "downtown". Tämä ei tietenkään ole mitenkään originelli huomio. Triplaa pilkattiin muistaakseni joka ikisellä foorumilla sen syntyvaiheessa, ja nyt tuohtumus on laantunut ja ihmiset suunnistavat sokkelossa kuin natiivit, paitsi minä, joka olen aina myöhässä kaiken suhteen.
Helsinki alkaa muistuttaa Abu Dhabia - kaikki toiminta keskittyy kauppakeskuksiin, joita rakennetaan jatkuvasti lisää. Ehkä se on ilmastonmuutoksen edessä järkevää, ajattelen kyynisesti; Abu Dhabissakin paikalliset viettivät kaiken vapaa-aikansa ostareilla, koska ne olivat ainoita ilmastoituja paikkoja, mikä 45 asteen helteessä on tervetullutta. Tämä kai Helsingissäkin on edessä.
Triplassa on pieni galleriana toimiva liiketila, jonka seinille on ripusteltu valokuvia. Tällaisiin paikkoihin galleriat kai nykyään päätyvät, läpeensä kaupallisiin, jonkinlaisena savuverhona kaupallisuudelle: mutta tämähän on monikäyttötila, eikä mitään kapitalismia! Kyyninen tällaisen toiminnan suhteen ei sovi olla, koska edistys ja innovaatio ja nykyaika.
Koska olen kuitenkin homeinen boomer, minua R-kioskin viereen puserrettu hämärä galleriatila vähän masentaa. Miksi? Siksikö, että taiteelta on mennyt valta? Ei kai sellaista koskaan ollutkaan, ja kesyjen maisemavalokuvien paikka on tuskin koskaan ollut mikään anarkistien valtaama taidepurkutalo.
Mutta ainakin taidetta on helpompi ottaa vastaan kun siltä ei valtaa tilaa joku NRJ:n soittolista ja kasvoseerumia markkinoiva soundtrack. Haluaisin idealistina uskoa taidetilojen puhtauteen samalla tavalla kuin kirjastojen demokraattisuuteen: tätä varten ne on tehty. Erikseen on sitten alikulkutunneliin kahdelta yöllä maalattu muraali, jolla on oma arvonsa, koska se varastaa epätilaa käyttöönsä.
Kauppakeskuksessa taiteelle myönnetty käpyinen liiketila on juuri sitä: myönnytys. Tule nyt ripustamaan ne jonniinjoutavat valokuvasi tänne seinälle, mutta älä kuvittele mitään muuta.
Palaan Triplasta Skotlantiin ja menen sunnuntaina Ocean Terminaliin. Curious Seed-tanssiryhmällä on avoimet harjoitukset, joita minä käytän hyväkseni koska kaltaisillani köyhimyksillä ei ole tanssimattoa tai ylipäätään tilaa liikkua. Curious Seedillä on. He ovat saaneet kauppakeskuksen toisesta kerroksesta käyttöönsä entisen liiketilan. Tila on kaksikerroksinen, yläkerrassa on työpöytiä ja keittiö. Alakerran lattialle on levitetty tanssimatto, toisella puolella huonetta on rivi pikkuruisia kopperoita. Mietin, mitä ne ovat alun alkaen olleet, sovituskoppeja ehkä? Nyt niihin on viritelty taidetta, yhdessä palaa sininen hehkulamppu.
Ocean Terminal oli ehkä joskus vuosituhannen alussa vetovoimainen kauppakeskus, mutta nyt se on Leithin perukoille unohtunut ja nukkavieru kolhoosi, ja myös markkinavoimat ovat joutuneet sen myöntämään. Siksi Curious Seedillä on halpa toimitila, siksi gallerioita on siroteltu kauppakeskukseen useampi, ja alakerrassakin on jokin joutava museo, jossa roikkuu vanhoja valokuvia alueen kalastajista. Entistä Debenhamnsin tavarataloa hallitsee nyt suuri epäkaupallinen tila, jossa kokoontuu sirkuskoulu, virkkauskerho, vuokralaisten liitto ja sekalainen joukko muita toimijoita. Sunnuntaina siellä harjoittelee Tinderbox-orkesteri, jonka kakofoninen äänivalli vyöryy tanssitilaan ja koko muuhun kauppakeskukseen.
Ocean Terminal on kauppakeskuksena nykyajan näkökulmasta niin epäkiinnostava ja vanhanaikainen, että sen on vanhojen liiketilojen tyhjennyttyä täytynyt antaa periksi epäkaupalliselle toiminnalle. Kaiken maailman kirpputorien ja hörhöyritysten määrä on saavuttanut jonkinlaisen kriittisen massan, jonka ansiosta tilasta on tullut omituinen, mielenkiintoinen. Sen asiakaskunta ei ole enää pelkästään kuluttavaa luokkaa. Tavalliset ostarit, kuten keskustan St James ovat itsestäänselvästi kuluttamisen paikkoja. Niissä joutuu häpeään jos ei kulje kauppakassi kourassa, täytyy piilotella sitä, että tilaan tulee vain käyttämään vessaa. Enhän minä pelkästään pissille tullut! Oli itse asiassa tarkoitus poiketa myös John Lewisissa ostamassa villalankaa, katsokaa!
Yksi galleriatila kauppakeskuksessa on myönnytys. Useampi galleriatila on suorastaan vaarallinen. Mitä tahansa saattaa tapahtua. Tässä on tällainen entinen kauppa, miksei siellä voisi olla vaikka amfiteatterillinen vanhoja pianoja? Voisiko tähän tyhjään liiketilaan rakentaa pienoisrautatien? Miksi ei? Kauppakeskuksen käyttäjänä joudun miettimään miten olen tässä tilassa, jos minulta ei edellytetä kuluttamista. Vaikka en olisikaan menossa virkkauspiiriin vaan Bootsiin hakemaan hammastahnaa, tunnen silti itseni anarkistiksi: meilläkin on tässä tilassa valtaa! Kaikenmaailman tyhjäntoimittajilla ja luopioilla!
Liminaalia tilaa Ocean Terminal ei vielä ole. Siihen vaadittaisiin kauppakeskuksen hylkääminen ja tyhjentyminen, jolloin se olisi niin kaukana alkuperäisestä tarkoituksestaan, että siitä tulisi pelkästään epätila. Ocean Terminal on jonkinlainen kolmas tila. Kuten Leithissä muutenkin, siinä elävät rinnakkain vanha ja uusi maailma, vähän vaivaantuneesti ja toisiaan vasten hangaten, mutta elävät kuitenkin.
Utopioita ei tietenkään ole luotu kestämään, ja Ocean Terminalin vanha osa aiotaan purkaa jo syksyllä. Meille on lähetetty tästä kirje kotiin. Siinä lupailtiin kliinisten havainnekuvien myötä uusia visioita, siis kuluttajille. Sosiaaliset tilat varmaan heivataan helvettiin tavoitteessa korjata häpeäpilkku ja tehdä siitä taas houkutteleva. Curious Seed ei tiedä miten monta kuukautta he vielä saavat pyörittää epäkaupallisia työpajojaan.
Mutta hetken altavastaajilla on ollut valta, eivätkä he sitä unohda.
torstai 13. huhtikuuta 2023
Limbo
Töissä on pakko olla koko ajan päällä, kuin puhelin, en voi hetkeksikään kääntyä seinään päin ja pyöritellä silmiäni että voi saatana, koska sen saattaisi nähdä lapsi tai hänen keskiluokkainen, paheksuva vanhempansa joka on maksanut siitä että on tuonut jälkikasvunsa tiedefestivaaleille heitä sivistääkseen. Täytyy hymyillä, ja täytyy innostaa, ja täytyy projisoida äänensä huoneen perimmäiseen nurkkaan että siellä istuvat aratkin lapset kuulisivat, miten tuulen työntövoima pyörittää tuulimyllyn siipiä.
He nauravat uskollisesti niissä kohdissa, joissa kuuluu nauraa, he tökkivät pienillä likaisilla käsillään sinitarraa kiinni puutikkuun ja painavat tusseja pahvia vasten niin voimakkaasti, että niiden kuitukärjet ovat päivän lopussa levinneet muodottomiksi. Minun kärsivällisyyteni heidän epäpätevyytensä edessä uhkaa loppua: etkö sinäkään saatana kuunnellut että puutikku on tarkoitus tökätä tähän koloon! Mutta eiväthän he aiemmin ole sitä tehneet, maailmassa lähes kaikki on heille ensimmäinen kerta, ja minä käytän esiintyjänlahjani siihen että selitän heille mukamas kärsivällisesti kaiken, uudestaan ja uudestaan.
Festivaalia on jäljellä enää pari päivää, mutta vapaata en saa sittenkään. Menen saman tien kiertämään maata pakettiautolla ja taas: vääntelen naamaani lapsille, esitän heille pölvästiä, joka ei ymmärrä maapallon ja auringon suhteesta yhtään mitään ennen kuin vastanäyttelijäni sen minulle kertoo, kaatuilen lavalla (sitä lapset rakastavat, ja kaiken tieteellisen aurinkopuheen jälkeenkin se näyttää olevan ainoa asia joka jää heidän mieleensä, koska tiedefestivaaleilla he muistavat minut joskus kahdenkin kuukauden takaa ja sanovat: sinä olit meidän koulussa ja sinä kaatuilit lavalla! You were being quite silly!) ja sitten pakkaamme lavasteemme pakettiautoon ja ajamme seuraavaan kylään, ad infinitum. Kaatuilen ja hymyilen ja innostan, mutta itseäni en jaksa enää innostaa mihinkään.
Olen loputtoman väsynyt tässä limbossa pyöriessäni enkä jaksa ajatella tulevaisuutta; olen loputtoman keski-ikäinen enkä jaksa ajatella sitä, että kaikki mahdollisuudet maailmassa ovat tarjolla vain minua puolta nuoremmille. Heille on mentorointiohjelmia ja harjoittelupaikkoja, keski-ikäisille pelkästään lämmintä kättä ja saavuttamattomia vertailukohtia: tiesitkö, että Tolkien kirjoitti Hobitin 45-vuotiaana!
Menestysromaanin ehtisi vielä aloittaa, mutta kuka tietää ehtisikö sitä enää lopettaa; Tolkienillakin oli varaa palkata taloudenhoitaja ja istua päivät kirjoittelemassa. Water of Leithin uhkaavan näköinen kyhmyjoutsen pyöriskelee joen pinnalla kun läheisen tukiasunnon asukas heittää sille leipää. Joutsen ei ehdi; lokki on aina röyhkeämpi ja nopeampi, se syöksyy alas ja sieppaa leivänkantin joutsenen ja liejukanan ulottuvilta ja lentää tiehensä. Röyhkeät pärjäävät, väsyneet jäävät veden pinnalle pyörimään. Pihlajiin on puhkeamassa lehdet, eikä se merkitse mitään, vaikka joskus se merkitsi, mutta tänä keväänä en ehdi miettiä sitäkään.
lauantai 11. helmikuuta 2023
Bunkkeri
(Linda Hamiltonin käsivarsista Terminator 2;ssa on kirjoitettu kokonaisia esseitä, ja sen arvoiset ne toki ovatkin. Hamiltonin esittämä Sarah Connor on odottanut, ja vetänyt leukoja odottaessaan. Hän on valmistautunut työntämään miehet tieltään, kun sen aika on. Minäkin haluan Linda Hamiltonin käsivarret, sen voin tunnustaa. Ne ovat käsivarret, joilla voisi lyödä natsia turpaan, mutta ennen kaikkea ne ovat käsivarret, joita miehet eivät uskalla lähestyä.)
Käsivarret aside - rakastan Terminator 2:ta sen kohtauksen takia, jossa mielisairaalaan lukittu Sarah Connor pääsee pakenemaan Meksikon aavikolle. Siellä hänellä on maan alla piilopaikka, johon hän on kätkenyt aseita, vettä ja vaatteita pahan päivän varalle. Kaikki tämä odottaa unohdetussa, hiekan peittämässä bunkkerissa.
Mielisairaalasta paettuaan ja aavikolle päästyään Sarah Connorista tulee taas Sarah Connor. Sairaalassa hänen tarinoitaan maailmanlopusta ei ole uskottu, häntä ei ole kunnioitettu, hänet on vain sidottu lepositeillä sänkyyn. Miehet ovat vähätelleet häntä.
Aavikolla hänestä tulee jälleen ihminen. Hän näkee kaiken. Tuho ja tuleva maailmanloppu ovat totta, toisin kuin sairaalan vähättelevät miehet ovat hänelle uskotelleet. Hänen maan alla piilossa nukkunut elämänsä on odottanut häntä. Hän istuu väsyneenä hiekkaisella aavikolla reisitaskuhousuissaan ja maihareissaan polttamassa tupakkaa ja on vihdoin itsensä.
Fantasioissani minullakin on jossain aavikolla elämä, joka odottaa minua hiekkaan kätketyn luukun alla. Siellä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei vaadi minulta mitään. Voin luoda itseni uudestaan, koska en ole kytköksissä mihinkään. Minulla on kerrankin kontrollia asioiden yli, koska minulla on sekä konekivääri että piilopaikka.
Sarah Connor näkee unta. Unessa hän näkee verkkoaidan takaa itsensä leikkikentällä. Mutta leikkikentän Sarah Connor onkin naisellinen. Hänellä ei ole reisitaskuhousuja tai aavikosta tomuista naamaa. Hänellä on mekko ja kreppiraudalla kiharretut hiukset ja hän leikkii lapsensa Johnin kanssa autuaan tietämättömänä tulevasta pahasta. Aidan takana jumissa oleva Sarah Connor yrittää varoittaa ihmisiä, mutta tietämättömät ihmiset eivät kuule hänen huutoaan.
Sitten maailma räjähtää. Räjähtää leikkikenttä lapsineen, räjähtävät linja-autot, räjähtävät kaupungin kadut ja karusellit. Tulipallo vyöryy maailman yli ja aidan takana jumissa oleva Sarah Connor ei voi maailman loppumiselle mitään ja palaa karrelle, kuten palavat kaikki muutkin.
Maailmanloppu ei todellisuudessa tule näin äkkiä. Se loppuu salakavalasti ja vähitellen, ei räjähtämällä. Tässä maailmanajassa meistä moni on yhtä aikaa verkkoaitaa epätoivoisesti riuhtova reisitaskuhousuinen Sarah Connor, joka yrittää varoittaa ignorantteja vaarasta, ja leikkikentällä uneliaana leikkivä kiharahiuksinen Sarah Connor.
Kun hän pakenee aavikolle, pakenee hän samalla maailman vaatimuksia siitä, miten naisen tulee itseään toteuttaa. Sille on jo liian myöhäistä, hän ymmärtää.
Ei minulla ja Sarah Connorilla tietenkään mitään yhteistä ole. Hänen täytyy pelastaa maailma. Minun motiivini hinkua aavikolle ovat itsekkäämmät: ettei kukaan vaatisi minulta enää mitään. Haluan ajatella pelastavani maailman, mutta todellisuudessa ostan juustoa ja uuden vohveliraudan, jota en tietenkään tarvitse.
Vallankumouksellisinta tietenkin on, että Sarah Connor tulittaa ja taistelee koko elokuvan läpi välittämättä miehen katseesta, miehen hyväksynnästä. Hänellä on tärkeämpääkin ajateltavaa. (Voisiko nainen elokuvassa joskus olla välittämättä miehen katseesta, vaikka maailma ei olisikaan loppumassa?)
Terminator 2:n vaihtoehtoisessa lopussa terminaattorit on eliminoitu ja ajassa hypätään vuosia eteenpäin. Vanha Sarah Connor istuu samalla leikkikentällä, jonka hän on aiemmin nähnyt unessaan. Maailmanloppu on peruttu ja Sarahin lapsi John on nyt keski-ikäinen isä, joka leikittää tytärtään liukumäessä. Leikki-ikäinen lapsi ei tiedä pimeästä tulevaisuudesta mitään.
Minusta se on vähän pettymys. Johnista on tullut keskiluokkainen kauluspaitaan pukeutuva heteroidylliä toteuttava isukki, ikään kuin tämä olisi jokin default-tila, johon kaikki solahtavat jos horisontissa ei väijy välitöntä vaaraa. Vanhalla Sarah Connorillakin on päällään koruja. Hänestä on tullut taas äiti, mikä aiemmin on ollut hänelle jonkinlainen sivuseikka. Todellisuus ehkä odottaisi häntä aavikolla, uumenissa maan alla. Mutta aavikolle hän ei enää mene.
Leikkikenttä on heteronormatiivisuuden valtakunta. Siellä kauluspaitaiset ja kukkamekkoiset perheet toteuttavat elämää tavalla, jonka perussuomalaisetkin hyväksyisivät. (Kun se maailma Sarahin unessa räjähtää, ei se liikuta minua oikein millään tavalla.)
Minun todellisuuteni on trauman värittämä todellisuus, joten haluan uskoa että se on jotenkin validimpi kuin leikkikentän tasapaino ja toivo. Tiedän, ettei kumpikaan näistä vaihtoehdoista ole sen todellisempi. Mutta niin kauan kuin joudun taistelemaan vähätteleviä miehiä vastaan, lohduttaa aavikon Sarah Connor minua enemmän. Elokuva antaa marginalisoiduille fantasian, jossa aseet ja käsivarret - guns and guns - tarjoavat todellista, välitöntä valtaa sortajien yli, koska sellaista meillä ei koskaan todellisuudessa ole.
Arnold Schwarzeneggerin T-800 oppii elokuvan aikana tunteista ja ihmisyydestä. Pehmentyneen, uudelleenohjelmoidun Terminatorin kohdattuaan Sarah Connor on toiveikkaampi. “Jos kone voi oppia ihmiselämän arvon, ehkä mekin voimme”, hän pohtii.
perjantai 23. joulukuuta 2022
Lintuaura
Mutta pidän siitä, miten tähän aikaan vuodesta yritämme. On synkkää ja kylmää, ja tuntuu siltä että maailma yrittää tukehduttaa meidät alleen. Mutta naapuri laittaa oveen joulukranssin. Parvekkeelle viritellään viimassa kausivalot. Bussikuskeilla on räikeänväriset jouluvillapaidat. Joku on vienyt joenvarteen puuhun roikkumaan talipalloja. Glasgown kauneimmissa joululauluissa joukko lapsia ja erityisen vaivaantuneita esiteinejä esittää meille aikuisille Tonttujen jouluyön.
Joskus täytyy yrittää. Aina - aina - olisi helpompi jäädä sänkyyn makaamaan, mutta minä pakotan itseni kävelylle, vaikka sitten lupailemalla että saat hakea kahvin siitä liian kalliista kahvilasta kotimatkalla. Kahta päivää enempää ei voi jättää poistumatta ulos ilman, että alkaisi liikaa käpertyä synkkien ajatustensa ympärille. Eivät ne taikaiskusta katoa, mutta ulkona on aina kaikkea distraktoivaa.
Aatonaatonaattona taivas on sininen. Matkalla kirjastoon kuulen hanhen huutavan ja katson ylös; suuri lintuaura lentää kohti pohjoista.
are heading home again.
perjantai 16. joulukuuta 2022
Ketjukaruselli
Kuusitoista vuotta myöhemmin olen Ocean Terminalin Starbucksissa ja taustalla soi vuoden 2022 Starbucks-soittolista, joka ei ole huono sekään, mutta siinä on tietenkin liikaa Michael Bubléa, jota vuonna 2006 ei vielä oltu keksittykään. Edessäni minulla on vain laimea musta kahvi. Nykyään osaan jo tilata sellaisen. Starbucksiin ja näihin muihin ketjuihin sisältyy kasa sääntöjä, jotka ovat osa heidän brändiään: juomien koot eivät tietenkään ole mitkään tavanomaiset small, medium ja large, vaan tall, grande ja venti. Tämän hankalan koodin selvittäminen on osa kaupunkilaistumista. Urbanisoitumisen riitti on suoritettu oikein, kun osaa tilata jonkin monimutkaisen grande-toffee-nut-latte-with-two-extra-pumps-and-soy-milk-to-sit-in -kyhäelmän ja muistaa vielä sanoa please.
Minä tietenkin harjoittelen joka kerta päässäni ihan sen mustan kahvinkin tilaamista. Sosiaalinen ahdistus on sellainen; näissä kaupunkilaisissa keskiluokkaisissa tiloissa en mitenkään halua paljastua noloksi mehtäläiseksi, vaikka tiedänkin tietysti rationaalisesti ettei siihen kuole. Toissapäivänäkin sanoin hajamielisyyksissäni bussikuskille kirkkaalla äänellä että “KIITTI!”, eikä se edes nolottanut kovin paljon.
Ocean Terminal on paikkana kovin erilainen kuin Kölnin vanha keskusta. Kauppakeskus avattiin kaksikymmentä vuotta sitten ja siitä lienee alunperin kaavailtu modernia yleisömagneettia, mutta se on nykyään varsinkin keskellä viikkoa autio ja nuhjuinen, ja sen käytävillä vaeltelevat vain Deliveroo-kuskit, Royal Yacht Britanniaa katsomaan tulleet turistit ja kotiäidit.
Yritän hahmottaa, minne viimeiset 11 kuukautta ovat livahtaneet, kuin olisin ratkomassa suurempaakin mysteeriä. Selailen puhelimen muistiota, jos siitä vaikka olisi jotain apua. Siellä on lähinnä muistiin kirjoitettuja, ohimennen kuultuja repliikkejä -
We're on the bus you fucking weasel.
My pal Graham's a medium, do you wanna go see him?
Sex or gender, if you're not going to fuck them, what does it matter? That's what Richard says. But I can't help but wonder.
Viimeisen olen laittanut muistiin kahvilassa, jonne tallustelin marraskuussa aamuisen feldenkrais-tunnin jälkeen, ja salakuuntelin naapuripöydän kolmen kuusikymppisen miehen pitkää ja polveilevaa keskustelua sukupuolesta.
Minne lokakuu hurahti? Olin Italiassa viikon, join siellä paljon euron hintaisia espressokupillisia ja sen jälkeen kai toivuin Italiasta, ei minkäänlaista muistikuvaa.
Syyskuussa? Kuningatar kuoli; istuimme Dishoomin kellarissa juhlimassa festivaalitöiden loppumista ja tarjoilija tuli kertomaan meille huvittuneisuutta pidätellen, liioitellut vakavasti: I have something important to tell you guys. The Queen has died. Me hurrasimme, koska minä olin ennustanut tapahtuman viikkoa aiemmin. Sitten kaikki palasivat curryjensa ääreen. Henkilökunta kohautteli hartioitaan eikä oikein tiennyt mitä tehdä, mutta katkaisi sitten ravintolan taustamusiikin jonkinlaisena kompromissina.
Vuosi on ollut kaoottinen ja uuvuttava.