Snow's not a blanket, it's a prison

On jouluyö,

eikä televisiosta tule enää muuta kuin joku norjalaisen sinfoniaorkesterin jazz-konsertti, jonka katsomisesta tulee vähän surullinen olo; tuntuu, että ohjelma on olemassa vain niitä varten, jotka eivät vielä raaski mennä nukkumaan mutta eivät keksi parempaakaan tekemistä kuin televisio, koska ovat jotenkin pohjattoman eksyksissä.

Niin, niin. 

Kaikenlaisia asioita olen ehtinyt miettiä. Esimerkiksi:

- Miten paljon itselleen antaa tilaa muuttua, ja miten hävettävän vähän toisille. Varsinkin jos ne ovat sukulaisia, ja niitä käsittelee jonkinlaisena fossiloituneina arkkityyppeinä, joilla ei ole enää oikeutta kasvaa mihinkään suuntaan viidenkympin jälkeen.

- Miten lapsena ei ole surullisuuden kokemuksia reflektion kautta samalla tavalla kuin aikuisena. Lapsena on surullinen, koska legoautosta hajoaa se kuminen rengas joka aina hajoaa, tai telkkarista ei tulekaan Ritari Ässää vaan joku ylimääräinen uutislähetys Kekkosen kuolemasta.

Sitten muistijälkien päälle kertyy vähitellen toisia, asiat kerrostuvat, on jotain mihin verrata. Sylvian joululaulu itkettää joka vuosi enemmän, koska on tallentunut aivoihin eräänlaiseksi PTSD-triggeriksi. It’s a wonderful lifen lopussa George avaa kirjan, johon Clarence on kirjoittanut omistukseksi no man is a failure who has friends, ja siihen hajoaa, koska sitä heijastelee paitsi itsensä myös aikaisempien It’s a wonderful lifejen ja jonkin kuvitteellisen je-ne-sais-quoi:n kautta.  

Ajattelee itsensä kaihoisaksi. Miten tarpeetonta.

Miten lopetetaan ajattelu. 
Onko tarpeen lopettaa ajattelu. 
Ad infinitum.

- Miten paljon identiteetti on sidoksissa kieleen. Huomaan olevani eri ihminen englanniksi kuin suomeksi; onko jompikumpi näistä versioista todellisempi? Jos nyt ollaan sitä mieltä, että identiteetti on prosessi, osittain tietoisten valintojen kautta rakentuva kokonaisuus (mikä termi edellä itsensä esittelee toisille – hei, olen Seija, näyttelijä? Seija, epileptikko? Seija, kristitty? Minkä fasetin kokee olennaisimmaksi?), on kielikin kai jonkinlainen tapa tuoda sitä esiin.

(Tahtoen tai tahtomatta – saksaksi päädyn olemaan sellainen ihminen, joka en halua olla, koska en osaa kieltä tarpeeksi hyvin ollakseni nokkela. Katson vierestä, miten kieli pakottaa minut olemaan hidas ja kömpelö ja yksinkertainen; minä, suihku, voisin?) En tiedä miksi olen englanniksi kevyempi. Suomeksi raskaampi. Vietän liikaa aikaa näissä synkissä mietteissä, harkiten jättäväni koulun kesken – en minä sitä vielä muutama viikko sitten miettinyt, mutta muutama päivä tätä lumivankilaa jossa aurinko laskee kahdelta iltapäivällä, ja olen vetämässä itseäni kirjoittajana hirteen.  

(Sitten muistan ajatelleeni lopettamista myös ensimmäisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja myös toisen taiteellisen koulutukseni ensimmäisellä joululomalla, ja siitä vasta saankin mietittävää tämän kerrostuneen tragedia-ajattelun suhteen.)   

Kai kieli on jonkinlainen naamiaisasu. Itseään voi huvittaa pukeutumalla siihen ja olemalla hetken joku muu.  

Miten muka voidaan olla joku muu, jos kerran ollaan koko ajan tässä. 

Miten lopetetaan ajattelu. 
Onko tarpeen lopettaa ajattelu.   

-- ja sitten on taas maanantai, jonkinlainen merkki arjesta. Pendolino notkuu kohti Helsinkiä, ulkona on sellainen häkellyttävän kaunis maisema jota postikorttikuvaajat metsästävät – tykkylumi lepää puiden oksilla, taivas sinertyy hitaasti, järven jäät on maalattu valkoisella – en tiedä ilkkuuko maisema (vai että inhoat Suomea! Tässä sitä sitten!), vai tarjoileeko jotain viimeisiä bonuksia ennen kuin taas lähden – eihän se mitään tee, eloton olento, turhaan tässä heijastelen.   

Vanhemmaksi kun tulee, kasvaa lähtemisten merkitys, poissa on parikymppinen nonchalanssi, alkaa miettiä että entä jos tämä on viimeinen kerta.   

Ad infinitum. 

Sentimental fool

Lumen perään pitäisi varmaan haikailla. En haikaile; Suomen talvi on kuusi kuukautta poteroissa jököttämistä, verrattavissa siihen että joku yrittää tappaa istumalla passiivisena rintakehän päällä kunnes keuhkoista loppuu happi.

 

Skotlannin talvi sen sijaan saapuu huoneeseen kuin innokas amatöörinäyttelijä miekan kanssa: "Ha-HAA! Look what I have for you!" ja viskoo dramaattisessa tuulenpuuskassa lehtitelineen nurin kuin B-luokan musikaalissa. 

 

Kaipaan Suomesta asioita (ksylitolipurukumia, halpaa villalankaa, lämmintä hanavettä) ja ihmisiä. 

 

En kaipaa Suomea, sellaisena konseptina kuin se pääni sisällä on.

 

Eivät maat ole maita; ne ovat mielikuviamme niistä. 

 

Välillä kaipaan Lontoota. Kaipaan Lontoota aina kun olen yksinäinen; sillä pohjattomalla sydänlihasta repivällä tavalla, jolla joskus ollaan yksinäinen. Lontooseen voi hukkua helpommin yksinäisyytensä kanssa, lohduttautuen sillä, ettei se lopulta ole kenenkään kaupunki. Se ei vaadi sitoutumista tai sinne kuulumista, niin kuin tämä vanha hartiahuivinen rouva, jossa nyt asun.

 

Ja miksi en sitoutuisi: rakastan sitä häpeilemättä joka kerta kun ylitän kanaalin koulumatkalla tai käännyn katsomaan vanhaa kaupunkia Princes Streetiä kävellessä tai kun kävelen koulusta kotiin ja horisontissa, pohjoisessa, lahden toisella puolen vilkkuvat Queensferryn valot. 

 

Hölmö, sentimentaalisuuteen pakottava, rakas kaupunki. Sen pääkadun varteen on pystytetty karuselleja ja maailmanpyöriä ja päänsäryltä maistuvaa hehkuviiniä myyviä kojuja. Maailmanpyörässä on käyty, viimeiset deadlinet ovat työn alla, tuskailen kaupoissa joululahjoja vaikka voisin tietysti olla tuskailemattakin. Viikko ja lennän Suomeen lomalle. 

 

Vähän jo odotan lämmintä hanavettä.

 

 

Dear Eki

’I thought this day was going to be better’, sanoo viittä vehnäsämpylää muovipussissa kantava mursuviiksinen mies huivipäiselle kumaralle naiselle, vaikka on vasta aamu.

He viittaavat säähän: pitkään on ollut aurinkoista, mikä on hyvä – nyt on rakoilevaa harmaata pilveä, vaisua ja melankolista, mikä on myös hyvä. Skotlanti tuntuu enemmän Skotlannilta kun se on vajonnut jonkunlaiseen runollisen karuun kuplaan.

Käsikirjoittaminen ei ole runollista, tai en ole ainakaan vielä löytänyt väylää, jolla tehdä siitä runollista. Miten lohduttomuuden ja erillisyyden kokemuksen voisi välittää visuaalisesti? Ehkei mitenkään, ja siksi kaadan ylitsevuotavan tunteikkuuden tänne blogiin.

Varastan runollisuudelle tilaa kävelemällä sumuisia mukulakivikatuja ja kumartumalla silittämään rinteillä kasvavia kellastuneita kanervia, käpertymällä sohvaan tai metaforiseen sohvaan, viltin tai metaforisen viltin alle, yksinäisyyteen tai metaforiseen yksinäisyyteen.

Näitä kliseisiä runotyttöjen harrastuksia, istua nyt kahviloissa kuvittelemassa asioita ihmisistä – jotenkin tuntuu, että näitä pitäisi pyydellä anteeksi, vaikka tiedänkin että ne ovat luovuudelle välttämättömiä. Asioiden keksiminen vaatii jouteliaisuutta.

Välillä panikoi huomatessaan, että on saanut kaiken kaipaamansa. Kävelee illalla kotiin juhlista – tuulee niin kovaa, että ilmaan voi nojata koko painollaan, ja katulamppujen keltaisessa valossa ohikulkijoiden kasvot näyttävät mustavalkoisilta. On kukkula, jolle kiivetä, ja ihmisiä, joiden kanssa nauraa. On koulu, jossa käy vierailemassa Doctor Who:n ohjaajia. Kaupassa on halpaa cheddaria ja hartioilla on tartaanikaulaliina ja tuntuu naurettavan epäoikeudenmukaiselta, että saan elää tätä, vaikka sukunimeni ei olekaan yhtä upper-middle-class kuin joillain luokkatovereillani.

Käyn treffeillä, jotenkin performatiivisesti: tää olis nyt tällanen henkilö joka käy treffeillä. Tyttö on söpö vaatimattomalla tavalla, ja pidämme molemmat Tom Waitsista ja juustosta ja viereisen pöydän ihmisten ammattien arvailusta,
ja vaikka suutelen häntä asemalaiturilla lähtiessäni,

olen helpottunut kun juna lähtee ja liikkuu pimeyden halki ja voin taas palata lukemaan Vonnegutia, 
yksin, 
nautinnollisesti, 
yksin.

Juna saapuu Waverleylle, kävelen kotiin; linna nököttää purppuraisessa yövalaistuksessaan kaupungin yllä niin kuin se on nököttänyt jossain muodossa jo 1100–luvulta asti. Huokaan kaihoisasti, samaan tapaan kuin huokasin puolitoista vuotta sitten, ensi kertaa Waverleylle saapuessani: tajuan lupautuneeni tälle kaupungille jo silloin. Ehkä pitäisi päivittää Facebookiin in a relationship with Edinburgh.
 
Ja kun tulen kotiin ja alan pukea tätä sanoiksi – siihen maaniseen tapaan kuin kirjoittajat öisin tekevät – ymmärrän, että on vielä kolmas rakastettu: kirjoittaminen.

Jos tässä monisuhteessa on jo kolme osapuolta, alanko muka sotkea joukkoon enää neljättä?

Ja ehkä on niinkin, että olen viime vuosien aikana rakentanut kodin pääni sisälle (oikean puutteessa). Viihdyn tässä tomuisessa mökissä. En kai rupea rakentamaan mitään saatanan lisäsiipeä vieraita varten?

Haluan pitää asioista sillä tavalla, kuin pidän niistä pääni sisällä. 
Kun kuulen rastaan laulavan, haluan olla ainoa ihminen joka sillä hetkellä ajattelee:  
kuulen rastaan laulavan, 
ja Dear Eki, 
onko tämä sallittua, vai pelkkää pelonsekaista houretta vain.

KOTI 2 (lähestyminen)

Ystäväni Frank kehotti minua suhtautumaan kaoottiseen asunnonmetsästykseeni interaktiivisena esityksenä. Sellaisena, joita Todellisuuden Tutkimuskeskus nykyään järjestää: kohtaamista vaativana, vaiherikkaana, vähän painostavana sessiona, jossa toden ja performatiivisuuden rajat hämärtyvät.

 

Hyvä on.

Esityksen teema on koti.

Sen nimi on KOTI 2 (lähestyminen).

Tähän mennessä esityksen vaiheet ovat olleet seuraavat:

Viktoriaaninen Englanti: Tässä vaiheessa yleisön toiveikkuutta herätellään esittelemällä joukko viktoriaanisia porvarisasuntoja, joissa on konserttisalien kokoiset olohuoneet. Ajatus kodista saa positiivisia sävyjä: se mikä on aina ollut saavuttamattomissa, on äkkiä käsinkosketeltavaa. Käsitys luokasta menettää hetkeksi merkityksensä. Yleisö kuvittelee tietävänsä, mistä on kyse.

Hylkääminen: Yleisö saa kaikista viktoriaanisista porvarisasunnoista kieltävän vastauksen. Hylkäämisen kokemusta voimistetaan uusilla asuntonäytöillä, jotka muistuttavat pikatreffien ja työhaastattelun yhdistelmää. Tämä saa yleisön pohtimaan omaa kelvottomuuttaan.

Delirium: Esityksen kolmannessa vaiheessa esitys siirtyy homeiseen hostelliin, jonka jääkaapin takaseinään on muodostunut Titanicin hengen vaatinut jäävuori. Yleisö altistetaan homeelle, kunnes tämä alkaa menettää tajuntansa ja yskiä verta. Tämä herättää ajatuksia kuolevaisuudesta ja kehon väistämättömästä rappiosta.

Australia: Tapahtumapaikkana toimii toinen hostelli, joka on lavastettu Uudeksi Tyylikkääksi Hostelliksi. Näyttämölle saapuu neljä kuukautta ympäri maailmaa reissannut haiseva australialainen. Tämä lähtee parin päivän päästä, mutta korvautuu heti toisella haisevalla maailmaa kiertävällä australialaisella. Tätä toistuu viikon ajan. 

 

(Tätä osaa haluaisin yleisön ominaisuudessa hieman kritisoida, koska sen merkitys on jäänyt itselleni epäselväksi.)

 

Esityksen tähän vaiheeseen kuuluu myös yleisöä skeptisesti tarkkaileva parrakas hostellinomistaja, joka kommentoi hipsterkulttuuria näyttämällä väsyneeltä hipsterkulttuuriin, mutta olemalla silti sen vanki. Repliikki hostellin ukrainalaista työntekijää esittävältä näyttelijältä: "Hanna, don't be upset. It doesn't suit you; you're so small and beautiful." 

 

Tässä vaiheessa katsojan käsitys kodista on jo pirstaloitunut ja alkanut vaikuttaa etäiseltä ja saavuttamattomalta. Vaikutelmaa lisää asuntonäyttö, johon on ilmoittautunut 150 ihmistä.

Surrealismi: Tässä kohtaa esitystä lokaatio vaihtuu, ja yleisö siirtyy surrealismin henkeen lavastettuun hostelliin, jossa rumat puutarhatontut synnyttävät kauhun ja camp-huumorin konnotaatioita. Yleisö joutuu jakamaan hostellihuoneen kolmen Linda-nimisen henkilön kanssa, jotka puhuvat hyvin hiljaisella äänellä. Mukana on myös uskonnollisia sävyjä, joita synnytetään mm. soundtrackina toimivalla gospelmusiikilla. Näyttämölle astuu tässä vaiheessa hostellin omistajaa esittävä mies, joka painostavalla tuijotuksellaan pyrkii herättämään katsojassa tunteen siitä, että kaikki ei ole kohdallaan.  

 

Toivo (?): Yleisölle tarjotaan huonetta asunnosta. Asunnossa on tabbykuvioitu kissa, moottoroidut sohvat ja kotiteatteri. Yleisö ottaa tarjouksen vastaan hieman hämmentyneenä ja vastahakoisena, koska ei enää tässä vaiheessa usko kodin käsitteen olemassaoloon. 

 

Yleisö jää seuraamaan tilannetta sivusta vainoharhaisena ja skeptisenä.

Onko tämä väliaika?
Jatkuuko esitys, kun sen ainoa katsoja herää kahden yön jälkeen oksentamaan homeen takia?
 

Stay tuned.

(Huomioita katsojille: siirtymät esityspaikkojen välillä tapahtuvat kaatosateessa.)

Burdens we carry

Kävelen Johnin käsikynkässä National Museumin vitriinien reunustamaa käytävää (keskiaikaisia kuparikolikoita, miekkoja, kirjapainotavaraa). John aina sama hattu päässä, villakangashousuissa, hyväryhtisenä.

Huokailen, kuten näinä päivinä on tapana. ”Mitä varten mä muka oon täällä, jos mulle ei tarjota edes kotia?”

John pysähtyy, ottaa kasvoni käsiensä väliin, katsoo minua silmiin ja sanoo 

”You’re here for the poetry”.

En osaa vastustella. 

Et kai sä aio väittää, että kaikki menee vielä hyvin? kysyn vielä varmuuden vuoksi.

Of course not. How could I promise you something like that?

Bless him. Kuollut sielu ja silti pessimistinen. 

Hostellin keittiössä keskustelen japanilaisen naisen kanssa, joka on vannoutuneena rojalistina tullut seuraamaan referendumia. Amerikkalaisen valokuvajournalistin kanssa, joka on tullut dokumentoimaan referendumia. Skotlantilaisen naisen kanssa, joka näyttää kauhistuttavasti tulevaisuudeltani (rasittavan allerginen kaikelle; ampiaisille, gluteenille, pölylle), ja joka on tullut kampanjoimaan itsenäisyyden puolesta. Valkovenäläisen naisen kanssa, joka etsii laillani asuntoa, ja on tullut työharjoitteluun parlamenttiin jonkun Labour-kansanedustajan avustajaksi (hah!). Kanadalaisen vähän ahdistuneen oloisen työntekijän kanssa, joka omalla työvuorollaan soittaa Leonard Cohenia, Radioheadia, Smithsiä. 

Välttelen kirjoittamista kirjoittamalla.

A writer is someone for whom writing is more difficult than it is for other people...

Yes, yes, yes

On kaksi päivää itsenäisyysäänestykseen. YES-liike kampanjoi aktiivisemmin, samanlaisella tunteen palolla kuin Haaviston tukijat viime presidentinvaaleissa. Keski-ikäiset naiset laulavat työväenlauluja kadunkulmassa ja ojentelevat ohikulkijoille postikortteja, joissa art nouveau -henkeen maalattu tartaanipukuinen ohdaketta pitelevä nainen kehottaa "Vote Yes". Kerrostalojen ikkunoihin on liimattu aggressiivisia "YES, YES, YES!"-plakaatteja; viereiset ikkunat julistavat "NO, NO, NO!" 

 

Joka ikinen vahingossa kuultu keskustelu tuntuu käsittelevän David Cameronia, konservatiiveja, öljyvaroja, NHS:ää, punnan kohtaloa. Ilma on niin sakeanaan intohimoa mahdollisen muutoksen edessä, että on vaikea muistaa sen loppuvan muutaman päivän päästä. 

 

Olen ollut kaupungissa viikon.
Olen nähnyt Dylan Moranin ajavan ohitseni pyörällä,
Dylan Moranin esittämässä stand upia,
tavannut sattumalta tytön, joka oli kanssani ala-asteella kahta luokkaa alempana,
nähnyt kolme asuntoa

(1. mahtava, mutta homeessa;

2. mahtava, mutta joku muu oli parempi ehdokas;

3. ulkoisesti pramea, henkisesti kylmä),
tiedustellut yhdeksää muuta (tuloksetta),

aloittanut opiskelun, aloittanut steppitunnit, käynyt pari kertaa elokuvissa, alkanut jo vältellä deadlineja.

 

Kodittomuus painaa. Sitä on jo kaksi vuotta niskassa; tuntuu, että raahaudun viimeisillä voimillani asunnosta ja hostellista toiseen. Hostelli on homeessa, elokuvateatteri on homeessa, kirjakaupan kellari on homeessa. Keuhkot lyövät lukkoon, käsistä katoaa tunto, vasemmasta korvasta kuulo, ja sitten on otettava tukea seinästä ettei kaadu saman tien tajuttomana naamalleen.

 

Menen kirkkoon (ei homeessa) ja sytytän kynttilän jonkin otollisen näköisen pyhimyksen eteen ja kysyn, miksi minun oli tarkoitus tulla tänne (koska eikö näin ollut? Eikö joka ikinen merkki osoittanut siihen suuntaan?) jos en voi edes asua missään. 

 

Pyhimys ei vastaa mitään. Tuijottaa mustilla kivisillä silmillään tyhjyyteen. Kynttilä palaa siihen tapaan kuin kynttilät palavat, yskähdellen.

 

Tulen istumaan Meadowsin Starbucksiin. Hörpin maitokahvia pahvimukista ja väistelen ensimmäistä deadlinea (huomenna). Viereisessä pöydässä puhutaan - mistäs muusta - itsenäisyysäänestyksestä. 

 

("I'm a No supporter, because it seems to me that the Yes voters are voting yes just for fun.")

 

Opiskelijoita matkalla yliopistolle tai pois. Aurinko kääntyy, tuuli huitoo vaahteroita. 

 

Elämä, täällä niin kuin muuallakin, kulkee eteenpäin. Välillä sitä pysähtyy katsomaan ikään kuin sivusta: muistaa, miksi tänne kaipasi. Miksi tämän kaupungin nurkkiin aikanaan rakastui ja miksi niihin jaksaa rakastua edelleen, vaikka suhteen toinen osapuoli alkaa osoittaa myös typeriä piirteitä.

Aikuisuus

11-vuotias kummityttö jakaa facebookissa koirankuvia ja kynsilakkasuosituksia ja linkkejä"minkä väriset hiukset sopivat sinulle?" -tyyppisiin testeihin.
 
Miksei elämäni kepeys ole tätä luokkaa.
 
Miksi kaikki on niin painavaa.
 
Mikseivät suurimmat päätökset koske sitä, minkä julisteen laitan seinälle.
 
Mikseivät oman huonommuuden kokemukset ole enää pelkästään suhteessa vihamiehiin - samantekevää - vaan omiin ystäviin, jotka kasvavat ohi ja päätyvät paremmiksi ihmisiksi ja taiteilijoiksi.
 
Miksi viikon raskain hetki ei ole enää se, kun joutuu valituksi viimeisenä pesäpallojoukkueeseen, vaan se, kun istuu yksin tietokoneensa ääressä ja tajuaa ettei elämä oikeastaan ole muuttunut pesäpallokokemuksesta positiivisempaan suuntaan parissakymmenessä vuodessa, ja nyt siitä voi syyttää enää itseään.
 
Miksei voi enää syödä jäätelöä aamiaiseksi Charlien enkeleitä katsoen ilman että tuntisi huonoa omatuntoa jäätelöstä ja feminististä pahoinvointia Charlien enkeleistä.
 
Mikseivät maailman kriisit enää tunnu etäisiltä ja irrallisilta ja siltä, että aikuiset varmaan hoitavat ne.
 
Miksei kukaan puhalla, jos saa haavan, ja miksi pitää kadulla kompastuessaan teeskennellä, että on ihan cool sen kanssa. 

Miksei muista pestä pyykkiä ennen kuin kaikki alushousut ovat likaisia ja vastata sähköposteihin ennen kuin on liian myöhäistä ja maksaa laskuja ennen eräpäivää.
 
Haluan takaisin aikaan jolloin laivat oli puuta ja miehet oli rautaa ja naiset mantelimassastaaaaaaa

Filled with dread

Kymmenen päivää. Kymmenen päivää ja olen siellä. Kenen idea?

Ihmisiä pitää alkaa halailla sillä intentiolla, ettei niitä välttämättä näe vuoteen (vuoteen! Kenen idea!), tavaroita katsella sillä intentiolla, mitkä niistä olisivat välttämättömiä vuoden aikana (mutteripannu. Kaurismäki-postikortti. Tarvitseeko ihminen muuta?).  

 

Kaikki musiikki kuulostaa melankoliselta, sekin jota soitetaan henkkamaukalla, vai johtuuko se vain syksystä? Illat pimenevät, ja tänäkin vuonna astun ulos ovesta ja huokaan ilmaan: illat pimenevät ja sitten kirjoitan sen vielä blogiin.

Epämukava, pelokas olo. Erilainen kuin matkalle lähtiessä.

Matkalle lähtiessä - olen toistanut tätä jokaisessa matkailua käsittelevässä blogipostauksessani, ja toistan sen nytkin - minua kiinnostaa nähdä kenet otan mukaan, ja kenet jätän kotiin.

Matkalla olen ei-kukaan. Välitilassa, paikkoihin kuulumattomassa tilassa, ilman että niihin edes tarvitsisi kuulua. Kuulumisen kokemus tulee vahingossa, ikään kuin bonuksena.

Olen vailla roolia ja kategoriaa. Olen ehkä turisti, mutta salaa; luen karttaa piilossa kahvilan vessassa ja teeskentelen tietäväni, mihin olen menossa. Olen identiteetittömässä tilassa, ja tämä ilahduttaa minua: vapaus valita minuuden fasetit joka hetki uudestaan, tai olla valitsematta.  

Tällä kertaa on kategorioita, joihin kuulua. Opiskelija. Asukas. Tämän tietyn yliopiston ja oppiaineen opiskelija. Tämän tietyn alueen asukas (olettaen, että jossain vaiheessa löydän asunnon. Jos en, lisätään uusi kategoria: koditon).

Ja koska en voi enää olla ei-kukaan,

pelkään, että se, jonka jätän kotiin, seuraa minua.

Se, josta en pidä.

Se, joka istuu möykkynä rintakehän päällä pohjattomien silmiensä kanssa hengitys rahisten. Huolestuu kaikesta. Vetäytyy nurkkaan eikä puhu ihmisille. Masentuu, ihan tavan vuoksi. Pelkää vähän kaikkea, vaikka nyt sitä että tämä polvikipu on varmaan syöpä.

 

En halua ottaa sitä mukaan.

Matkatavaraa saa olla vain 23 kiloa, ja ukulelekin pitäisi saada laukkuun.

Ei sinne mahdu möykkyä.

Ja olen varma, että se tulee kuitenkin.

Juoksen sitä pakoon vanhan kaupungin kujia, ja se laahustaa tasaisesti perästä, karvaisilla jaloillaan, kuola mukulakiville tippuen.

Levoton tuhkimo

Ovat vastanneet. Haluavat opiskelemaan, sinne minne itsekin halusin. Siihen kaupunkiin, josta olen jaksanut nähdä unta säännöllisin väliajoin, jonne joku vetää, tarttuu jänteisiin rintakehän sisällä ja kiskoo – mielikuvia toki kaikki, tai mistä minä tiedän.

Näin toki halusinkin.

Ja silti.

Huolestuttaa; päässä pyörivät opintotukihakemukset ja apurahat ja asuntohakemukset ja matkaliput ja lukukausimaksut ja kaikki kurjuuden potentiaali.

Jos onkin ihan tyhmää. Jos kaikki murenee omaan mahdottomuuteensa. Jos ryssin kaiken itse. En osaa mitään. Olen yksin. Väsyn Tescon itsepalvelukassoihin. Päädyn asumaan johonkin homeiseen elementtitaloon bulgarialaisten kokaiinia imuroivien kuulantyöntäjien kanssa.

En kuulu mihinkään.

Jos hän, kaupunkini, onkin kaiken tämän ajan vain hämännyt. Olen elänyt nämä kuukaudet illuusiossa; takertunut oljenkorsiin, lupauksiin paremmasta.

Jos hän, kaupunkini, onkin kuin ranskalainen lomarakastaja: lupailee paljon, mutta tosipaikan tullen katoaa rantadiskoon vehtaamaan jonkun puolalaisen teinitytön kanssa.

Tuntuu epämukavalta istua samassa huoneessa unelmansa kanssa, kun se äkkiä tuijottaakin kasvoista kasvoihin. Kuin sellainen epämiellyttävä hippifestareilla tavattu Bung-niminen hamppuhattuun sonnustautunut rastapää, joka uskoo merkitykselliseen katsekontaktiin ja tuijottaa silmiin minuuttitolkulla hermostuttavasti hymyillen.

Vaikka olen haikaillut muualle jo niin kauan kuin jaksan muistaa, on ajatus vuodesta (ainakin, mutta ei puhuta siitä) ulkomailla toteutuessaan niin suuri ja käsittämätön, että se tuntuu istuvan möykkynä rintakehäni päällä, eikä anna minun nähdä kasvojaan, tai ehkei niitä ole.

Ajatuksen tasolla kaikki on helpompaa: poimitaan unelmaan muutama irtonainen mielikuva (tässä kahvilassa mä kävisin jos asuisin täällä! Täältä mä ostaisin mun sukat! Tällasia mun ystävät olis!), mutta konkretiaa lähestyttäessä alkaa mielikuviin sekoittua nimetöntä kauhua.

En osaa olla tällaisten lahjojen kanssa yksin. Miten saduissa kaikki on päähenkilöille niin helppoa? Vaikka ne olisivat asuneet koko ikänsä savupirtissä samaan verkapeittoon verhoutuneena käpyjä syöden, astuvat ne puolen valtakunnan loistoon ja brokadikankaisiin ja fasaani-illallisiin kuin ei mitään? Kukaan ei puhu tästä osiosta: lasikengän äkillisestä epämukavuudesta, tarpeesta heittää kaikki käsistään ja juosta takaisin savupirttiin ja piiloutua verkapeiton sisään ja olla tulematta koskaan ulos.

Ja sitten ravaan tuolla helteessä joka päivä teeskennellen, että tämä kaikki on ihan normaalia. Käyn irtisanomassa liittymiä. Varaan pakettiautoja. Sanon työkkärin virkailijalle, että ”mä oon muuttamassa ulkomaille”; omiin korviin se kuulostaa jonkun toisen sanomalta repliikiltä ja odotan koko ajan, että virkailija näkee sen läpi (”Sinäkö?!”).

 

Ei se näe.

Ei kukaan näe, vaikka olen varma että näkee.

Ei näihin kuppaisiin jalkoihin ole aiemmin lasikenkiä saatu soviteltua.

Sentimentaalisuuttani olen säästänyt viimeistä pussia Tescon Scottish Blendiä, jonka nyt laitan aamuteeksi. Vähän mantelimaitoa joukkoon.

Maistuu kotoisalta.

Excerpt from the monologue 'I stopped kidding years ago' [unfinished, 2014]

[Agnes, (mid-thirties, slightly wilted but with quiet determination) enters stage left. Looks up, eyes fixating on something of interest. Talks to someone we can't see.]

AGNES

Excuse me... 

Excuse me...!

Um, I was wondering... how much is that doggy in the window?

I mean the one with the... waggly tail.

(louder) I said: how much is that doggy in the window?

See, I do hope that doggy's for sale...

It's not?
What do you mean it's not.

Well, it's got a price tag on and everything.

It just seems... that you'd want someone to buy it. What, you just keep it there for show?

I'm not getting aggressive! It's just, why would you tag it if you're not going to sell it?

Oh, it's a dog tag. I see. That's very clever of you.  

(rolls her eyes.)

I can't believe you would...!

(shakes her head.)

That you would...

See.. I had a dog, once.

Bingo was his name. Oh...

B-I-N-G-O.

(shakes her head, reminiscing a time long ago.)

Yeah. Bingo was his name.

(walks a circle, arms folded, talking mostly to herself.)

Everything either slowly decays, or goes off with a bang...

I'm not a fan of either.

(looks back at the shopkeeper.)

But if I could just have one look at him...

I'm not being irrational, you're being irrational!

What does this have to do with your mother?

Oh...

Yes, I suppose it was the same for me.
I would wake up and reach around to give him a kiss and find that he wasn't there...

Well, yes, not quite the same as with your mother.

(shakes her head in frustration) This doesn't make sense. I've already lost one, and I want to get another one just so I can lose it as well. 

...

Coffee? You mean like, on a date?

(glances around.)

I'm not sure--

I don't think we have that much in common. Only that we've both lost something. Everyone's lost something. Just the other day my mum lost her glasses. Looked for them all day. Useless. She still doesn't know where they are. She'll have to get new ones and they take ages to arrive, and she's been squinting for the past three days and asking me "what does that say?" and "what does this say?" 

It drives me up the wall.

(Slight pause. After said pause, important things will be spoken of. Promises will be made, perhaps broken. Clumsy metaphors will make an appearance. The sad nature of fully surrendering yourself to hope will be addressed, perhaps more often than needed. The curtain will fall, when the time comes.)

On taaskin sunnuntai

Hyviä asioita:

Kun saattelee ystävänsä Pariisiin, minne tämä ansaitsee lähteä.

 

Kadulta löytyvä kahden euron kolikko, jolla voi hyvällä omatunnolla ostaa kahvin.

 

Vuohenjuustopizza lounaaksi, just because. 

 

Kun jättimäisine korvineen mogwaita muistuttava perhoskoiran pentu istuu viereen bussissa, ja haluaa hellyyttä. 

 

Likaisenharmaat lokinpoikaset ja takkuiset variksenpoikaset, jotka haahuilevat järvenrannassa eivätkä oikein osaa vielä olla aikuisia lokkeja ja variksia.  

 

Kun istuu järvenrantaan uittamaan jalkojaan Ahvenisjärven lempeässä pintavedessä, sorsien räpiköidessä ympärillä, ja ulos hengittäessään huomaa olevansa tyytyväinen (ei onnellinen; se on vielä... jossain). Tajuaa pelänneensä tätä hetkeä; eläneensä niin pitkään pysyvässä huolen ja kaaoksen ja epävarmuuden tilassa, ettei enää osaa hengittää ulos ilman että jo huolehtii, mitä katastrofeja seuraava sisäänhengitys tuo tullessaan.

Jonkinlainen välitila. Tai: jonkinlainen välitila on ollut päällä jo pitkään, mutta sille ei ole ollut minkäänlaista deadlinea. Nyt takaraja alkaa hahmottua. Vielä joitain päiviä on odotettava toisten ihmisten päätöksiä; ottavatko kouluun, vai menenkö toiseen... Sitten on taas pakattava laukut, mutta siihenhän olen jo tottunut.

En tiedä edes missä asun ensi kuussa tai sen jälkeen, mutta tietämättömyydessä on tällä kertaa miellyttävää levätä. Maailma aukeaa moneen suuntaan ennen kuin joku tietty valikoituu.

Sovitaan, että se on oikea. 

Listen to what you're saying when you're saying it

Päivitysvälit venyvät ja muuttuvat velvollisuudeksi, ja äkkiä olenkin jo Virossa ja tienpientareet kasvavat punaista unikkoa ja kattohaikaroille on pystytetty pylväitä, joiden nokkaan ne ovat rakentaneet pesänsä, joissa ojentelevat hinteliä punaisia koipiaan.

Viljandiin saapuessa puhkeaa ukkonen, ja Jakobsonin ja Lossin risteyksessä viemäri pamahtaa niin tukkoon, että vesi tulvii puolireiteen ja venäläisen traktorin näköiset miehet yrittävät rassata tukosta auki pitkillä tikuilla ennen palokunnan tuloa.

Festivaaliympäristö henkii miellyttävän leirimäistä rutiinia. Joka aamu herätään samaan aikaan ja syödään järkevä aamiainen. Mennään tunnille, jossa kuunnellaan opettajan ohjeita ja yritetään löytää niihin oma suhde ja olla välittämättä päänsisäisestä "mää oon ihan paska" –kommentaarista. Välillä löydetään jotain, mikä tuntuu oikealta, vaikkei sille olekaan selkeää nimeä. 

Hahmotetaan suhdetta yleisöön - ollaan siis näkyvillä, mikä tauon jälkeen tuntuu huomattavasti enemmän epämukavuusalueelta kuin tekstin naputtelu. Täällä rivien välissä viholliset ovat kuvitteellisia ja voin paeta niitä jääkaapille heti kriisin iskiessä. Yleisön edessä - not so much.

Huomataan, että ollaan hyviä jossakin.
Ei niin hyviä jossakin muussa.
Huomataan, miten paljon helpompi on kiinnittää huomiota yksinomaan jälkimmäiseen.
 
Illalla päädytään vahingossa neukkuteatterin peränurkkaan rakennettuun salakapakkaan, jossa illan bileiden teema on Brasilian kunniaksi slummit: katosta roikkuu pelipaitoja, sisäpihalla roihuaa tuli ruosteisessa öljytynnyrissä. Hymyilevät virolaistytöt myyvät tiskin takaa kolmen euron vodka-appelsiinimehuja. Rastapäinen laiha nuorimies pyörittää Brasilia-henkisiä levyjä.

Muistetaan, millaista oli joskus olla taiteilija.

Vaarallisia nämä ajat; palata tällaisten asioiden äärelle, joista vuosi vuodelta huomaa pitävänsä ellei nyt enemmän, jotenkin varmemmin. 
Se mikä ei innosta, karsiutuu pois; se mistä pitää, ottaa enemmän jalansijaa. 
Se pyytää enemmän tilaa ympärilleen, enkä tiedä osaanko sitä antaa.

Omituinen pelko siitä, että jossain vaiheessa havahdun ja huomaan tuhlanneeni tämänkin potentiaalin (lahjakkuuden? En uskalla väittää moisia tällaisena päivänä, kun olen puolet ajasta ollut yhtä hukassa kuin niissä unissa, joissa äkkiä joudutaan näyttämölle vailla hajuakaan vuorosanoista).

On raskasta välittää asioista näin lujaa. 

 

Mun muistuu mieleheni nyt

Pirun retroaktiivinen kotiseuturakkaus.

Mulle saa kohta myytyä varmaan eturauhaslääkkeitäkin, jos lähestyy Savon murre edellä.

Syreeninäytelmä ja Imagen syvähaastattelu

Kesäpäivät pitenevät, kunnes alkavat taas lyhentyä. Syreenit tiputtavat kiireisimmät terälehtensä nurmikolle, loput ruskettuvat kesäpummien seuraksi. Unelmat hiipuvat omaan mahdottomuuteensa - jotkut huomaamatta, pitemmällä aikavälillä, ja toiset kertalaakista - kumpi lienee armollisempaa? 

 

Näin vähenee kesä, näin vähenevät tulevat päivät. 

 

Näin aloitetaan luovia prosesseja, innoissaan, huolettomasti: syreeni, kuinka mielenkiintoista - saanut nimensä kreikan sanasta syrinx, jolla tarkoitetaan onttoa putkea; nuorista versoista on menneinä aikoina veistetty huiluja. (Näin laitetaan samaan lauseeseen kaksoispiste, ajatusviiva ja puolipiste!) Ehkä puhallusputkia? Ehkä joku myrkkynuoli on ammuttu syreenin läpi, ehkä jonkun elämä on päättynyt syreeniin, tässäpä hieno projekti, syreeniprojekti, mitkä mahdollisuudet, olen luovempi kuin kuvittelinkaan. 

 

Sitten jokin muu saa huomiota. Mitä jos tekisinkin tällaisen näytelmän! Tai kokoelman runoja. Aloittaisin viimein sen käsikirjoituksen, joka tuntuu oikealta. Oikeimmalta. Ai niin, tällainenkin olisi kesken täällä kovalevyllä. Ja tällainen! Tämähän vasta onkin. Tämä on se, joka valmistuu. Tunnen sen, jollain niinku solutasolla. Tämä ansaitsee valmistua.
 

Ja tässä on kuvitteellinen haastatteluni Imageen, sitten kun se projekti on valmis. Ei kai se haittaa, jos kirjoitan kuvitteellisen haastatteluni ennen itse projektia. Motivoikin ehkä, jollain tavalla. Tässä on haastatteluni. Näin se alkaa. Nyt se on valmis. Kuinka hieno haastattelu. Miten paljon viisasta sanottavaa minulla tulevaisuudessa onkaan, kun olen kirjoittanut sen projektin, mikähän se näistä kymmenistä olikaan, ihan sama.   

 

Näin kirjoittaa Mia Kankimäki kirjassaan (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin), ja tämän allekirjoitan:

Mielialani vaihtelee kaikkivoipaisen hybriksen ja katatonisen itseinhon välillä.

(Lainauksen yhteydessä puhutaan apurahojen hakemisesta, mutta sama on sovellettavissa muihinkin luoviin prosesseihin.
Tähän minä pystyn.
Mitä jos ne näkevät.)

Keittiö, hiljainen seinäkellon tikitys. Pään sisällä kaikuvat kritiikkinä toisten äänet, välillä vain omat. Klang, klang.

Työttömän kesä

Helle pakenee.
Koivuissa suhisee tuuli, asvalttipihalla kaikuvat lapsen askeleet keskiyöllä, lokkien äänet naksahtelevat tyhjään.
Kesä venyttää aikaa leveämmäksi, vaikka ei olisikaan loma. Loma ja loma -  onko työttömyydestä koskaan lomaa, tällaisesta muodottomasta olemisesta - pitäisi kai viettää kaikki aikansa potien huonoa omatuntoa siitä, että ei istu vuorokauden ympäri naputtelemassa työhakemuksia, tuntemassa nöyrää kiitollisuutta ja häpeää siitä, että veronmaksajien rahoilla tässä loisitaan. Repent, repent!

Onnellinen ei saisi olla; sitä varastaa salaa, pienistä syyllisistä hetkistä, kun maleksii kahvilassa kirjoittamassa joutavaa proosaa. Väärinhän se on, vallitsevan konsensuksen mukaan. Istun kahvilassa heidän kustannuksellaan. Minun maleksintani on pois heidän maleksinnastaan. Edut pois heikommilta. Heikkous on heikon asia. Työtä saa, jos osaa pyytää. Jos ei osaa, ei ansaitsekaan. Repent, repent!

Jos jaksaisi ja osaisi ja pystyisi.
Jos osaisi jotakin muuta kuin tätä, vaikka tätäkään ei kovin hyvin.
Jos kykenisi turruttamaan itsensä selviämään tavallisista töistä (eiväthän ne, vallitsevan konsensuksen ihmiset koskaan ymmärrä, miksi tämä voisi olla vaikeaa).
Jos turruttaisi itsensä olemaan välittämättä niistä kymmenistä hakemuksista, joihin ei saa vastausta.
Jos lakkaisi lukemasta uutisia, jotka eivät ole luvanneet hyvää vuosikausiin.
Jos menisi peiton alle, hiljaa, kuuntelisi ilmastoinnin huminaa. Odottaisi sellaista hetkeä, kun ei ole vaatimuksia. 

Glasgow, masennuksen kehto

En friche

Harvoin nykyään saa oikeutettua itselleen jotain niin luksuriöösiä kuin päivän verran vapaata joutelehtimista. Ajattelee näin: jos nyt vähän aikaa tässä maleksin - EI, TEE JOTAIN - tai jos leipoisin vaikka keksejä - EI, TEE JOTAIN - katsoisin jakson Goggleboxia - EI: TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, TEE JOTAIN, niin että vaikka lopulta kuitenkin päätyy maleksimaan ja leipomaan keksejä ja katsomaan jakson Goggleboxia, painaa niiden takana syyllisyys siitä, että eikö taaskaan mitään parempaa.

Sitten jos jostain tahdonvoiman kevään deadlinen oikusta saa saman päivän aikana luotua tyhjästä erilaisia kirjallisia artefakteja: lyhytelokuvan käsikirjoituksen, pitkän elokuvan outlinen, personal statementin, tuntee olevansa ihan eri ihminen.

(Vaikka houkuttaisi, ei nyt ole oikea hetki miettiä sitä, olisivatko ne voineet olla parempia - totta kai olisivat, kaikkihan aina voi, riittämättömyyden panta ei lakkaa kiristymästä niin kauan kuin jotain tulee luotua näkyväksi, eikä se koskaan tiivisty aivan siihen muotoon kuin oli alunperin aiottu  - sen aika on seuraavana päivänä, kun äkkiä tukehtuu häpeän ja epäilyksen alle: mitä helvettiä menin tekemään, nielaiskoon minut maa.)

Harvinaisesta aikaansaamisen tunteesta humaltuneena sitten joutelehtii kyllikseen: seuraa jonkin aikaa vihreäbarettisia trenssitakkeihin pukeutuneita herrasmiehiä, jotka kokoavat käyrätorviaan ja saksofonejaan kirjastotalon puistossa esiintyäkseen, ja haaveilee kepeästi puhallinorkesteriin uudelleen liittymisestä; instrumentin virittämisestä, tahtien laskemisesta, klarinettistemmojen sovittamisesta yhteen trumpettien kanssa, tuubaa vastaan.

Jatkaa matkaa; korjaa hieman ryhtiä, kun vastaan kävelee joku omiin kauneusmieltymyksiin osuva henkilö - typerää, mutta menköön, kun on kuitenkin kevät...

Menee kahvilaan: juo teetä niin hitaasti, että se ehtii jäähtyä, mutta ei silläkään lopulta ole juuri väliä; lukee Donna Tarttia verkkaisesti, joka lauseeseen perehtyen, selviää vain viitisenkymmentä sivua, mutta ei kai tänään lasketa. Selailee Hesarin, lähinnä kulttuurisivut, niistäkään ei jää mitään mieleen. Sekin on hyvä.

Näistä voi nauttia, tämän päivän ajan, hitaista siirtymistä. Tuntuvat ansaituilta. Seuraavana päivänä ne ovat taas kaikonneet. Oma keskeneräisyys palaa kummittelemaan. Kai siihen on totuttava.

 

Viileää, kuulasta

Tietynlaiset päivät toistuvat. Herää hämmentyneenä kalvavaan tunteeseen siitä, että jokin, ellei peräti kaikki, on vialla.

Itkee tunnin, itkee puolitoista: elämän paino on monta grammaa liian raskas.

Alkaa olla varma siitä, että tämä on kaikki, mitä jää,

ja se on niin kovin vähän.

Mikään ei viittaa siihen, että parempaa olisi tulossa.

On toki jotain hapuilevia unelmia, mutta alan epäillä, että

unelmat ovat arvokkaampia toteutumattomina:

niiden arvo alkaa karista heti niiden joutuessa kosketuksiin todellisuuden kanssa.

Mistään ei ole takeita: jos tartun tähänkin, nykyiseen, en välttämättä ole vuoden päästä yhtään sen pidemmällä. Koska olen itse liian heikko. Liian vähän. Koska näiden unelmien omistaminen ei tee minusta sitä ihmistä, joka minun täytyisi olla, että ne toteutuisivat.

Ehkä pitäisi olla toinen ihminen.

Ehkä pitäisi tarttua realistisempiin unelmiin.

Ehkä pitäisi unohtaa itsensä.

Ehkä pitäisi kastella nämä turvonneet kasvot kylmällä vedellä, että kehtaa mennä kauppaan.

Sitten hakee kaupasta purkin tonnikalaa, kirsikkatomaatteja, pastaa ja juustoa (aina nämä samat), koska jo nyt on perkele, jos joku yrittää estää tällaisena päivänä syömästä pastaa ja tonnikalaa ja juustoa.

Tällä kauppamatkalla tuoksuu lämpimiltä neulasilta ja asvaltin välistä puskee voikukkaa; luonto yrittää vaivihkaa kääntyä kesäksi.

Sitten silittää vähän omia olkapäitään, kun ei ole muita silittäjiä. Syö pastaa ja tonnikalaa ja juustoa. Se ei ole aivan niin lohduttavaa kuin sen täytyisi tässä tilanteessa kaiken korjatakseen olla, mutta ei liian kaukanakaan.

Kirjoittaa elämän painoa sanoiksi, koska on aina kirjoittanut, ja on ehkä aina kirjoittava.