keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Burdens we carry


Kävelen Johnin käsikynkässä National Museumin vitriinien reunustamaa käytävää (keskiaikaisia kuparikolikoita, miekkoja, kirjapainotavaraa). John aina sama hattu päässä, villakangashousuissa, hyväryhtisenä.

Huokailen, kuten näinä päivinä on tapana. ”Mitä varten mä muka oon täällä, jos mulle ei tarjota edes kotia?”
John pysähtyy, ottaa kasvoni käsiensä väliin, katsoo minua silmiin ja sanoo 
”You’re here for the poetry”.

En osaa vastustella. 
Et kai sä aio väittää, että kaikki menee vielä hyvin? kysyn vielä varmuuden vuoksi.
Of course not. How could I promise you something like that?
Bless him. Kuollut sielu ja silti pessimistinen. 

Hostellin keittiössä keskustelen japanilaisen naisen kanssa, joka on vannoutuneena rojalistina tullut seuraamaan referendumia. Amerikkalaisen valokuvajournalistin kanssa, joka on tullut dokumentoimaan referendumia. Skotlantilaisen naisen kanssa, joka näyttää kauhistuttavasti tulevaisuudeltani (rasittavan allerginen kaikelle; ampiaisille, gluteenille, pölylle), ja joka on tullut kampanjoimaan itsenäisyyden puolesta. Valkovenäläisen naisen kanssa, joka etsii laillani asuntoa, ja on tullut työharjoitteluun parlamenttiin jonkun Labour-kansanedustajan avustajaksi (hah!). Kanadalaisen vähän ahdistuneen oloisen työntekijän kanssa, joka omalla työvuorollaan soittaa Leonard Cohenia, Radioheadia, Smithsiä. 

Välttelen kirjoittamista kirjoittamalla.

A writer is someone for whom writing is more difficult than it is for other people...

tiistai 16. syyskuuta 2014

Yes, yes, yes

On kaksi päivää itsenäisyysäänestykseen. YES-liike kampanjoi aktiivisemmin, samanlaisella tunteen palolla kuin Haaviston tukijat viime presidentinvaaleissa. Keski-ikäiset naiset laulavat työväenlauluja kadunkulmassa ja ojentelevat ohikulkijoille postikortteja, joissa art nouveau -henkeen maalattu tartaanipukuinen ohdaketta pitelevä nainen kehottaa "Vote Yes". Kerrostalojen ikkunoihin on liimattu aggressiivisia "YES, YES, YES!"-plakaatteja; viereiset ikkunat julistavat "NO, NO, NO!" 
 
Joka ikinen vahingossa kuultu keskustelu tuntuu käsittelevän David Cameronia, konservatiiveja, öljyvaroja, NHS:ää, punnan kohtaloa. Ilma on niin sakeanaan intohimoa mahdollisen muutoksen edessä, että on vaikea muistaa sen loppuvan muutaman päivän päästä. 
 
Olen ollut kaupungissa viikon.
Olen nähnyt Dylan Moranin ajavan ohitseni pyörällä,
Dylan Moranin esittämässä stand upia,
tavannut sattumalta tytön, joka oli kanssani ala-asteella kahta luokkaa alempana,
nähnyt kolme asuntoa
(1. mahtava, mutta homeessa;
2. mahtava, mutta joku muu oli parempi ehdokas;
3. ulkoisesti pramea, henkisesti kylmä),
tiedustellut yhdeksää muuta (tuloksetta),
aloittanut opiskelun, aloittanut steppitunnit, käynyt pari kertaa elokuvissa, alkanut jo vältellä deadlineja.
 
Kodittomuus painaa. Sitä on jo kaksi vuotta niskassa; tuntuu, että raahaudun viimeisillä voimillani asunnosta ja hostellista toiseen. Hostelli on homeessa, elokuvateatteri on homeessa, kirjakaupan kellari on homeessa. Keuhkot lyövät lukkoon, käsistä katoaa tunto, vasemmasta korvasta kuulo, ja sitten on otettava tukea seinästä ettei kaadu saman tien tajuttomana naamalleen.
 
Menen kirkkoon (ei homeessa) ja sytytän kynttilän jonkin otollisen näköisen pyhimyksen eteen ja kysyn, miksi minun oli tarkoitus tulla tänne (koska eikö näin ollut? Eikö joka ikinen merkki osoittanut siihen suuntaan?) jos en voi edes asua missään. 
 
Pyhimys ei vastaa mitään. Tuijottaa mustilla kivisillä silmillään tyhjyyteen. Kynttilä palaa siihen tapaan kuin kynttilät palavat, yskähdellen.
 
Tulen istumaan Meadowsin Starbucksiin. Hörpin maitokahvia pahvimukista ja väistelen ensimmäistä deadlinea (huomenna). Viereisessä pöydässä puhutaan - mistäs muusta - itsenäisyysäänestyksestä. 
 
("I'm a No supporter, because it seems to me that the Yes voters are voting yes just for fun.")
 
Opiskelijoita matkalla yliopistolle tai pois. Aurinko kääntyy, tuuli huitoo vaahteroita. 
 
Elämä, täällä niin kuin muuallakin, kulkee eteenpäin. Välillä sitä pysähtyy katsomaan ikään kuin sivusta: muistaa, miksi tänne kaipasi. Miksi tämän kaupungin nurkkiin aikanaan rakastui ja miksi niihin jaksaa rakastua edelleen, vaikka suhteen toinen osapuoli alkaa osoittaa myös typeriä piirteitä.



lauantai 30. elokuuta 2014

Aikuisuus

11-vuotias kummityttö jakaa facebookissa koirankuvia ja kynsilakkasuosituksia ja linkkejä"minkä väriset hiukset sopivat sinulle?" -tyyppisiin testeihin.
 

Miksei elämäni kepeys ole tätä luokkaa.
 

Miksi kaikki on niin painavaa.
 

Mikseivät suurimmat päätökset koske sitä, minkä julisteen laitan seinälle.
 

Mikseivät oman huonommuuden kokemukset ole enää pelkästään suhteessa vihamiehiin - samantekevää - vaan omiin ystäviin, jotka kasvavat ohi ja päätyvät paremmiksi ihmisiksi ja taiteilijoiksi.
 

Miksi viikon raskain hetki ei ole enää se, kun joutuu valituksi viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, vaan se, kun istuu yksin tietokoneensa ääressä ja tajuaa ettei elämä oikeastaan ole muuttunut pesäpallokokemuksesta positiivisempaan suuntaan parissakymmenessä vuodessa, ja nyt siitä voi syyttää enää itseään.
 

Miksei voi enää syödä jäätelöä aamiaiseksi Charlien enkeleitä katsoen ilman että tuntisi huonoa omatuntoa jäätelöstä ja feminististä pahoinvointia Charlien enkeleistä.
 

Mikseivät maailman kriisit enää tunnu etäisiltä ja irrallisilta ja siltä, että aikuiset varmaan hoitavat ne.
 

Miksei kukaan puhalla, jos saa haavan, ja miksi pitää kadulla kompastuessaan teeskennellä, että on ihan cool sen kanssa. 

Miksei muista pestä pyykkiä ennen kuin kaikki alushousut ovat likaisia ja vastata sähköposteihin ennen kuin on liian myöhäistä ja maksaa laskuja ennen eräpäivää.
 

Haluan takaisin aikaan jolloin laivat oli puuta ja miehet oli rautaa ja naiset mantelimassastaaaaaaa

torstai 28. elokuuta 2014

Filled with dread

Kymmenen päivää. Kymmenen päivää ja olen siellä. Kenen idea?

Ihmisiä pitää alkaa halailla sillä intentiolla, ettei niitä välttämättä näe vuoteen (vuoteen! Kenen idea!), tavaroita katsella sillä intentiolla, mitkä niistä olisivat välttämättömiä vuoden aikana (mutteripannu. Kaurismäki-postikortti. Tarvitseeko ihminen muuta?).
 
 
Kaikki musiikki kuulostaa melankoliselta, sekin jota soitetaan henkkamaukalla, vai johtuuko se vain syksystä? Illat pimenevät, ja tänäkin vuonna astun ulos ovesta ja huokaan ilmaan: illat pimenevät ja sitten kirjoitan sen vielä blogiin.

Epämukava, pelokas olo. Erilainen kuin matkalle lähtiessä.
Matkalle lähtiessä - olen toistanut tätä jokaisessa matkailua käsittelevässä blogipostauksessani, ja toistan sen nytkin - minua kiinnostaa nähdä kenet otan mukaan, ja kenet jätän kotiin.

Matkalla olen ei-kukaan. Välitilassa, paikkoihin kuulumattomassa tilassa, ilman että niihin edes tarvitsisi kuulua. Kuulumisen kokemus tulee vahingossa, ikään kuin bonuksena.

Olen vailla roolia ja kategoriaa. Olen ehkä turisti, mutta salaa; luen karttaa piilossa kahvilan vessassa ja teeskentelen tietäväni, mihin olen menossa. Olen identiteetittömässä tilassa, ja tämä ilahduttaa minua: vapaus valita minuuden fasetit joka hetki uudestaan, tai olla valitsematta.  

Tällä kertaa on kategorioita, joihin kuulua. Opiskelija. Asukas. Tämän tietyn yliopiston ja oppiaineen opiskelija. Tämän tietyn alueen asukas (olettaen, että jossain vaiheessa löydän asunnon. Jos en, lisätään uusi kategoria: koditon).
Ja koska en voi enää olla ei-kukaan,
pelkään, että se, jonka jätän kotiin, seuraa minua.
Se, josta en pidä.
Se, joka istuu möykkynä rintakehän päällä pohjattomien silmiensä kanssa hengitys rahisten. Huolestuu kaikesta. Vetäytyy nurkkaan eikä puhu ihmisille. Masentuu, ihan tavan vuoksi. Pelkää vähän kaikkea, vaikka nyt sitä että tämä polvikipu on varmaan syöpä.
 
En halua ottaa sitä mukaan.
Matkatavaraa saa olla vain 23 kiloa, ja ukulelekin pitäisi saada laukkuun.
Ei sinne mahdu möykkyä.
Ja olen varma, että se tulee kuitenkin.
Juoksen sitä pakoon vanhan kaupungin kujia, ja se laahustaa tasaisesti perästä, karvaisilla jaloillaan, kuola mukulakiville tippuen.

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Levoton tuhkimo

Ovat vastanneet. Haluavat opiskelemaan, sinne minne itsekin halusin. Siihen kaupunkiin, josta olen jaksanut nähdä unta säännöllisin väliajoin, jonne joku vetää, tarttuu jänteisiin rintakehän sisällä ja kiskoo – mielikuvia toki kaikki, tai mistä minä tiedän.

Näin toki halusinkin.
Ja silti.
Huolestuttaa; päässä pyörivät opintotukihakemukset ja apurahat ja asuntohakemukset ja matkaliput ja lukukausimaksut ja kaikki kurjuuden potentiaali.

Jos onkin ihan tyhmää. Jos kaikki murenee omaan mahdottomuuteensa. Jos ryssin kaiken itse. En osaa mitään. Olen yksin. Väsyn Tescon itsepalvelukassoihin. Päädyn asumaan johonkin homeiseen elementtitaloon bulgarialaisten kokaiinia imuroivien kuulantyöntäjien kanssa.
En kuulu mihinkään.
Jos hän, kaupunkini, onkin kaiken tämän ajan vain hämännyt. Olen elänyt nämä kuukaudet illuusiossa; takertunut oljenkorsiin, lupauksiin paremmasta.
Jos hän, kaupunkini, onkin kuin ranskalainen lomarakastaja: lupailee paljon, mutta tosipaikan tullen katoaa rantadiskoon vehtaamaan jonkun puolalaisen teinitytön kanssa.

Tuntuu epämukavalta istua samassa huoneessa unelmansa kanssa, kun se äkkiä tuijottaakin kasvoista kasvoihin. Kuin sellainen epämiellyttävä hippifestareilla tavattu Bung-niminen hamppuhattuun sonnustautunut rastapää, joka uskoo merkitykselliseen katsekontaktiin ja tuijottaa silmiin minuuttitolkulla hermostuttavasti hymyillen.

Vaikka olen haikaillut muualle jo niin kauan kuin jaksan muistaa, on ajatus vuodesta (ainakin, mutta ei puhuta siitä) ulkomailla toteutuessaan niin suuri ja käsittämätön, että se tuntuu istuvan möykkynä rintakehäni päällä, eikä anna minun nähdä kasvojaan, tai ehkei niitä ole.

Ajatuksen tasolla kaikki on helpompaa: poimitaan unelmaan muutama irtonainen mielikuva (tässä kahvilassa mä kävisin jos asuisin täällä! Täältä mä ostaisin mun sukat! Tällasia mun ystävät olis!), mutta konkretiaa lähestyttäessä alkaa mielikuviin sekoittua nimetöntä kauhua.

En osaa olla tällaisten lahjojen kanssa yksin. Miten saduissa kaikki on päähenkilöille niin helppoa? Vaikka ne olisivat asuneet koko ikänsä savupirtissä samaan verkapeittoon verhoutuneena käpyjä syöden, astuvat ne puolen valtakunnan loistoon ja brokadikankaisiin ja fasaani-illallisiin kuin ei mitään? Kukaan ei puhu tästä osiosta: lasikengän äkillisestä epämukavuudesta, tarpeesta heittää kaikki käsistään ja juosta takaisin savupirttiin ja piiloutua verkapeiton sisään ja olla tulematta koskaan ulos.

Ja sitten ravaan tuolla helteessä joka päivä teeskennellen, että tämä kaikki on ihan normaalia. Käyn irtisanomassa liittymiä. Varaan pakettiautoja. Sanon työkkärin virkailijalle, että ”mä oon muuttamassa ulkomaille”; omiin korviin se kuulostaa jonkun toisen sanomalta repliikiltä ja odotan koko ajan, että virkailija näkee sen läpi (”Sinäkö?!”).
 
Ei se näe.

Ei kukaan näe, vaikka olen varma että näkee.

Ei näihin kuppaisiin jalkoihin ole aiemmin lasikenkiä saatu soviteltua.

Sentimentaalisuuttani olen säästänyt viimeistä pussia Tescon Scottish Blendiä, jonka nyt laitan aamuteeksi. Vähän mantelimaitoa joukkoon.

Maistuu kotoisalta.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Excerpt from the monologue 'I stopped kidding years ago' [unfinished, 2014]

[Agnes, (mid-thirties, slightly wilted but with quiet determination) enters stage left. Looks up, eyes fixating on something of interest. Talks to someone we can't see.]

AGNES

Excuse me... 
Excuse me...!

Um, I was wondering... how much is that doggy in the window?
I mean the one with the... waggly tail.
(louder) I said: how much is that doggy in the window?
See, I do hope that doggy's for sale...
It's not?
What do you mean it's not.
Well, it's got a price tag on and everything.
It just seems... that you'd want someone to buy it. What, you just keep it there for show?
I'm not getting aggressive! It's just, why would you tag it if you're not going to sell it?
Oh, it's a dog tag. I see. That's very clever of you.  
(rolls her eyes.)
I can't believe you would...!
(shakes her head.)
That you would...
See.. I had a dog, once.
Bingo was his name. Oh...
B-I-N-G-O.
(shakes her head, reminiscing a time long ago.)
Yeah. Bingo was his name.
(walks a circle, arms folded, talking mostly to herself.)
Everything either slowly decays, or goes off with a bang...

I'm not a fan of either.
(looks back at the shopkeeper.)
But if I could just have one look at him...
I'm not being irrational, you're being irrational!
What does this have to do with your mother?
Oh...
Yes, I suppose it was the same for me.
I would wake up and reach around to give him a kiss and find that he wasn't there...
Well, yes, not quite the same as with your mother.
(shakes her head in frustration) This doesn't make sense. I've already lost one, and I want to get another one just so I can lose it as well. 
...
Coffee? You mean like, on a date?
(glances around.)
I'm not sure--
I don't think we have that much in common. Only that we've both lost something. Everyone's lost something. Just the other day my mum lost her glasses. Looked for them all day. Useless. She still doesn't know where they are. She'll have to get new ones and they take ages to arrive, and she's been squinting for the past three days and asking me "what does that say?" and "what does this say?" 
It drives me up the wall.
(Slight pause. After said pause, important things will be spoken of. Promises will be made, perhaps broken. Clumsy metaphors will make an appearance. The sad nature of fully surrendering yourself to hope will be addressed, perhaps more often than needed. The curtain will fall, when the time comes.)

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

On taaskin sunnuntai

Hyviä asioita:

Kun saattelee ystävänsä Pariisiin, minne tämä ansaitsee lähteä.
 
Kadulta löytyvä kahden euron kolikko, jolla voi hyvällä omatunnolla ostaa kahvin.
 
Vuohenjuustopizza lounaaksi, just because. 
 
Kun jättimäisine korvineen mogwaita muistuttava perhoskoiran pentu istuu viereen bussissa, ja haluaa hellyyttä. 
 
Likaisenharmaat lokinpoikaset ja takkuiset variksenpoikaset, jotka haahuilevat järvenrannassa eivätkä oikein osaa vielä olla aikuisia lokkeja ja variksia.  
 
Kun istuu järvenrantaan uittamaan jalkojaan Ahvenisjärven lempeässä pintavedessä, sorsien räpiköidessä ympärillä, ja ulos hengittäessään huomaa olevansa tyytyväinen (ei onnellinen; se on vielä... jossain). Tajuaa pelänneensä tätä hetkeä; eläneensä niin pitkään pysyvässä huolen ja kaaoksen ja epävarmuuden tilassa, ettei enää osaa hengittää ulos ilman että jo huolehtii, mitä katastrofeja seuraava sisäänhengitys tuo tullessaan.

Jonkinlainen välitila. Tai: jonkinlainen välitila on ollut päällä jo pitkään, mutta sille ei ole ollut minkäänlaista deadlinea. Nyt takaraja alkaa hahmottua. Vielä joitain päiviä on odotettava toisten ihmisten päätöksiä; ottavatko kouluun, vai menenkö toiseen... Sitten on taas pakattava laukut, mutta siihenhän olen jo tottunut.

En tiedä edes missä asun ensi kuussa tai sen jälkeen, mutta tietämättömyydessä on tällä kertaa miellyttävää levätä. Maailma aukeaa moneen suuntaan ennen kuin joku tietty valikoituu.


Sovitaan, että se on oikea.