le pain quotidien

Facebookin arkihaaste sai miettimään, mitä arki on.

(Sai miettimään myös, miksei kukaan haasta minua siihen! Ei kuitenkaan ihan niin dramaattisin äänenpainoin kuin Vauva-lehden keskustelupalstalla.)

Ei minulla ole arkea. 
Sellaista tasaisuutta, mitä siihen mielletään. 
Olen mikä viikko milloin missäkin, tekemässä ei oikein mitään tai mitä sattuu.

Elän jonkinlaisessa välitilassa, jälkeen edellisen arjen ja ennen seuraavaa arkea, jos sitä koskaan tuleekaan.

Arjen käsitteeseen sisältyy varmaan jonkinlainen toistuminen. Sen tunnistaminen, että tämän aamupalajuuston kuorin kelmusta ruispalan päälle joka jumalan aamu, ja tällä kertaa voin ikuistaa sen valokuvaan, koska tämä on se toistuva asia, joka jotenkin kuvaa elämääni tyypillisimmillään.

No. Mikä toistuu. Bussit ja junat ja matkalaukun pakkaaminen. Niitä en mielellään dokumentoisi, sillä ne eivät ole vapaaehtoisia. Ainoastaan kodittomuus-olosuhteiden pakosta syntyneitä toimintoja.

Netissä roikkuminen toistuu. Siitä voin ehkä ottaa jotain pateettisia kuvia, ja saada niille myötäeläjiä, jotka myös roikkuvat netissä.

Tuleekohan arjen puutteesta jossain vaiheessa niin vallitseva tottumus, ettei osaa enää sopeutua aamupalajuustonväriseen rutiiniin?

Vaatteissa tuoksuu vielä edellinen kaupunki, ja se on vaarallista: saattaa löytää itsensä WC:stä haistelemasta paitaansa ja vahingossa itkemästä. Sellaisia ovat ikävän mekanismit, varomattomia.

Vähän ihastunut olen Kasper Strömmaniin. Sillä tavalla kuin nyt ollaan ihastuneita ihmiseen, jota ei tunneta muuten kuin julkisen profiilin perusteella. Pitäähän sitä nyt johonkin ihastua kun on kevät, vaikka sitten omiin jalkoihinsa, ja niistä nyt ei oikein ole mihinkään.

 

Silloin tällöin

Silloin tällöin menen tavaratalon parfyymiosastolle ja suihkutan vasemman ranteen sisäpuolelle CK Onea. Se tuoksuu yhdeksänkymmentäluvulta. 

Se tuoksuu Manic Street Preachersilta, Blurilta, yläasteelta ja farkkuhaalareilta. Se tuoksuu päiväkirjoilta ja My So-Called-Lifelta ja välitunneilla pelatulta ristinollalta ja yksipuolisilta ihastuksilta. Se tuoksuu American Beautylta ja Trainspottingilta ja siltä tunteelta kun käveli yksin pimeällä kotiin ja tiesi, ettei tässä maailmassa kukaan ymmärtänyt (paitsi ehkä jotkut fiktiiviset henkilöt, kuten MSCL:n Angela, turvallisesti kaukana fiktiivisissä maailmoissaan).
Se tuoksuu niiltä iltapäiviltä, jolloin ainoa vaihtoehto ei äkkiä ollutkaan kävellä suoraan koulusta kotiin, vaan pysähtyä jonkun kanssa syömään berliininmunkki tai hampurilainen.

Hetken voin kuvitella olevani vielä siinä vaiheessa elämää, kun suurin osa siitä tuntui olevan edessä (havahtumatta siihen, miten voimakkaasti se silloin oli nimenomaan käynnissä; miten sen kirpeästä mausta saa nytkin kiinni niin helposti, miten kaikki tuntui olevan räikeämmän väristä, todellisempaa). 

Onko yhtä voimakkaita kokemuksia enää saavutettavissa; onko kaikki tunne-elämykset koettu kolmeenkymppiin mennessä, ja kaikki sen jälkeen ovat vain enemmän tai vähemmän kalpeita toisintoja edellisistä? 

Jos olisi jokin tapa kietoa kätensä kaupungin ympärille ja painaa se rintakehäänsä vasten -
niin, olisin kai tehnyt sen jo. 

On olemassa vain sopivankokoisia artefakteja – postilaatikoita, lyhtypylväitä, magnoliapuita – joita voisi syleillä, noin niin kuin teoriassa. 

Muotoilen nämä lauseet päässäni kävellessäni Edinburghin katuja ja toivon, että niiden olemassaolo riittää välittämään tunteeni kaupungille. 

Koska huonoimpinakin päivinä, 
flunssaisina, tuulisina ja sateisina päivinä kun halvat sateenvarjot kääntyvät kadunkulmissa ympäri kuin meduusat, väsyneinä päivinä kun meinaan kävellä auton alle koska vuosikausien liikemuistini katsoo edelleen oikeanpuoleisen liikenteen suuntaan, yksinäisinä päivinä kun en puhu edes Tescon myyjälle koska käytän itsepalvelukassaa, 
on se edelleen kotini. 

Ja tämä on kirjoitettu johonkin niin syvälle, ettei sitä ole sieltä pois kirjoittaminen, 
ainakaan ennen kuin minä niin sanon.

 

Feminist rant

Välillä väsyn kertomaan ihmisille olevani tanssija. 

Päädyn silloin tällöin hämmentäviin tilanteisiin, joissa ruumiini tulkitaan ammattini perusteella jotenkin vapaasti kosketettavissa olevana alueeksi, vähän kuin raskaana olevien naisten vatsat. 

Tanssijuuteni tulee puheeksi samaan tapaan kuin ammatit nyt yleensä tulevat: sosiaalisissa tilanteissa, joissa on smalltalkin omaisesti tapana kysyä, mitä toinen oikeastaan tekee. 

(On oma lukunsa, miksi ylipäätään tuon tanssijuuteni esille, kun en sitä enää kovin aktiivisesti harjoita. Ehkä se on jollakin tavalla osa identiteettiäni, vaikka en olekaan vähään aikaan jaksanut määritellä, millä tavalla. Ehkä siitä on tullut vain opittu puhetapa: listaan kaikki koulutukseni ikään kuin ansioluettelossa, että saisin itseni kuulostamaan vähemmän tyhjäntoimittajalta.) 

Kun keskustelun toinen osapuoli on kuullut sanan ’tanssija’, jokin hänen päässään naksahtaa. Oh! How interesting! Maybe you can teach me this dance, I don’t know how it goes, ja sitten he ujuttavat väkisin kätensä käteeni ja toisen vyötärölleni, ja minun pitäisi ilmeisesti pystyä tästä päättelemään, mikä kaikista maailman tansseista on kyseessä. 

Koska kosketus on tanssin sosiaalisessa kontekstissa yleisesti hyväksytty tosiasia, ei minulle ole oikeutta protestoida. Itsehän olen ammattini valinnut. 
”When can you teach me how to dance?” 
How about never, fuckwad. 

Ja ehkä on niin, että nämä ihmiset käyttävät kömpelöjä aasinsiltoja flirttaillessaan kenen tahansa kanssa: sanovat siivoojalle, että oh, maybe you can come and clean my apartment, there’s this place under the sink I can’t quite reach, ja ehkä he sanovat lääkärille että oh, maybe you can check out this weird mole I have in my butt. 

Mutta ainakaan tähän ei sisälly ei-yhteisymmärrykseen perustuvaa (miten käännetään non-consensual?) koskettamista. Olen useamman kerran päätynyt tilanteeseen, jossa oletus tuntuu olevan se, että tanssija on jotenkin primäärisesti seksuaalinen olento. Tämä hämmentää minua, koska koen olevani lähinnä taiteilija. Käytän toki ruumiillisuuttani taiteeni välineenä, ja ilmeisesti siinä on jotain niin mystistä, arkkityyppistä, kiehtovaa, mitä? Että se saa nämä kaksi kaljaa vetäneet nyrkkiurpot inspiroitumaan flirttailemaan huonon sit-comin veroisesti ilmaisten salsatuntien toivossa. 

Vai ovatko nämä kaikki mielikuvat peräisin vain joistain gangsta-räppäreiden musiikkivideoista, joissa yhdestä bandanahuivista ommeltuihin bikineihin puetut väsyneen näköiset naiset hinkkaavat itseään Cadillacin konepeltiin? Voinko syyttää tästäkin Robin Thickeä? 
(Haluaisin kyllä. Pliis, antakaa mun syyttää tästäkin Robin Thickeä.) 

Jos nämä ihmiset oikeasti näkisivät minut lavalla, huomaisivat he aika nopeasti, että tyypillisessä esiintymisilmeessäni – alapurennassa ja essoja vetäneen huuhkajan katseessa – ei ole mitään seksuaalista, paitsi jollain hyvin kierolla tavalla, johon toki kaikilla on oikeus, mutta ainakin siitä pitää tuntea syyllisyyttä. 

Mitenkään traumaattista tämä ei onneksi ole – siihen taidan olla liian paksunahkainen – mutta epämukavaa ja vittumaista kyllä. Ehkä siksikin, etten ole vielä keksinyt sopivaa keinoa ulos tilanteesta (muuta kuin vaivihkaisen feidaamisen, jonka osaan liiankin hyvin). 

Tahtoisin pystyä feministinä ja ihmisenä sanomaan, että vaikka ammattini onkin ruumiillinen, en ole julkista omaisuutta. Mitäs jos pidetään ne kädet siellä ihan omalla puolella jos ei osata kysyä lupaa. 

Tahtoisin pystyä sanomaan jotain, mikä menisi läpi, mutta voin jo kuvitella valmiiksi vastauksen (tai variaation siitä): hei, älä ota niin tosissaan! Vitsi, vitsi! Miks sä oot niin vihanen? Hei tyttö, älä oo noin vihanen! Miks te naiset ootte aina noin vihasia? 
Ei väkisin. 

Niin. Ei väkisin.

 

(Englannin kielen käyttö iskurepliikeissä ei ole mitenkään pointtaavaa, ainoastaan viimeaikaisen kokemuksen inspiroivaa. Lausutaan nyt tässä yhteydessä varmuuden vuoksi, että näitä urpoja tulee yhtä lailla vastaan Joensuussa kuin Mumbaissakin. 
Tämä laulu on Lontoon laulu ja laulu Berliinin…

Ja kaikki mustat lampaat puron varteen ajettiin 
minä hankasin yötä päivää itseni väsyksiin 
Vain yksi päätänsä nosti ja asetti kysymyksen : 
”Miksi on mustan lampaan oltava valkoinen?” 

Aale Tynniin on aina hyvä lopettaa.)

Blast from the past

Päädyn jotenkin puolivahingossa klikkaamaan itseni Hotmailin Saapuneet-kansiossa kaikkein ensimmäisiin viesteihin, aina vuoteen 2000 saakka.

Ja mitä materiaalia sieltä löytyykään!
 
Siellä vuodatetaan, että se yksi typerä poika ei kerro itsestään mitään.
Sillä toisella on niin kiehtovat silmät.
Tästä karmeasta käpykylästä täytyy päästä helvettiin.
Kukaan täällä ei puhu mulle.
Luuletko että musta vois tulla runoilija.
 
Nauran sille, miten rakastettavan hölmöjä olemme olleet,
ja itken sille, miten rakastettavan hölmöjä olemme olleet.
 
Sitten löytyy myös viestejä salaisilta ihailijoilta, jotka ovat päätyneet jotain kautta blogiini – silloin olin vielä esillä omine kasvoineni – ja he väittävät näkevänsä katseessani jotain sellaisia ulottuvuuksia, joista itse en todellakaan ole ollut tietoinen.
 
Minne nämä ihailijat ovat aikojen saatossa kadonneet? Silloin oli vain yksi blogi; nyt on Twitter-tili ja Tumblr-tili ja goddam Facebook, ja silti tuntuu hyljeksitymmältä kuin koskaan. Alkaa lopulta kirjoittaa kuvitellen, mistä ihmiset pitäisivät. Tämä ei ole koskaan hyvä.
 
(Puhun palturia; totta kai ajattelen aina jollain tasolla sitä, mistä ihmiset pitäisivät. Ongelma se on ainoastaan, jos siitä muodostuu liian suuri tekijä.)

Tuolla kadulla söpöjä villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä katsellessani mietin, että elämässäni ei ole ollut läheskään tarpeeksi söpöjä villapaitoihin pukeutuneita ihmisiä. Toisaalta söpöjen ihmisten ongelmaksi muodostuu aina se, että he edustavat vain sitä, mitä ei ole. Eivät söpöt ihmiset ole minun söpöjä ihmisiäni, ainoastaan ohi vilahtavia kangastuksia, joita minun olemassaoloni ei liikauta. Ekstroverteillä ei kai ole tällaisia ongelmia.
 
(Amerikkalaistytöt rupesivat sumeilematta iskemään Tescon kassapoikaakin, niin kuin siinä ei olisi ollut mitään erikoista. Miten tällaiseen johtopäätökseen edes päädytään?)
 
Iltaan mennessä sumu on hiipinyt niin paksuksi, että se peittää näkyvistä Calton Hillin roomalaiset (joonialaiset? Korinttilaiset?) pylväät ja koko St. Jamesin ostoskeskuksen. Kaasulämmitys pätkii tänään tavallista enemmän. Merkkivalo napsahtaa punaiselle väsyttyään ja pitää vähän väliä käydä resetoimassa. On hieman yksinäistä, ehkä puoliksi sunnuntai-iltaista melankoliaa, puoliksi oikeaa yksinäisyyttä.

Keitän paljon teetä ignoroidakseni ajatuksen siitä, että pitää palata. Se ei ihan toimi.

 

Friday I'm in... öh

Aamurutiini:

put the kettle on,
flick the telly on (Frasier),
grumble grumble grumble,
piece of toast,
assessment of weather,
another cup of tea.

Kyvyttömyyttä orientoitua mihinkään (pitikö mun tehdä jotain? Mikä mun nimi on?).

Päätös: ulos olisi varmaan hyvä mennä. Mutta mihin. Vanhaan kaupunkiin. Uuteen kaupunkiin. Ruokakauppaan. Ostamaan uusi pipo, koska unohdin vanhan jonnekin Leithin sataman ostoskeskukseen. Elokuviin? Teatteriin? Katsomaan stand up-komiikkaa? Suorittamaan jotain, mikä kuulostaa matkailulta, ja mistä voi sitten kertoa jälkeenpäin hyvällä omatunnolla?

Tuntuu, että jotain pitäisi tehdä. Johonkin tarttua. Ehkä johonkin vanhaan, sen sijaan että aina uuteen.

(Aloittamisen helppous, valmiiksi saattamisen vaikeus – mihin kaikkeen tämä kytkeytyy, en tiedä. Jos tietäisin, en kai istuisi tässä tekemässä uutta blogimerkintää sen sijaan että kirjoittaisin valmiiksi jonkin niistä 26:sta keskeneräisestä tekstistä, jotka kovalevyllä kuumottelevat.)

 Oikeastaan haluaisin vaan pistää lämmityksen päälle ja kääriytyä fleecehuopaan tähän sohvannurkkaan ja miettiä asioita. Sillä tavalla kepeästi. Leijailla ajatuksesta toiseen, sen sijaan että kyntäisin niiden perään kuokalla.

 Ja niin on kello taas ties mitä, ja televisiosta tulee taas jakso How I Met Your Motheria, enkä ole taaskaan saanut tehtyä mitään, mistä jäisi jälki. Ihon alla on sellainen levoton olo; ehkä pelkoa siitä, että en tule tekemäänkään.

je ne sais quoi

Onnellisuutta on vaikeampi purkaa osiin kuin onnettomuutta, samaan tapaan kuin hyvän elokuvan hyvyyttä on vaikeampi perustella kuin huonon huonoutta.

Onnettomuuden tekijät voi usein summata selkeästi kuin country-laulussa: koira kuoli, vaimo jätti, pick-up hajos. Aim sou alouu-ou-ou-oun.  

Vastaavasti voin toki väittää, että Morris Minillä vastaan ajavien nunnien, hyvän kahvin, Louise Bourgeoisin näyttelyn, ruusukaalien, auringonpaisteen, Wes Andersonin uuden elokuvan, nokikanojen, ikkunasta kadulle kuuluvan viulunsoiton, rugbynpelaajien ja halpojen kirjojen löytämisen yhteissumma tekee minut onnelliseksi, mutta moinen simppeli numeerisuus tuntuu jotenkin löperöltä.

Nunnat ja nokikanat ovat osa totuutta, mutta niiden välissä ja taustalla on jokin vaikeasti määriteltävissä oleva mutu-tuntuma, je ne sais quoi -tekijä, jota avatessa vain turhaudun (myönnettäköön, että vastaavanlainen häiritsevä je ne sais quoi värittää toki usein myös onnettomuutta). Ennen en olisi yrittänyt edes avata, ja hyväksynyt harmaiden alueiden harmauden levollisena tosiasiana. Tehnyt siitä ehkä vähän taidetta.

Jokin pakonomainen rationalisointi (olenko tavannut liikaa kyynisesti tuhahtelevia aggressiivisia skepsisläisiä?) on tullut vuosien saatossa mukaan, ja ehkä hyvä niinkin; silti on niin perkeleen vaikea levätä ajatuksessa siitä, etten pysty sanallistamaan kaikkea auki.

Sitten on vielä epämääräistäkin epämääräisempi kodin käsite – tai kirjoitetaan se sittenkin isolla, Kodin, kas noin. Siitä on vielä vaikeampaa saada otetta kuin onnellisuudesta, koska ennen pitkää päätyy käyttämään sellaisia sanoja kuin sydän tai sielu, joiden tarkkarajaisuudesta ja totuudenmukaisuudesta en ole enää ollenkaan niin varma kuin ennen. Tunne se joka tapauksessa on enemmän kuin mikään sanakirjamääritelmä, ja palaan sen äärelle aina uudestaan, niin paljon kuin se minua kismittääkin: yritän vastustaa tälle paikalle antautumista (tiedättehän - sillä tapaa kun itseään joskus yrittää pidätellä ihastumasta, kun tietää että reisille se menee kuitenkin), mutta kohta löydän itseni halaamasta ovenkarmia tai kävelemästä Inverleith Terracea äkillisesti kyynelehtien, minkä joudun naamioimaan vastatuulen ansioksi.

Seuraavan kulman takana sitten kiellän itseni kuin Pietari, rationalisoin moisen haihattelun pois pelkkänä romanttisuutena, God forbid.

Ja kuitenkin: kun katson laskevaa aurinkoa, joka maalaa Broughton Placen talojen seiniä, vesilammikossa kylpevää yksinäistä harakkaa, noita kanervapuskien kuorruttamia rinteitä…

En tiedä kuulunko tänne – en tiedä kuulunko mihinkään, kuinka moni meistä kuuluu – mutta olen kotona. Siinä päivän itsensä kumoava lausunto, jota yritän tapella sileämmäksi, mutta ei se taivu. Mikä sitten on totta? Mikä ei? Ja miten pitkäksi aikaa sitä kannattaa jäädä miettimään?

Ruby Tuesday

En vaadi onneen paljoa – paitsi silloin kun vaadin, eli lähes aina – mutta joskus riittää se, että vanha mies hymyilee kadulla ja katsoo silmiin, ihan silkkaa kohteliaisuuttaan, ravistaa vähän yksinäisyyden verhoa syrjään. Lähtökohtainen oletukseni maailmaa kohtaan on se, etteivät ihmiset perusta minusta: tuollainenkin kierosilmä, mikä lie nuorisorikollinen. Vastakkaiset kokemukset yllättävät aina.

Tuulee, niin kovaa kuin nyt Skotlannissa on tapana. Kirjoittelen, tuskin residenssin arvoisesti. Ei näistä ole esseiksi tai kolumneiksi, tällaisista repaleista. Yritän lähinnä selvittää itselleni, mikä maailmassa hankaa vastaan.

Ostan Guardianin ja leikin olevani paikallinen. Ostan punnalla kimpun narsisseja ja laitan ne maljakkoon. Sytytän kynttilöitä ja makaan kokolattiamatolla selälläni. Vähitellen sydämenlyönnit kuuluvat kaasukaapin hurinan yli.