Kuinka selviydytään kunnialla

Pitää olla niin älykäs, että voi viitata asioihin tietämättä niistä tarpeeksi.

Pitää osata sanoa keskustelussa Bukowski ja tietää, 

minkä ympärillä pyöritään (dekadenssi), 

vaikka ei tietäisi Bukowskin etunimeä.  

Pitää olla jäämättä kiinni.

 

Pitää asettua rooliin, joka on riittävän likellä itseä, 

olematta kuitenkaan epäuskottavan paljon parempi versio.

 

On liikehdittävä huomaamatta. 

On istuttava alas ja ilmaistava, mitä tahtoo. On säilytettävä luja katsekontakti puhekumppaniin ja sanottava:

mittava (ei: iso),
nimenomaan (ei: just),
dissosiatiivinen ( ) 

 

Ja on poistuttava ovesta siten, että huoneeseen jäävät ihmiset jäävät odottamaan paluuta.

 

 

Nyt sytytämme kynttilän

Olen vaihtanut miljoonakaupungin 20 000 asukkaan suomalaiskylään, jossa on viisitoista kampaamoa ja yksi Alko; 6th Avenuen elintilastaan taistelevat määrätietoiset kävelijät Ruutanantien laidalta toiselle maleksiviin alakoululaisiin, joilla ei ole kiire mihinkään.

Juuri nyt en kaipaa suurkaupungin jatkuvaa aististimulaatiota kaikessa  narkoottisuudessaan. 

Uloshengityksen tila on suurempi. 

Kahviloiden vitriineissä on kelmuun käärittyjä tiikerikakkuja, eikä kukaan ota esille älypuhelintaan. Mantelimaitoon tehdyt chai lattet ja kireästi liikkuvat liituraitapuvut ovat jossain toisella mantereella.  

Päivät ovat solahtaneet rutiiniin, jonka eläkeläismäisestä yksinkertaisuudesta ei varmaan pitäisi innostua vielä tässä iässä: nukun liian pitkään, keitän tuhnuisena kahvit ja kirjoitan muutaman sata sanaa ähisten ja käsiäni väännellen. Käyn kirjastossa katsomassa, onko mitään uutta (ei ole), ja ruokakaupassa ostamassa yhden Haribon Piratos-rullan. Kävelen paluumatkalla hautausmaan poikki ja käyn kahvilassa juomassa pienen kermakahvin. Palaan laittamaan ruokaa, syön Piratokset, lämmitän pönttöuunin. Kirjoitan tuhat sanaa tai vähän päälle (paitsi nyt; marraskuu on ohi ja kaikki sanat - 50042 - on kirjoitettu, ja on vaikea kuvitella että niitä riittäisi yhtään lisää mihinkään, edes tähän merkintään). 

Kirjasto-kauppa-hautausmaa-kermakahvi -kierrosta on jäljellä enää pari päivää. 

Sitten lähden taas. 

Rullaan matkalaukun tielle, jossa sen heiveröiset pyörät kompastelevat hiekoitussoraan. 

Nousen bussiin, ja menen jonnekin, mistä ei ole vielä tietoa. 

(edit: I shall use this opportunity for gloating.)

The Completely Subjective Field Guide to New York for Myself

...Eli tee nämä asiat, jos joskus menet takaisin:

1) MoMa. Etsi yksi taideteos, joka linjaa tunteesi maailmaa kohtaan uudestaan. Seiso sen edessä vartti ja hengitä. Lähde pois.
 (Voit poistua kaupan kautta, mutta älä osta mitään, varsinkaan jäljennöstä siitä teoksesta, koska se ei koskaan tule vastaamaan alkuperäistä kokemusta).

2) Union Square. Hotdogeiksi puetut koirat. Shakkia pelaavat miehet. Lauma Hare Krishnoja, aina. Hae Whole Foodsista rasiallinen salaattia, koska pelkäät ravintoloissa tippaamista. Istu syömään sitä penkille, kun feissari tulee syyllistämään sinua siitä, että juot take away -kahvia, vaikka olisit voinut antaa nekin rahat Syyrian kodittomille. Itke vähän, koska olet itsekin koditon.

3) Strand Bookstore. Älä osta mitään (jos ostat, se on kuitenkin alle listahintojen, joten hyvä). Maleksi kattoon asti yltävien hyllyjen välissä ja bongaile villatakkeihin pukeutuneita söpöjä myyjiä, jotka intoilevat kirjoista, eivätkä huomaa sinua, vaikka olette selkeästi meant to be.

(3 1/2: Kadun toisella puolella on The Bean. Kahvi on todella kummallista, ehkä jopa helvetin pahaa. Mene silti joka päivä.)

 

(3 2/3: Saman tien voit käydä katsomassa 13th streetin Dog Gymin edessä, seisooko se vanha mies vielä lepertelemässä ikkunan takana hyppivälle chihuahualle.)

 

4) Doradon Grilled Fish Taco. Boom!

 

5) Babycakesin Salted Caramel Donut, tai kaksi eilistä cupcakea yhden hinnalla (gluteenittomia, mutta sivuseikka).

 

6) Brooklyn. Williamsburg. Hasidijuutalaiset pelaamassa Candy Crushia kännyköillään. Hipsterit, katutaide, Brooklyn Flea (älä osta mitään, paitsi ehkä misokeittoa, cool t-paita ja subway token 40-luvulta).

 

7) Rockefeller Plaza, koska tuntuu jotenkin siltä, että kuka tahansa julkkis voi tulla vastaan.

8) Tapaa Stephen Fry. Itke vähän.

9) Times Square. Hengitä, älä panikoi. Sitten: panikoi. Pakene metrolla.

10) Pysyttele yksi päivä sisällä, ja poistu ainoastaan hakemaan Targetista mikroateria. Sulattele kokemaasi. Vastusta halua lähteä suorittamaan matkailua. 
Kuuntele kaupunkia ikkunan takana. 
Yritä ymmärtää, mikä se on. 
Hyväksy, ettet ehkä koskaan tule täysin ymmärtämään.

Extreme Musicianship

 (Woman enters the subway carrying a violin case and sits next to a mother and her child.)

Child:              That woman has a suitcase!

Mother:           It's an instrument.

Child:              What is it?

Woman:          It's a violin.

Child:              Is it like the trumpet?

Mother:           Not really. Do you know how the violin is played?

Child:              Take it out!

Mother:           She can't take it out right now, honey.

Do you know how the violin is played?

Child:              UP IN THE SKY! DOWN ON THE FLOOR!

I'll make it anywhere

Jokaiseen matkaan sisältyy se hetki, kun ymmärtää saapuneensa paikkaan; jokin flesh-coloured instant, kun on äkkiä läsnä ja tietää mitä se tarkoittaa. New Yorkissa se saapuu kolmantena päivänä, kun kävelen pitkin Williamsburgin siltaa kohti Manhattania auringon laskiessa ja käännyn vilkaisemaan taakseni Brooklynin tiilitalojen kultaisiksi valottuvia julkisivuja. Jokin pysäyttää hetkeksi ja lyö ilmat keuhkoista kertoakseen, että olen täällä. Olen tässä kliseiden värisessä kaupungissa, joka on ollut minulle olemassa jo ennen kun tulin tänne, ja johon ei voi saapua ilman mielikuvia, joista jokainen on yhtä aikaa tosi ja epätosi.

Eikä sitä voi täysin käsittää --

(there is no way to contain this

no way to understand the sheer magnitude of the place,

the layers built by time and force and men long gone;

one would have to peel off the pavement to see what lies beneath

and it still wouldn’t be enough

to answer the question you’ve  forgotten already)

Enkä osaa muuta kuin hengittää hetken ja kääntyä sitten kohti Manhattania, jossa siirtotyöläisten kokoon nakuttelemat pilvenpiirtäjät alkavat iskeä silmää alkavalle illalle.

Ulkona Harlem hiljenee maanantai-iltaan, eikä kuitenkaan vaikene täysin missään vaiheessa: poliisiauto varoittelee kadunkulmissa naukaisuillaan, helikopteri pörrää jossain päidemme yllä, tavarajunien torvet kaikuvat paksuun ilmaan, erehtymättömän afroamerikkalaiset äänet nauravat kadulla jollekin, mikä heille on yhteistä.

Kaikki tästä kaupungista on jo sanottu, enkä osaa silti poistua mitään lisäämättä.

If I can make it there

Kun vartuin 80-luvun puolivälissä, kukaan ei matkustanut Amerikkaan. Ei kukaan. (’Ei kukaan’ tarkoittaa tässä yhteydessä vaikutuspiiriäni, joka lapsena oli yhtä kuin koko maailma.) Saman tien olisi voinut lähteä Etelänavalle tai Kuuhun. USA oli myyttisen saavuttamaton Coca-Colan, koristossujen ja skeittilautojen ihmemaa, jossa syötiin hampurilaisia joka aterialla.

Tämän valossa tuntuu edelleen vähän epäuskottavalta, että kuka tahansa – kuten minä muutaman päivän päästä – voi hypätä lentokoneeseen Helsingissä ja olla muutamaa tuntia myöhemmin Amerikassa. 
Amerikassa! 
Uusi maailma! 
Myyttinen länsi! 
The land of hope and glory!

Lentoemännät ja matkustajat suhtautuvat mantereen vaihtamiseen kovin arkisesti, ikään kuin olisivat menossa jonnekin unettavalle päiväristeilylle Ahvenanmaan ympäri. En näköjään vieläkään kykene sulattamaan tätä. Esi-isäni seilasivat kahden viikon valtamerialuksilla nähdäkseen Ellis Islandin. Ainoa, mitä voin heitä kunnioittaakseni tehdä on edes suhtautua Atlantin ylitykseen kauhunsekaisella häkeltyneisyydellä.

And boy, do I: pelko on epämiellyttävän kylmää, metallista ja kaikenkattavaa – ei sellaista puolivillaista hermostuneisuutta, jota pystyy nonchalantisti tarkkailemaan vierestä. Samankaltaista pakokauhua muistelen tunteneeni ennen Intiaan lähtemistä, yhtä vieraalle mantereelle astuessani (kyllä; blogiin on tuolloin kirjoitettu pelottaa ihan vitusti). En osaa edes oikein määritellä, mitä pelkään. Että en osaa hymyillä tarpeeksi? Että en osaa tipata? Että olen jotenkin peruuttamattomasti väärin?

Lokakuun tuuli on pureva, odottaa ensilumia. Katselen kerrostalojen erkkeri-ikkunoissa seisoskelevia ihmisiä, jotka pitelevät koiria sylissään. Heillä on jotain, mitä nimittää kodiksi, enkä enää muista miltä se tuntuu.

Kaupunki

Pidän Helsingistä sunnuntai-iltaisin, kun yksinäiset meripojat vaeltavat Aleksanterinkatua pitkin Kauppatorin suuntaan,

aukinaisesta kerrostalon ikkunasta kuuluu undulaatin ääni,

raitiovaunulinjojen kipinät räsähtävät sinisinä ilmaan,

teinipojat ulkoiluttavat villakoiria

ja joku toinenkin on aina matkalla kotiin.

kun saapuu

Syyskuu.
 
Ärtynyt ja epämukava olo, kuin liian pienessä takissa; ihmiset ympärillä näyttävät hehkuvan syysinnostusta ja solahtavat vaivattoman oloisesti uusiin harrastuksiin, työpaikkoihin, kaupunkeihin. Oma elämäni on pysyvästi on hold -tilassa: en asu missään (kavereiden nurkissa), harrasta mitään (huokailua) tai käy töissä missään (välillä istun palavereissa, joissa mietin lähinnä mitä teen niissä).
Mikään ei oikein ala. 
Mikään ei oikein lopu.  

Jotkut pessimistisemmistä koivuista ovat jo kellastaneet valtaosan lehdistöstään, samalla kun toiset rehottavat vielä kesäisen vihreinä vieressä.

Ihmisistä toiset kulkevat villatakeissa ja kaulaliinoihin kääriytyneenä.

Sitten on se t-paidassa ja shortseissa vastaan pyöräilevä mies, joka huutaa ajaessaan että viiskytkaks kesää oon täällä ollu, ja tää on kaikkein paras! 

Deadline

Asioita, joita haluaisin epämääräisen lätinäni sijaan kirjoittaa apurahahakemuksiin:

• Teos pyrkii näyttämään tien Juankoskelta Lontooseen, ja tuo yleisön näkyville parhaan tavan tehdä vähennyksiä asuntolainan koroista.

• Teos pyrkii osoittamaan, että lineaarisuuden kahleista vapautuminen on mahdollista ja suotavaa, ja että viskeissä on eroja.

• Teos pyrkii saamaan otteen juoksijanuorten pakaralihaksista, ja kertomaan mitä todella tapahtui Unkarin kansannousussa.

• Teos pyrkii herättämään keskustelua kokoomusnuorten, dvd-soittimien, magnesiumin, Ronaldon sekä katteettomien lupausten välillä.

• Teos pyrkii vetämään linjoja Hottentottilaulusta maailman johtavan pyyhekumivalmistajan kautta Toivalan Essolle, jossa esiintyy Tanssiorkesteri Veikko Nieminen.

Jonain päivänä se vielä tapahtuu. 

Just you wait.

Kadonneista tytöistä ja Monopolirasittavuudesta

Olen pitänyt kovin Sofia Coppolan tavasta kuvata tyttöjä ja tyttöyttä jonkinlaisen eteerisen raukean, eksyneen vaeltelun kautta. Tyttöys näyttäytyy Coppolan elokuvissa myös vähän vaarallisena: kuin suljettujen silmäluomien takana olisi jotain salaista, mistä tyttö ei vielä tiedä, ja katsojat vielä vähemmän. Uudessa Bling Ringissä tytöt tuntuvat kadonneen jonnekin. Hahmot tuntuvat tällä kertaa olevan onttoja; niissä on ehkä se sama eksyneisyys kuin aiemminkin, mutta se on etäännytetty coolin julkisivun taakse enkä saa siitä otetta. On oletettavaa, että huvikseen varastelevat teinit yrittävät täyttää jotain tyhjiötä, mutta siihen ei tarjota mitään syytä. En kaipaa mitään puolivillaista ja yksinkertaistettua alleviivausta nykymaailman hektisyydestä, mutta täysi selittämättömyys jättää henkilöt tyhjiksi ja passiivisiksi. Paitsi sen ainoan pojan, jonka roolia Israel Broussard näyttelee ihanan vähäeleisesti, pienillä katseilla. Ehkä Coppola on siirtynyt kuvaamaan poikia. 

Mietin elokuvan aikana myös sitä, miten huono sarjarikollinen olisin. Jos murtautuisin Paris Hiltonin kotiin ja pöllisin viisi tonnia seteleinä, jättäisin homman varmaan siihen. Kävisin ostamassa repun ja uudet Ecco Softit ja ukuleleen kielet. Olen se ihminen, joka voitettuaan 40 senttiä hedelmäpelissä ottaa kolikot ulos, koska on parempi pelata varman päälle ja lopettaa voitolla. 

Olen myös harvinaisen rasittavaa Monopolin pelaamisseuraa: käytän aikani siihen, että haalin hirveästi rahaa, enkä sitten käytä sitä mihinkään. Istun setelikasojeni päällä ja kerään Erottajan ohi kulkijoilta lisää massia. Peli loppuu vasta kun vastapuolen pelaajat kyllästyvät ja lähtevät kaljalle tai nukkumaan, koska minä en halua ottaa riskejä.

asiaan liittymätön kuva, koska nykyaika

Mind map

Juon kitkeräksi väljähtynyttä punaviiniä kristallilasista lapsuudenhuoneessani ja katson Sherlockia. Keskiyö, ulkona pimenee: kesä ilmoittaa kääntyvänsä vääjäämättä syksyksi, ilma on silti hiostavan kostea yölläkin, Bonnie Tyler on lopettanut Haddawayn jälkeisen keikkansa ulkona Kuopion satamassa ja joka tunti uusi lintu aloittaa yölaulunsa, ikään kuin niillekin olisi jaettu esiintymisajat ja settilistat.

Vietän lomaa vaikka en oikeastaan saisi; en vastaa sähköposteihin, valvon neljään aamulla, katson hajamielisesti Simpsoneiden jaksoja, jotka olen nähnyt jo kolmeen kertaan. Ajan varastaminen tuntuu hyvältä samalla syyllisellä tavalla kuin viiden ylimääräisen minuutin nukkuminen aamulla, myöhään valvominen kun ei pitäisi (kuten nytkin teen), suuteleminen salaa paikassa, jossa ei saisi.

On hämmentävää vierailla kaupungissa, jonka osaa ulkoa, jonka tuntee itsestäänselvyytenä. Katujen kulmista kulkee automaattiohjauksella ja mitään ajattelematta, ikään kuin kaupunki johdattaisi minua enemmän kuin minä itseäni; tunne on jotenkin huumaava, täysin kyseenalaistamaton luottamus siihen, että paikkoihin löytää vaikka niihin ei olisi astunut jalallaan kahteenkymmeneen vuoteen.

Asun Tampereella seitsemättä vuottani (tietämättä oikeastaan miksi; ehkä lähinnä sen takia, ettei se ole väkivalloin potkaissut minua ulos) mutta kävelen kadunkulmista edelleen tarkoituksellisten ajatusten avulla: jos tästä käännyn Puutarhakadulle, voin koukata Hämeenpuiston kautta kirjastolle, ja jatkaa siitä Pirkankatua ylös. 

Täällä katujen järjestys on painunut jonnekin pikkuaivojen perälle siinä vaikutusalttiissa iässä, jossa olisi pitänyt aloittaa sellonsoitto ja venäjän opiskelu ja differentiaalilaskenta, jos olisi halunnut saavuttaa niissä jotain. Sen sijaan aivot ovat hallitsemattomasti omaksuneet kahdenkymmenen vuoden ajan sen, mitä on ollut tarjolla: lapsuudenystävien puhelinnumerot, Lemmenlaivan tunnusmelodian, katuverkoston.

Viime vuosina kaupunkiin ilmestyneet uudet kauppakeskukset ja asuinalueet tuntuvat häiriöiltä ohjelmistossa ja aivot jättävät ne järjestelmällisesti huomiotta. Ne muodostuvat sokeiksi pisteiksi, kuin Google Street View:n vielä kartoittamattomissa paikoissa, jossa katukuva muuttuu yhtäkkiä matrixmaiseksi harmaaksi alueeksi. Päänsisäinen kartta on analoginen, eikä sitä voi päivittää tai laajentaa lisäosilla, se on laadittu niihin aikoihin kun edes IBM:ää ei vielä ollut.

Paikat kantavat muistijälkiä, päiväkodit ja koulunpihat ja ensimmäiset työpaikat ja paikat, joissa joku sanoi jotain mikä ei enää merkitse mitään but it did at the time tuntuvat tuijottavan vastaan tyynellä itsevarmuudella siitä, että ovat osa aivojeni kemiaa ja rakennetta, halusin sitä tai en.

Ja vaikka en halua enää asua täällä enkä sitoutua tähän, on ajatus jotenkin imarteleva; tunne siitä ettemme oikeastaan ole erillisiä entiteettejä, kaupunki ja minä. En ole yksin. Se on outoa ottaen huomioon, miten yksin olin täällä aikoinaan.

Viini on loppu, kello neljä aamulla ja aurinko alkaa taas heräilemään, maalaten pilvimassaa pastelleilla.

En jaksa mennä nukkumaan.

I know how you feel

Now, I have never believed myself to be physically attractive. 
There are three reasons for this.

1. I'm not my type
2. I'm not physically attractive
3. So there



- Stephen Fry

Havaintoja elokuvateatterissa

1) Jurassic Park on aika lailla yhtä hyvä kuin 20 vuotta sitten. Juoni ei vaikuta totaalisen naiivilta, dinosaurukset ovat yhtä siistejä kuin 12-vuotiaana, ja ysärivaatteetkin näyttävät taas ajankohtaisilta.

(Ja Jeff Goldblum. Jeff Goldblum näyttää aina ajankohtaiselta.)

Ainoa tahatonta huvittuneisuutta yleisössä herättänyt asia oli Timmyn innostunut hehkutus:

"Look! It's an interactive CD-ROM!"


2)  Only God Forgivesin julisteessa on pelkistetysti Ryan Goslingin naama, jonka  vieressä lukee Time to Meet The Devil.

Onkohan julisteen suunnittelija miettinyt, että kaikkien kävelevien ja hengittävien ihmisten reaktio tähän on When exactly can I meet him? 

Taatusti on.


3) Uusin Star Trek tekee mieli mennä katsomaan lähinnä Benedict Cumberbatchin takia. Pahuutta huokuva Cumberbatch (Caitlin Morania lainatakseni: with a face like sloth made of pearl, and a voice like someone smoking a cigar inside a grand piano) saa Kirkit ja Spockit näyttämään hiekkalaatikolla turaavilta vellihousuilta, joiden käsiin en luottaisi edes lettutaikinaa. Trailerissa helmilaiskiais-Benedict käy Kirkin kanssa tämän keskustelun:

- I am better.
- At what?
- EVERYTHING.

Jos minä saisin päättää, miten tämä dialogi jatkuisi:

- Yes. I can totally see that you are. Let me now spare myself the trouble, and grant you domination over the world, as I see that it would clearly be a better scenario for all of us.

Kirkin pöljyydestä kertoo se, että tämä päättää ilmeisesti em. keskustelun jälkeenkin taistella tuota kirveellä veistettyä androgyyniä vastaan.

Silly Kirk.

Kirjakaupassa kuultua

(Lapsi selailee taidekalenteria.)

- Mum, why are all these people naked?
- Because... bodies are beautiful.
- 'Bodies are beautiful.' Mum, that doesn't sound right!

It's always five o'clock somewhere

Vahinkokänni [ebrietates accidentalis]:

humalatila, joka syntyy suunnittelematta ja puolivahingossa: usein sukujuhlissa, jossa henkilö nauttii ruokapöydän ääressä istuessaan huomaamattaan niin paljon viiniä, että vasta ensimmäistä kertaa seisomaan noustessaan tajuaa olevansa niin voimakkaassa päihtymystilassa, ettei mitenkään selviä wc-tiloihin ottamatta tukea kokolattiamatosta.

Voi ilmetä myös taideteosten ensi-illoissa, mikäli teoksen valomies kaataa henkilön lasiin  unkarilaista kuohuviiniä, jota vahingossa nauttii kolme lasillista. 

Ilmenee usein maanantaina tai muuna viikonpäivänä, jolloin juhlinta ei normaalisti ole tapana.

Oireet:
huvittuneisuus, hihittely, sekavuus; tarve ostaa Ässä-arpa, kykenemättömyys muistaa kännykän PIN-koodia.

Itsehoito:
huonojen runojen kirjoittaminen korkeaotsaisella paatoksella,
David Tennant-videoiden selaaminen YouTubesta,
hellalle unohtuneen ylikeitetyn pastan syöminen margariinin kanssa, koska jääkaapissa ei ole muuta.

Päivän biisi

Syntymäpäivänäni pyrin aina olosuhteista riippumatta aloittamaan aamuni yhdellä biisillä.

Teen sen kunnioituksesta Jenni Tromskia kohtaan. Jenni Tromski oli rääväsuinen chicagolaistyttö, joka 'preferred blowjobs to kissing', mutta vannoi ryhtyvänsä papiksi heti kun paavi sallisi katoliset naispapit. Jennillä oli korni tatuointi  - ehkä jostain piirroshahmosta, en enää muista - ja lävistyksiä ja hulvaton nauru, jota hän viljeli lähes joka tilanteessa, olivat ne sopivia tai eivät (tavatessa keskitysleiriltä selviytyneen naisen - ei sopivaa?). 

Tapasin Jennin vapaaehtoistyöleirillä Saksassa, ensimmäistä kertaa kun olin ulkomailla yksin, huumaantuneena maailmasta ja kaikista sen tarjoamista mahdollisuuksista: aamiaiseksi oli suklaamysliä! Tuoreita sämpylöitä Nutellan kanssa! Joka hetki oli tilaisuus luoda identiteettinsä uudestaan, poissa pakkopaitamaisesta Suomi-kontekstista! Kävelimme Saksan metsissä Jennin kanssa ja nauroimme kaikelle, koska olimme nuoria, ja puhuimme paskaa siitä ylimielisestä sveitsiläistytöstä, koska olimme nuoria. Hän ei hävennyt mitään, ja tuntui pitävän minua hyvänä tyyppinä, mikä oli uutta ja hämmästyttävää.  

Jennin syntymäpäivä sattui leiriajalle. Oli aamu ja ajoimme rämällä DDR-pakettiautolla hiekkatietä, ja Tromski laittoi autoradioon kasetin, jossa oli Grandmaster Flashin Birthday Party. Oli lämmin. Auton ikkunat olivat auki ja Tromski sanoi Crank it up! ja kaikki meistä lauloivat mukana (paitsi ehkä se ylimielinen sveitsiläistyttö).  

Ja se oli niitä ensimmäisiä hetkiä, kun koin kuuluvani johonkin.

Siksi, tänäkin aamuna: Grandmaster Flash.

Peke Yake

Joskus käy niin, että tuntee olevansa yksin maailmassa.

Se on joko

- epätoivoista, karkeaa ja loputonta; kuin hiekkamyrskyssä tarpominen pelkkään t-paitaan verhoutuneena

tai
 
- vaitonaista ja pehmeää, avaruudessaan lohduttavaa; kuin kiipeäisi kukkulalle öiseen aikaan pelkkä kynttilä seuranaan ja tarkkailisi edessään avautuvaa tuulen huojuttamaa ruohoaroa.

Tai sitten jotain näiden kahden väliltä.

 

Ajatus

Olen lapsesta asti rakastanut Pedro Hietasta. 

Tämä saattaa johtua siitä, että hän näyttää äidiltäni, jolla on viikset.

The road less traveled

Ruotsinlaiva – tuo mielenkiintoisten ihmisterraarioiden top kymmenen kärkeen kiilaava kelluva metallikuutio, joka ei koskaan jätä kylmäksi. Laivan käytävillä risteilee sellaisia ihmisryhmiä, joihin muuten tulee harvoin törmättyä: keski-ikäisiä ja –luokkaisia Dresmanniin sullottuja ruotsalaisia, jotka ovat niin tuhannen päissään jo laivan lähtiessä, että joutuvat hakemaan terveyssisarelta laastareita otsaansa; viisikymppisiä naisia, jotka sulloutuvat verkkosukkiin, sifonkihameisiin ja ylös reiteen asti nyöritettäviin sandaaleihin, sekä muslimityttö, joka on hyttiin mennessäni levittänyt lattialle pyyhkeen, jonka päällä hän kumartelee Mekkaan päin ja lausuu pyhiä tekstejä silmät kiinni, ja hämmennyn niin paljon että kykenen vain menemään ulos samaa reittiä kuin tulinkin.

Olin jotenkin toivonut päätyväni yhteen niistä Vikingin 80-lukulaisista parakkilaivoista (Isabella, Cinderella, Gabriella), joita Suomen ja Ruotsin välillä seilaa vähän väliä, mutta varustamo on päättänyt siirtyä uuteen aikaan ja ella-loppuisen aluksen sijaan olen päätynyt Viking Gracelle – tiedättehän; sille, joka ei myy viinaa kansalaisille vuorokauden ympäri, saattanpärkkel!

Haaveissani olisin ostanut puhdistusaineelle ja kokolattiamatolle tuoksuvan laivavanhuksen könyisestä kahvilasta perunamuusia eurolla, mutta hienostuneeseen harmaaseen puetusta samppanjabaari-Gracesta ei taatusti saa euron perunamuusia, ja lopulta käy niin kuin Pariisissa: tuntee koko ajan, että on väärät kengät jalassa.

Perunamuusin sijaan joudun siis taas silpomaan avokadoja linkkuveitsellä laivan vessassa; tapa joka jo menomatkalla maksoi minulle viipaleen peukalostani.

Syön eväitäni piilossa ja häpeillen, kuvittelen aina olevani noloin matkustaja koko laivassa, se homssuinen reppana, jolla ei ole edes varaa käydä buffetissa. Teoriassa ehkä olisi, mutta taidan olla liian kiintynyt imagooni vähän omituisena renttumatkailijana, joka istuu pakarat jäässä laivan ikkunalla ja syö hätäisesti pähkinöitä paperipussista.

Välillä toki kuvittelen olevani vaelluskenkineni ja muistikirjoineni laivan coolein matkustaja (lukuunottamatta ehkä tuota seitsemänkymppistä harmaapäistä iPodia kuuntelevaa herrasmiestä, jolla on vakosamettilippis, mustat farkut ja Puman lenkkarit). Tai ainakin taitavin. Taitavin matkustaja? Välillä, jostain käsittämättömästä egoa hivelevästä syystä haluan määritellä itseni näin. Luen metrokarttoja sujuvasti, en pysähdy pällistelemään liukuportaiden yläpäähän, ja yritän ylipäätään häivyttää itsestäni kaikki turistiuden merkit heti lentokoneen kosketettua asvalttia.

Hetkinen. Mikä tässä nyt on niin taitavaa?

Taitava matkustamiseni kulminoituu aina siihen, että yritän väkisin olla paikallinen. Häpeän suomalaisuuttani. Häpeän marginaalista skandinaavisuuttani niin paljon, että aksenttini alkaa aina mukautua paikalliseen, sen suuremmin yrittämättä. Vietettyäni kuukauden Irlannissa kuulostin loppua kohti korttia lätkivältä limerickiläismummolta.

Mitä matkailemista siinä on? Mistä tämä alkuperämaan salailu kumpuaa? Mitä hävettävää turistiudessani on? En ole kuitenkaan niitä pahimpia kamerakaulaisia tennissukkasandaalijalkaisia juntteja, jotka änkevät itsensä säkkipillinsoittajan kanssa samaan valokuvaan ja hymyilevät leveän naiivia hymyä, koska kuvittelevat kokeneensa jotain aitoa. Ja mikä minä olen heidän kokemustaan arvostelemaan? Itselleni aidointa on seistä tuntikausia paikallisissa ruokakaupoissa hypistelemässä hillopurkkeja, mikä on matkaseuralaisilleni yleensä vähintäänkin raivostuttavaa.

Ehkä kaikessa on kyse tarpeesta kuulua johonkin, kaikkien näiden piinallisten vuosien jälkeen löytää kotinsa, kokea olevansa tervetullut. Tämä tavoittelu tietenkin kääntyy itseään vastaan paikallisuutta imitoidessani; pakonomaisen jäljittelyni ansiosta päädyn kuitenkin olemaan se ulkopuolinen, joka väkisin yrittää olla olematta ulkopuolinen. En pysty keskittymään rehelliseen ihmiskontaktiin, kun keskityn suurimman osan ajasta siihen, kuulostaako aksenttini liian amerikkalaiselta (tai herra paratkoon, suomalaiselta). Jos selviän keskustelusta suurin piirtein virheettömällä brittienglannilla, riemuitsen sisäisesti kuten ystäväni joka 14-vuotiaana Amerikassa ilmoitti ylpeästi äidilleen, että noi varmaan luuli että mä oon paikallinen. 

Ja tietenkin: kaupan kassaa tuskin voisi vähempää kiinnostaa, onko kielioppini Oxfordista vai MacGyverista hankittua.

Skannaan matkakohteitani loputtomasti yrittäen ottaa selville, olisiko tästä paikasta kodiksi, olisiko tämä vihdoin se lokaatio, johon voisin kuulua?

Tiedän, että tässä inner turmoilissa on kyse pitkälti päänsisäisestä sinnikkäästä ajatusmallista. Ulkopuolisuuden kokemus on myös toki surullisen universaali, osa evoluution (ja skeptikkojen, individualistien ja oikeistopoliitikkojen) pyrkimystä osoittaa meille, että olemme erillisiä toisistamme.

Silti.

En voi uuteen paikkaan saapuessa olla virittämättä tuntosarviani, haistelematta ilmaa hieman innokkaasti: joko nyt?

Vaikka olenkin tullut iän myötä katkeraksi ja pelokkaaksi, en ole vielä luopunut toivosta ja heittäytynyt täysin kyyniseksi johonkin kuulumisen suhteen. Sitähän meistä aika moni lopulta toivoo. (Johonkin kuulumista, ei kyyniseksi heittäytymistä.)

Olen tosin vähitellen alkanut hyväksyä ulkopuolisuuden pysyväksi osaksi tapaani olla maailmassa, ja tätä kautta madaltanut vaatimustasoani: nykyään yritän etsiä lähinnä paikkaa, jossa tuntisin itseni vähiten ulkopuoliseksi. Onko tässä kaupungissa kenties tavallista useammin sellainen sävy, etten koe jääneeni tuuliajolle? Tekeväni kaikkea väärin? Ennen kaikkea: käyttäväni vääränlaisia kenkiä?

Ehkä sitä ei koskaan tapahdu. Ehkä luovutan lopulta, ja lakkaan tuntemasta itseni ostoskeskukseen lentäneeksi puluksi, jota kaikki tuijottavat. Ehkä opin lopulta tuntemaan itseni kotoisaksi jopa tässä Viking Gracen samppanjabaarissa vaelluskengät jalassa, samalla kun lounge-pianisti rämpyttää flyygelistä ranskalaisia iskelmiä.

Ehkä kykenen vielä joskus olemaan se Teneriffalle lentävä lippispäinen vanhus, joka iskee flipflopit santaan ja ostaa Teneriffa-paidan ja puhuu mattokauppiaalle suomea minkäänlaista häpeää tuntematta.

What is love

Bussi Glasgow'hun pysähtyy viideksi minuutiksi Inverarayssa, Loch Fynen länsirannalla. Kuusikymppinen, kaljuuntunut kuski käärii eväsleivän kelmusta ja syö sen vaihtaen samalla kuulumiset toisen bussikuskin kanssa paksulla länsimurteella (”ah baught a camra fra tha States far manths agoo, an’s ahlrady knackered”).

Sitten matka jatkuu. Kaupungin rajalla on vanha, pieni kivitalo. Kun saavumme sen kohdalle, kuski tööttää äänitorvea kaksi kertaa,

ja talon ikkunassa seisoo vanha nainen, joka huiskuttaa hänelle kankaista nenäliinaa.

Organized nerd singing

Tunnustan rakastavani sellaisia kaavamaisia musiikkielokuvia, joiden jokaisen käänteen arvaa kun elokuvaa on kulunut ensimmäiset 15 minuuttia. Niiden päähenkilö on tyypillisesti vähän hukassa ja elämän kyynistämä, mutta rakastaa salaa musiikkia, vaikka tämän äiti / isä / vuokranantaja on sitä mieltä, että Musiikki ei tuo leipää pöytään! ja Äitisi / isäsi / kissani kuoli yrittäessään tehdä musiikkia!
 
Sitten päähenkilö päätyy vahingossa bändiin / kuoroon / lauluyhtyeeseen, missä tämän järjetön lahjakkuus huomataan, ja lopussa päähenkilö joutuu karkaamaan kansalliseen laulukilpailuun, jonka tämän bändi / kuoro / lauluyhtye tietenkin voittaa, minkä jälkeen myös äiti / isä / vuokranantaja ymmärtää, että päähenkilön on tarkoitus tehdä musiikkia, jossa hän on käsittämättömän hyvä. 

Nämä teokset eivät ole yleensä mitään elokuvataiteen merkkipaaluja, ja ilman musiikkia ne olisivat aika sietämätöntä katsottavaa. Niiden ydin on siinä, että jossain vaiheessa stemmat osuvat kohdalleen ja menen kananlihalle, jossa on jotain niin primitiivistä etten kykene suhtautumaan niihin kyynisesti vaikka yrittäisin. Tämän takia kirjahyllyssäni on sellainenkin taide-elokuva kuin Nunnia ja konnia 2. Weltschmerzin valtaamana maanantaina en halua katsoa Tarkovskia, vaan nuorta Lauryn Hilliä laulamassa gospelia, minkä jälkeen ei voi olla tuntematta, että jotain toivoa on jossain, ehkä.

Tämän takia kävin katsomassa myös Pitch perfectin, jonka juonen aavistin suurinpiirtein jo ennen teatteriin menoa, mitään elokuvasta lukematta. Se oli jotakuinkin sellainen kuin arvelinkin. Parikymppiset kauniit ihmiset laulavat stemmoissa, ja hetken haaveilee itsekin olevansa vielä parikymppinen, ja stemmojen osuessa kohdalleen menen kananlihalle. Se ei ota itseään niin vakavasti kuin Nunnia ja konnia 2, ja siinä on Rebel Wilson ("You call yourself Fat Amy?" "Yeah, so twig bitches like you don't do it behind my back."), ja montaasikohtaus, jossa opetellaan laulamaan ja sekoillaan koreografioissa. Siinä on muutama vaivaannuttava vitsi, kuten tämäntyyppisissä elokuvissa kuuluukin olla, ja kaunis ruskeasilmäinen nuori mies, johon tekee mieli ihastua, just for the hell of it. Se on siis ihan hyvä, jos tällaisesta genrestä pitää.
 
Toisaalta, Nunnia ja konnia kakkosessa on nuori Lauryn Hill.

elämä on toisaalla

Onko pahempaa kuin kaipuu aikaan, jota ei ole koskaan elänytkään?
 
Kun viettää illan kaivaten Algonquinin pyöreään pöytään, Dorothy Parkerin seuraan nokkeluuksia laukomaan, nuoren Harpo Marxin profiilia haaveilevasti tuijottamaan? Sytyttelemään huolettomasti savukkeita pitkille naurunsekaisille lounaille, pelaamaan krokettia myöhään yöhön, väittelemään Oscar Levantin kaltaisten eksentrikkojen kanssa?

Raotan sälekaihtimia. Ulkona on edelleen lumisen lohduton, maaliskuinen Pirkanmaan yö, ja vaikka Pispalaa voi hyvin perustein pitää idyllisenä, ei se tänään riitä mihinkään, koska se ei ole manhattanilainen hotelli 1920-luvulla.

Elämä on toisaalla. Kaipaan aikaa, jota ei enää ole eikä koskaan ollutkaan, koska kuvittelen että se muuttaisi minut taianomaisesti ihmiseksi, joka haluan olla. Että ulkopuolisuuden tunne tässä ajassa ja paikassa johtuisi nimenomaan tästä ajasta ja paikasta, ei minusta.

Että jossain olisi vielä jotain, mitä odottaa.

Silver Linings Playbook

Julisteen perusteella saattaisi kuvitella, että Silver Linings Playbook on sellainen geneerinen romanttinen komedia, jonka lopussa mies juoksee naisen perässä lentokentällä tajuttuaan rakastavansa tätä, eikä sitä naapurin väritöntä jakkupukuhutsua.
Ja on se vähän sitäkin.
Mutta siinä myös saadaan raivokohtauksia ja syödään psyykelääkkeitä ja yritetään parantua. Ihmiset puhuvat päällekkäin ja perheenjäsenet ovat omien rooliensa vankeja. Robert De Niro on jotenkin järjettömän hyvä, niin että unohtaa kokonaan katsovansa Robert De Niroa (mitä ei ole tapahtunut vähään aikaan). Ja elokuva on paikoitellen varsin hauska, enkä muista pitkään aikaan olleeni näin paljon päähenkilöiden puolella.

Ehkä parasta on kuitenkin se, että Bradley Cooper viettää suurimman osan elokuvasta jätesäkkiin pukeutuneena. Onko sympaattisempaa asustetta?
Ei ole.

Nykyaika

Joskus tuntuu, että olen se Pasilan mies, joka vihaa Internetiä.

Mistä lähtien on ollut OK sanoa ihmiselle näin:

Oot nii hirveen näkönen et alkaa ihan oikeesti oksettaa....miten joku voi saada itsensä tollaseen kuntoon...ihan oikein sulle et arto sut jätti, oot nii ruma ja kaikkee. Jos sää olisit mun somalainen [sic] muija kyl määki olisin kuristanut (hengiltä)... Paska akka!!!

Näin on kuitenkin oikein kirjoittaa Tuksun facebook-seinälle, koska 

a) Tuksu on hirveän näköinen, ja tämän toteaminen ääneen on verrattavissa "varis on lintu" -lausuntoon, 

b) Tuksu on valinnut olla julkisuudessa, ja on täten myös valinnut altistaa itsensä kritiikille,

c) Tuksu ei tunnu itse tajuavan olevansa hirveän näköinen, joten koen velvollisuudekseni kertoa tämän hänelle, 

d) SANANVAPAUS, 

e) näen Tuksun ironisena hahmona, eräänlaisena kaksiulotteisena nukkena, johon minun on helppo projisoida leikinomaisesti vihan tunteeni, koska tältä puuttuu ihmisolennoille ominainen ajallinen jatkuvuus ja lihallinen substanssi, koska olemme internetissä, 

f) vituttaa kaikki.

Valitse oikea vaihtoehto.

Tämä arpa ei voita

Taiteilijuus on mennyt nykyään (tai ehkä jo kauan sitten) siihen, että saa jatkuvasti olla kyttäämässä apurahojen deadlineja ja kehittelemässä budjetteja, työsuunnitelmia ja ansioluetteloita –ilman mitään takeita siitä, että näiden kehittelystä olisi hyötyä. Olen taas kirjoitellut mappikaupalla toiveikkaita hakemuksia, joiden sävy alkaa vaikuttaa sivu sivulta epätoivoisemmalta, ja muutaman kuukauden päästä saan sen ohuen kirjeen, jossa lukee että kiitos, mutta ei kiitos. Tämän ei tietenkään pitäisi antaa vaikuttaa, vaan jatkaa sinnikkäästi hakemista, että apurahatahot näkisivät miten tosissani olen.

Miten ihmiset jaksavat tehdä tätä vuosikymmeniä? Miten jatkuvat hylkäävät päätökset voisivat olla vaikuttamatta? Säätiöiden sivuilla lukeva lätinä, jonka mukaan ”saamme vuosittain runsaasti hyviä hakemuksia - enemmän kuin apurahoja voidaan myöntää” ei juuri lohduta. Eivät ne hylätyt hakemukset minua kiinnosta, vaan hyväksytyt. Mikä on se maaginen tekijä, joka sai teidät myöntämään tukea tietyille tahoille? Mikä sanavalinta kallisti vaa’an hakijan puolelle? Diskurssi? Monitahoinen? Vuorovaikutteinen? Yhteisöllinen? Mikä minun sanavalinnoissani oli väärin? Ovatko ne kaikki tukea saaneet teidän avantouintikavereitanne? Samassa vapaamuurariloosissa? Miksi päätöksenteossa ei ole minkään valtakunnan läpinäkyvyyttä?
 
(Ja toisaalta: haluaisinko edes kuulla päätöksenteon perusteluita, jos ne olisivat luokkaa ”tää sun idea vaan vaikuttaa tosi huonolta”.)
 
Vailla ulkopuolista myönnytystä ei tunnu olevan oikeutta tehdä yhtään mitään. Jos tämä projekti ei ole hyvä edes kulttuurista päättävien tahojen mielestä, miten se olisi hyvä kenenkään muunkaan mielestä? Kuka tätä sooloa tulisi katsomaan, kun toimikunnatkaan eivät usko sen toteutumiseen? Jossain räpellyksen keskellä yritän muistutella mieleeni sanoja taiteen tärkeydestä an sich ja prosessien arvokkuudesta, mutta nämä perustelut ovat jo aikoja kuulostaneet kärpäsen surinalta, valheelliselta myönnyttelyltä sille, ettei ulkopuolista tukea koskaan tule.
 
Muinaisina aikoina taiteilijat kohtasivat Kosmoksessa tai Elitessä ja hakivat inspiraatiota jallupullon pohjalta; Sibelius istui ehkä pianon ääreen, P. Mustapää lausui lyriikkaa pianon kylkeen nojaten. Nykyään taiteilijat kohtaavat kuun viimeisenä päivänä pisimpään auki olevassa asiamiespostissa viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa. Kaikilla on paksut, rypistellyt kirjekuoret ja sen näköinen homssuinen olemus, jonka saa valvomalla edellisen yön hakemuspapereita kirjoittaen. Kaikki vilkuilevat paniikissa kelloa siinä toivossa, että kirjekuoreen saa vielä päivän leiman, ja luovat toisiinsa empaattisia katseita.
 
Tällaiseksi on taiteilijoiden vuorovaikutus typistynyt.
 
Empaattiseksi katseeksi Siwan kassalla kello 22.55.

First world problems: bloggaamisen vaikeus

Kun aloitin bloggaamisen ensimmäistä kertaa joskus 12 vuotta sitten (!), tuntui se paljon kevyemmältä. Blogi toimi itselleni jonkinlaisena taiteellisena tapana laajentaa oman pääni sisältöä, vapaana temmellyskenttänä jossa korrekti muoto oli toissijainen. Blogeja ylipäätään oli koko maailmassa ehkä viisi, eikä kukaan (mukaan lukien minä) tiennyt, mitä niihin olisi pitänyt kirjoittaa. Puhumattakaan mistään kuvien lataamisesta. Minne niitä olisi ladattu? Kuka niiden ilmestymistä näytölle olisi jaksanut odottaa minuuttikaupalla?

Kovin paljon on muuttunut. Altavistan tilalle tuli Google, sitten tulivat livejournalit ja bloggerit ja koko sosiaalisen median käsite. Nykyään jokaisella ajassa kiinni olevalla on blogi, jossa kirjoitetaan, että "Ostin tällaset housut (Instagram-kuva housuista)!!! Ja käytiin Tsibun kans lounaalla (Instagram-kuva sushista) <3<3<3!!!". Aiheet ovat pirstoutuneet temaattisiksi: on raskausaikablogeja ja niiden jälkeen kotiäitiysblogeja, lemmikkiblogeja, ruokablogeja, sisustusblogeja, Uuden Suomen huru-ukkoblogeja, "kadehdi porvarillista elämäntapaani"-blogeja, joissa koirille ostellaan Burberry-sadeviittoja, ja varmaan tuhat muutakin genreä, joista olen ulkona koska olen kalkkis. Betty Whitellakin on Twitter-tili, ja se on sentään päälle 90.

(Twitteristä en ole kyllä koskaan tajunnut mitään. Kaikki Twitter-päivitykset näyttävät tältä:
"So excited about #asdfgasfdfasdfjhkjhk!! Hey @KatyPerry, check this out: http://tinyurl.com/aousa67")

Bloggaajien odotetaan nykyään olevan ihmisten sijaan puolijumalia. Väärässä ei saa olla, eikä tietämätön. Bloggaajien takana seistään viimeiseen asti tai sitten niitä vastustetaan ihan periaatteesta, minkä voi päätellä niistä kaikista "Eeva sä oot Suomen paras kolumnisti ja aina oikeessa!!!1<3<33"- ja "vittusaatana kun nämä punavuorelaishipsterit päästetään täällä mediassa ääneen vaikka ne oikeasti tiedä mistään mitään toisin kuin minä" -kommenteista.

Ahdistaa. 12 vuoden takainen vapaus kirjoittaa blogiin ihanmitävaan ei enää ole tavoitettavissa, koska minä hetkenä hyvänsä joku saattaa tulla haukkumaan läskiksi tai tyhmäksi, tai päätyä blogiin hakusanalla tissit. Ei sellaista ennen käynyt. Ainoa tapani kirjoittaa hyvin on hävettävän antaumuksellinen tunnepitoisuus, mikä antaa kaiken maailman trolleille (kyllä ei ollut trolleja 12 vuotta sitten! Paitsi niitä pitkätukkaisia rumia nukkeja!) ja harrastelijakriitikoille jatkuvaa naputtamisen aihetta. Olen kateellinen niille älykkäille bloggareille (ja Stephen Frylle), jotka tietävät kaikesta enemmän kuin minä. Tavoittelen salaa intellektuellia sisältöä, mikä kuitenkin aina hyytyy vain puristavaksi ja pakonomaiseksi tavoitteluksi; jos kykenen hetken jäljittelemään mielikuvaani älykkyydestä, olen ohikiitävästi tyytyväinen kunnes löydän taas uuden, entistä intellektuellimman blogin, ja rima vain nousee. Pohjattomuus ja rajattomuus, netin siunaus ja ongelma; kaipaan takaisin niihin vuoden 1998 aikoihin kun Twitteriä ei osattu kuvitellakaan ja modeemiyhteys raksutti irc-galleriaa auki tuskaisen hitaasti, kunnes joku soitti äidin lankapuhelimeen ja yhteys katkesi.

Niin mitä järkeä tähän informaatiotulvaan on aloittaa vielä yhtä joutavaa ajatushautomoa? Varsinkaan sellaista, jossa ei tule esiintymään yhtään Instagram-kuvaa Flow-festareilta tai punavuorelaisravintolasta tai samasta baarista bongatusta BB-Jonnesta (pakko siellä on joku Jonnekin olla), tai jossa ei kerrota hyviä vinkkejä vinttikoiranomistajille tai kestovaippojen ompeluun?

Toivoin jotenkin, että olisin onnistunut perustelemaan tällä bloggauksella itselleni tämän blogin olemassaolon, mutta kaiken yllämainitun jälkeen kirjoittaminen tuntuu entistä älyttömämmältä. Aion silti jatkaa, koska tällä hetkellä tuntuu että saan kirjoittaa vain vaikeita ja vastentahtoisia asioita. Sähköposteja, joita en halua lähettää. Työhakemuksia, joita kirjoittaessani tiedän etten saa kutsua haastatteluun. Apurahahakemuksia, joihin tulee kielteinen päätös. Lomakkeita, selvityksiä ja perusteluja. Minua lohduttaa ajatella, että on joku paikka, jonne voin kirjoittaa auki itseäni, en pelkkiä paperisia argumentteja.

Toinen, homehtunut perusteluni on tämä: minä olin täällä ensin. Deal with it, 2000-luvulla syntyneet teinit, joiden ei koskaan tarvitse kelata VHS-nauhoja oikeaan kohtaan. Deal with it.