Talviaika

Eletään sitä aikaa vuodesta, kun pienet tikkitakkeihin puetut terrierit hytisevät sivuviimassa kadunkulmissa, ja ovisyvennyksiin makuupusseineen käpertyvät kodittomat näyttävät entistä lohduttomammilta. Holyroodiin ei ehdi lähteä lenkille, ennen kuin aurinko jo laskee. Eikä kyllä usein huvittaisikaan, kun tuuli puhaltaa 50 mailia tunnissa ja räntäsade puhkoo reikiä poskiin.

Naapurin Sainsbury's soittaa ylevän kuuloisia joululauluja ja pakottaa henkilökunnan pukeutumaan räikeisiin akryylisiin jouluvillapaitoihin. St. Andrew's Squaren joulumarkkinoiden venetsialaiskarusellissa istuu vierekkäisten höyhentöyhtöisten hevosten selässä keski-ikäinen pariskunta ja nauraa koko karusellimatkan alusta loppuun, vilkuttaa joka kerta ohi pyörähtäessään tapahtumaa kännykällä taltioivalle tuttavalleen.  

Kämppikset ovat luhistumassa opiskelutaakkojensa alle, heidän silmänsä seisovat päässä sillä tavalla kuin kolmen esseedeadlinen kanssa kamppailevien ihmisten silmät seisovat. Itse tekee mieli vain vähän käpertyä syrjään, mietiskellä ja horrostaa; elää suklaalla ja juustolla ja joulumarkkinoiden kuumalla kirsikkaviinillä. Lepääminen tuntuu tähän vuodenaikaan hyvältä, aina silloin kun siitä ei tunne syyllisyyttä. 

Olisi monta projektia, joihin olen sidottu. Rahaa niistä ei saa, mutta opettelen ajattelemaan ettei se syö niiden validiteettia. Jos teen 11-tuntisen kirjoituspäivän, niin kuin viime aikoina olen monesti tehnyt, on se yhtä legitiimiä työtä kuin joku muukin. Universumin palkkapussista ilmestyy välillä kadulle Sainsburyn kuponkeja ja kahden punnan kolikoita. Koska en saa tällä hetkellä rahaa yhtään mistään (niitä kahden punnan kolikkoja lukuun ottamatta), en edes jaksa potea syyllisyyttä moisesta kirjoitteluhedonismista.

Jonkunlaisia kunnianosoituksia putoilee. Kiitettävin arvosanoin valmistuminen, lyhytelokuvahankkeeseen valinta. Kai siitäkin voi paukutella henkseleitään, että on taas käynyt yhden NaNoWriMon läpi ja laittanut 50 000 sanaa jonkinlaiseen järjestykseen. Paikalliset sanovat, että pitäisi enemmän toitottaa omaan torveaan, ei kuitata kaikkea vaatimattomana. Minä puhun toisena äidinkielenäni self-deprecationia. On kasvatettu siihen, ettei pitäisi ylpeillä; lankeemuksen edellä ja niin edespäin. 

Ylpeyttä varastaa pienistä salaisista hetkistä, keskenään, oman päänsä sisällä. Ja eiväthän nämä tärkeitä ole, sen tärkeämpiä kuin muutkaan. Liian monta ylimielistä elokuva-alan nuorta miestä on nähty, että tästä jaksaisi tehdä itselleen elämää suurempaa. Miten Ryokan asian ilmaisee...

En eläissäni ole viitsinyt tavoitella menestystä:
antaa kaiken mennä niin kuin se luonnostaan menee.
Säkissäni on muutama kappa riisiä,
lieteni vieressä sylys polttopuita.
Turha kysyä oivallanko totuuden vai hourailenko;
mitä minä tiedän maineesta ja hyödystä.
Yöllä sade lyö majani olkikattoon -
ojennan jalkani, loikoilen laiskana.

(suom. Kai Nieminen) 

Jotenkin tuntee itsensä nohevaksi kun jaksaa herätä kahdeksan aamujunaan sunnuntaina. Nurmikot ovat kuurassa, aamulinnut aloittavat laulunsa yksitellen: ensin lokit, sitten punarinta. Kaupunki heräilee jouluvaloineen, juna-asema on vaisu. Konduktööri kuuluttaa varomaan asemalaitureita, koska ne saattavat olla yön jäljiltä "a wee bit slippy". 

Aurinko nousee. Kiitävät ohi valkoisiksi huurtuneet kumpuilevat pellot, ylämaiden lumihuippuiset kukkulat horisontissa, kivitalojen savupiipuista aaltoilevat pilvet. 
Tässä, pimeimmän keskellä, hetkellisessä valossa.  

Arkistoista: omistaminen

(Tämän olen kirjoittanut aiemmin tänä vuonna, elokuussa. Haluan näköjään ennen vuoden loppua postata näitä vanhoja kirjoituksia pois alta. En halua heittää niitä hukkaan, vaikka niiden heijastelemat tunteet ovatkin ehkä jo muuttuneet. Muistuttakoon tämä siitä, että kaikki on liikkuvaista eikä mikään pysyvää.)

Paikkoihin pinttyy kaihoa. Joskus vaelsin Holyroodiin ja katsoin rinteitä sillä silmällä kuin rakastettua katsotaan: siten, että ollaan saavuttu kotiin, pitkään ulos hengittäen.

Nyt olen istunut siellä liian monesti auringon laskiessa, ihmisten viimeisiä iltoja. On vain melankolista, lepakoita, vanhan luostarin rauniot, joista niistäkin tulee mieleen vain kuolema ja ajan kuluminen. Holyrood on nyt yksinäisyyttä. Kiipeämme sinne Rochellen viimeisenä iltana, istumme kosteaan maahan muovipussien päälle, ja linnan yllä ammutaan jokailtaiset ilotulitukset.

(Tajuan kirjoittaneeni tämän edelliseen kirjaani, silloin kun en edes vielä tiennyt olevani muuttamassa koko kaupunkiin. Täytynee alkaa varomaan mitä kirjoittaa. )

Vaellan sinne pakkomielteisesti tämänkin jälkeen, yritän nähdä rinteet samalla tavalla kuin vuosi sitten. Löytää sen saman romantisoidun kodin tunteen.

Ei sitä löydy.
Maisema on muuttunut.

Ei maisema ole muuttunut.
Minä olen muuttunut.

Sitten luovutan.
Annan Arthur's Seatin ja ympärillä selfieitä räpsivien turistien näyttää uudelta.
Annan niiden heijastelemien tunteiden muuttua sellaisiksi kuin ne nyt ovat.

Mikään ei räjähdä, vaikka en yritä väkisin omistaa tätä maisemaa. Ei se minun ole, mutta ei siitä sakoteta. En minä tiedä kuulummeko me yhteen, mutta ehkä voin lakata ajattelemasta sitä koko ajan, vaatimasta basaltilta jotain abstrakteja rakkaudenosoituksia.

Kotona katson kuvaa rantaveteen huuhtoutuneesta syyrialaisen pakolaistytön kalpeasta ruumiista. Kameran salama piirtää kylkeen valojuovan. Ehkä viisivuotias. Näyttää nukkuvan.

Joku jakaa facebookissa new age-tyyppisen "saat mitä ajattelet, toteuta unelmasi" -linkin.

Tiedän, että näiden asioiden on tarkoitus mahtua saman maailman alle, mutta välillä niiden kontrasti iskee vyön alle.

 

Land of opportunity

Muistelen New Yorkia. 

Muistelen East 34th Streetin hotellia, jossa nukuin kaksi vuotta sitten ahtaassa huoneessa kolmen muun ihmisen kanssa taksien tööttäillessä torveaan ulkona, samalla kun alakerrassa laulettiin karaokea ja syötiin hotellin tarjoamia ilmaisia pizzasiivuja.

Aamulla eteiseen oli kannettu Dunkin' Donutsin pahvilaatikko, josta sai laskea itselleen kertakäyttömukiin kahvin. Kahvi oli vahvaa, amerikkalaisen makuista - sellaisella tavalla, jota en oikein osaa vieläkään yhdistää muuhun kuin amerikkalaisuuteen. Join kupillisen ja kävelin pitkin Lexington Avenueta etsien ruokakauppaa. Parsakaali maksoi seitsemän dollaria kilolta, ja aloin ymmärtää miksi dollarin hotdog saattaisi tässä kaupungissa olla ainoa vaihtoehto.

Muistelen Harlemin residenssiasuntoa, jonka sängyn pohjasäleet tippuivat lattialle joka kerta kun käänsin kylkeä yöllä. Sitä, että Harlemissa näytti juuri sellaiselle kuin Harlemissa kuvittelin näyttävän. Sitä, kun en jaksanut lähteä mihinkään ja kävelin Targetiin hakemaan mac&cheese -mikroaterian. Whole Foodsissa tuoksui koko ajan kaneli, ja aina houkutteli ostaa bagel.  

Muistelen kuluttavaa hektisyyttä, tolkuttoman leveitä avenueita, Union Squaren katumuusikoita ja kerjäläisiä, Brooklynin hasidijuutalaisia ja parrakkaita artesaaniolutta juoneita prototyyppi-hipstereitä. Muistelen Twelfth Nightia Broadwaylla, ja ihanalta, ihanalta Stephen Fry:lta saamaani nimikirjoitusta, missähän sekin käsiohjelma nyt lienee.  

Kaipaan sinne. 

En tiedä, mitä kaipaan. 

Toisia aikoja kai minä kaipaan. Ne ovat turvallisia pysähtyneessä menneisyyden kuplassaan. Kun tietää, että niistäkin selvisi.

Tulevaisuus

Missä sä näet itses kymmenen vuoden päästä?

Olen tottunut sepittämään vastaukseksi jonkin sujuvan valheen, sellaisen jonka haastattelija haluaa kuulla.

Totuus on se, että en minä ole koskaan kuvitellut itseäni kymmenen vuoden päähän. Olen aina ajatellut, että kuolen enintään viiden päästä. Tällä keholla ja näillä sairauksilla se ei olisi mikään ihme. Ja jos on varttunut tarpeeksi katastrofirikkaassa ympäristössä, alkaa katastrofeja odottaa jonkinlaisena luonnonlakina. 

Miten eläisit toisin, jos tietäisit kuolevasi viiden vuoden päästä? 
No en mitenkään toisin, koska olen tiennyt sen tähänkin asti.
Ongelma siitä muodostuu vasta kun niin ei käykään.  

Aina sanovat, että pitäisi elää jokainen päivä kuin viimeisensä.

Kukaan ei kerro, miten raskasta se on.
Kukaan ei kerro, miten raskasta on koko ajan miettiä miten tänään voisi parhaiten toteuttaa itseään, ettei tarvitsisi sitten katua. 
Kukaan ei kerro, miten raskasta on taas aloittaa alusta, kun on tuhlannut koko vuoden rahavaransa, koska ei tiedä onko ensi vuotta olemassa, ja sitten käykin ilmi että on.
Kukaan ei kerro, miten raskasta on aina aloittaa uusi projekti, koska se saattaa jäädä viimeiseksi ja sen pitäisi tästä syystä olla helvetin hyvä, määrittävä, lopullinen. 

So you're not afraid of death then; you're afraid of life, sanoi eräs mennyt rakastettu, se hentosorminen, ja oli oikeassa.  

Mutta mitä jos tietäisit eläväsi kahdeksankymppiseksi?

En minä jaksa elää kahdeksankymppiseksi. Väsyttää jo nyt.

En minä jaksa enää viittäkymmentä samanlaista vuotta, joista kaikki ovat potentiaalisesti viimeisiä.

Dinosauriin luu

Marraskuu.
Väsymyskuu.
Synkkien ajatusten kuu. 
Suklaakuu.
NaNoWriMo-kuu; 1667 sanaa päivässä ovat armollinen pakopaikka kaikilta onnettomilta mietteiltä. 

Vastapäisen talon punainen kissa on oppinut työntämään ikkunan auki ja katselee kadulle hajamielisesti, hermostuttavasti. Sainsburyn parkkipaikalla kirkuvat lokit, nokivarikset varastelevat KFC:n roskiksesta jätteitä. Viirivehkan lehdet käpertyvät viileän alta pakoon.

Olen oppinut, miten todellisuutta vääristellään työhakemuksissa. 

Ikä jätetään täällä ansioluettelosta pois, koska ikäsyrjintä on kielletty. Minäkin jätän. 
Tanssijan koulutuksen jätän kokonaan pois luettelosta, samoin kuin kaikki viisi vuotta vanhemmat työkokemukset - yhtäkkiä vaikutan nuoremmalta.

Haastattelussa yritän olla energinen, kuin olisin vielä kahdenkympin puolella, toivoa täynnä, tulevaisuus edessä. Todellisuudessa olen joka viikko väsynyt ja koen raahautuvani kohti hautaa, 
varsinkin marraskuussa,
väsymyskuussa,
synkkien ajatusten kuussa. 

Toinen rivi suklaata. 

Fifth of November - ulkona paukkuvat ilotulitteet, jossain Calton Hillillä varmaan palaa nuotio, ujeltavat poliisin pillit, ujeltaa raketti. Englannissa juhlitaan, että Guy Fawkes ei onnistunut räjäyttämään parlamenttia. 
Skotlannissa juhlitaan, että hän edes yritti.

Viikkokatsaus

Sunnuntaiaamuna vituttaa jo herätessä.

Työnnän paahtoleivät ääntä kohti ja päätän lähteä. Livahdan salaa North Berwickiin, pakoon elämää ja näitä pakottavia uraputkiajatuksia joihin yritän sovitella itseäni.

North Berwick on sellainen pieni merenrantakylä, jossa ihmiset tervehtivät kadulla vierasta kuin jossain 90-luvun "lämminhenkisessä" BBC-sarjassa. On niin vaitonaista, että kadulla kuulee omat askeleensa. Kävelen merenrantaan; hiekalle on kulkeutunut suuria kasoja rakkolevää. Vesirajassa kävelee perhe kumisaappaissa, onnellisena säntäilevä koira mukanaan. Hetken haluan sen, mitä heillä on. 

Sitten menen istumaan laiturinnokkaan, katselen merelle päin, samaan suuntaan kuin lokki viereisellä kalliolla. Ilma on suolaista. Bass Rock kohoaa vedestä, sen ympärillä kiertelevät valkosuulat. Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon...

Lakkaan hetkeksi ajattelemasta tätä hetkeä. Ajattelen tulevaisuutta mummona, jossain työmaakonttiin rakennetussa kodissa meren äärellä. Merilintujen bongailua ikkunasta. Valkoviiksistä länsiylämaanterrieriä, akvarelleja seinillä. 

Sitten lakkaan ajattelemasta kokonaan ja tuijotan aaltoja. 

Illalla menen Paloman läksiäisiin -- tämä on sellainen kaupunki, josta kaikki ovat jatkuvasti lähdössä, just passing through; Judit kertoi vähän aikaa sitten valmistumisensa jälkeisestä kuukaudesta, jolloin meni joka ilta jonkun läksiäisiin, ja kuukauden loputtua havahtui asunnostaan yksin, ilman ketään kenelle soittaa.

Paloma on masentunut työnhausta, kiertää samaa paniikinomaista kehää kuin minäkin - jotain olisi pakko saada, ei tiedä miten alas haluaisi vajota, koska Starbucksiin päätymisessä on se riski, että lakkaa kirjoittamasta kokonaan. Kirjoittajan töistä on kuitenkin turha haaveilla. Hän huokaa ja kaataa minulle hillopurkkiin giniä, koska kaikki lasit on jo viety. 

--

Maanantai - en onnistu menemään Dancebasen aamutunnille, koska sunnuntai-ilta venähtää tanssiessa Paloman kanssa keittiössä (tanssiminen kuin tanssiminen, I suppose). Vääntäydyn kirjastoon tekemään työhakemuksia. Pelaan niiden sijaan Candy Crushia, kunnes Jenni kutsuu luokseen. Kävelemme merenrantaa Newhavenin puolelle. Horisontin ylle laskee aurinko, ja ainoa lohtu näissä päivissä on tavata toisia yhtä epätoivoisissa tunnelmissa vaeltavia vastavalmistuneita, vertailla kuinka monesta paikasta on tullut kieltävä vastaus, kuinka montaa ei jaksa edes hakea koska niitä ei kuitenkaan saa, töniä toisiaan eteenpäin. Jennin väliaikaisasunnossa majaileva mopsin ja jackrussell-terrierin alapurentainen rakkauden hedelmä Steve seuraa minua innokkaana ympäri asuntoa ja tiputtelee tennispalloa parketille siinä toivossa, että heittäisin sen eteenpäin. 

--

Torstaiaamu, bussi Glasgow'hun. Peltojen yllä kelluu usvaa, pikkukylien keskeltä paistaa tummuneita kivikirkkoja. Rinteillä nököttävät mustakuonoiset lampaat näyttävät tekaistuilta. Joku Skotlannin turisminedistämiskeskuksesta varmaan käy asettelemassa ne sinne joka aamu.

Käyn kuuntelemassa käsikirjoitusseminaarin puhujia, ehkä ainoana ulkomaalaistaustaisena natiivien joukossa. Alan ymmärtää, mitä Paloma tarkoitti puhuessaan skotlantilaisten sisäänpäinlämpiävyydestä - aina kun mainitsee ääneen, että aikoo jäädä, sanovat paikalliset (eivät koskaan tänne muuttaneet; he ovat käyneet läpi saman) että oh that's nice, jokseenkin subtekstillä fuck off, mitä sinä tänne tulet pelleilemään, mene takaisin sinne mistä tulitkin. 

Se on kuulkaa kivaa tämä maahanmuuttajana oleminen! Haluan jäädä ihan kiusaa tehdäkseni. 

--

Perjantai. Olen tanssinut hetken Skinnyn 10-vuotisbileissä ennen väsähtämistäni. Kun käännyn keskiyön maissa alas Royal Milea, ohi kävelee väsyneen näköinen matkalaukkua vetävä nuorimies ja hakee katsekontaktia. Hän esittelee itsensä Matthewksi ja kertoo tarinan siitä, miten seurasi kaupunkiin jotain tyttöä mutta romanssi ei tietenkään onnistunut, ja nyt Matthew on koditon ja etsii rahaa palatakseen viikon päästä Lanakshireen. Kaikki tämä saattaa hyvin olla sepitettä, mutta annan hänelle silti punnan; kaikkihan me vaellamme kodittomina tässä maailmassa, liuta tekosyitä mukanamme.

Hän kättelee minua ja sanoo "you're cute, you know. I would ask you out if I... you know, had a house and a job."

I know what you mean, Matthew.

--

Lauantai-iltapäivä; rintakehässä polttelee univaje, eilen nautittu mojito, sen torjumiseksi äsken syöty kikhernecurry, loputon stressi. Kampaajani sanoo että "you need to have a more positive outlook on life!", mihin minä äsähdän vastaukseksi jotain sen suuntaista, että turha tässä on käydä väkisin kieltämään tämän elämänvaiheen hankaluutta. "But what would your ideal job situation be?" hän inttää, enkä osaa vastata. 

Haluaisin vain olla rauhassa. Haluaisin olla seitsemänkymmentä, ja asua siinä työmaakonttiin rakennetussa kodissa merenrannalla. Lähteä koiran kanssa kävelylle vesirajaan. Heittää sen noudettavaksi meren sileäksi hiomaa ajopuuta. Kumartua hypistelemään rantaan ajautunutta rakkolevää. Poimia simpukankuoren. Asettaa sen illalla ikkunalaudalle. 

Katsoa ulos merelle, majakan vilkuttamaa valoa pimeän keskellä. 

Olla ajattelematta.

Vierailu

Näitä en ole muistanut:

Suomessa pidetään koirat hihnassa.

Suomessa ajelee paljon poliisiautoja.

Suomessa ei saa kympin seteleitä automaatista.

Suomessa on avomaankurkkuja ja harmaatakkisia variksia ja tavaratalossa aina jotkut superpäivät, joihin on palkattu sellainen maaninen nainen papattamaan mikrofoniin hyarulonivoiteista.

Suomessa vedetään lippu pihalle puolitankoon, kun taloyhtiöstä on joku kuollut.

Suomessa kahvilan työntekijät puhuvat kovaan ääneen koiriensa kasvaimista ja kamalista työkeikoistaan.

Suomessa tulee televisiosta miljonäärisitä ja miljonääritätä ja Jutta ja Maija ja Sirpa ja puolen/kolmen/kahdeksan vuoden super/sinkku/seksidieetit.

On syysyö. Eteisen matolle on käpertynyt kuolleita yöperhosia, Sami vatkaa kermavaahtoa, ikkunasta ei näy kaupungin valoja. Näkyy mustaa. Voi kuvitella ikkunan takana olevan metsän. Voi kuvitella puut, joiden päiväsaikaan näkee nuokkuvan pihlajanmarjoja.

Näitä olen kaivannut:
haavanlehtien lekutus tuulessa.
neulasten tuoksu.
liput pihalla puolitangossa.

Mutta nyt asun mieluummin siellä, mistä näkyy vastaranta lahden yli pohjoiseen.
Missä matkalla kaupunkiin lasken, kuinka monta ihmistä tulivuoren päällä tällä kertaa seisoo.

Eivät ne minulle kuulu.
Mutta ei se ole minulta pois.

Olen siellä muukalainen.
Mutta ei se ole minulta pois.

Pimenevät yöt, lohduttomat, vaitonaiset, yksinäiset. Tulevaisuus kortilla, takki auki, ajatukset pelkkiä kysymyksiä.

Mitä, missä, miten.
Kenen kanssa.
Mitä sitten.
Miksi.
Miksi ei.

Päätösuupumus

Päivittäistä kaiherrusta tässä kokee, syyllisyyttä joka kerta kun kulkee espresso kourassa kadulla kerjäävän kodittoman ohi. Kaikki on niin monimutkaista. Iskee decision fatigue. 

Mitä enemmän päätöksiä joutuu tekemään, sitä huonompia niistä tulee. Kaikkia lankoja ei saa enää pidettyä käsissään. Kun vietin pari vuotta kodittomana, rahkeita ei riittänyt enää kierrättämiseen. Riittävästi energiaa meni sen miettimiseen, missä olen ensi viikolla - ei siinä vaiheessa jaksa enää etsiä lasinkeräysastiaa.  

(Puhun asiasta Tomin kanssa, jota on sapettanut nähdä kadulla kerjäävä nainen Marks&Spencerissä ostamassa kanaa, vaikka vähän matkaa tietä ylöspäin olisi Tesco. From a point of privilege on helppo tuomita köyhää ihmistä. Ehkä hän ei ehdi Tescoon, lapset ruokittavana. Ehkä hän ei vain jaksa miettiä. Se voi olla ainoa asia, jolla voi lohduttaa itseään: perkele, kai tässä on edes yksi hyvä kana ansaittu, elämä on liian raskasta muutenkin. 

Kun elää kädestä suuhun ei jaksa ajatella. Olen minäkin ostanut viimeisillä rahoillani karkkia, koska siinä vaiheessa on ihan sama. Menen minäkin välillä Waitroseen larppaamaan rikkaampaa kuin olen. Jos sieltä ostaa jonkun luksus-hummuksen kerran kuukaudessa, voi elätellä illuusiota siitä, että tämä voisi kuulua minullekin. Minä voisin olla yksi näistä J.K. Rowlingin vuosituloilla elävistä Burberry-porvareista. ) 

Tuokaan nuoren Brian Coxin näköinen Starbucksin tarjoilija tuskin voi mitään sille, että tekee tätä työtä. Tuskin se hänen unelmansa on, mutta mahdollistaa asioita (tuon hienon emo-kampauksen ylläpitämisen, muun muassa). Jos minä pistän paikan boikottiin, on se pois hänen selkänahastaan. No, tuskinpa; kyllä näille asiakkaita riittää, vaikka kuinka vetäisivät sademetsää sileäksi. Ikään kuin sekään olisi nuoren Brian Coxin vika.

Enkä minäkään voi mitään sille, että joudun maleksimaan näissä kahviloissa enkä voi istua kirjoittamassa kotonani, missä sydän hajoaa rytmihäiriöihin ja keuhkot kremppaavat. Tarvehierarkia: ensin pitää olla terve, että jaksaa tehdä päätöksiä muu kuin terveys edellä. Pitää olla koti, että voi tehdä päätöksiä muu kuin kodittomuus edellä.

(Heti kun sain nämä molemmat syksyllä parin vuoden tauon jälkeen, juoksin heti Waitroseen larppaamaan rikasta kuin viimeistä päivää.)

Tietää elävänsä jonkinlaisessa pakkopaidassa, yhteiskunnan vankina. Mutta kun on riittävän... comfortable, että jaksaisi tehdä millekään mitään. Ahir Shah mainitsi tästä (viisaassa ja raivopäisessä) stand up-setissään jotenkin näin: "I know I can never afford to buy a home, but it's OK because there's coconut water sometimes."  

Tiedostamisestakin väsyy. Väsyy näkemään läpitunkevan eriarvoisuuden ja rasismin ja seksismin ja väittämään jatkuvasti sitä vastaan. Haluaa mennä kahvilan vessaan nukkumaan, piiloon maailmaa. 

Vai johtuuko se vaan siitä espressosta, jonka join. 

Olihan se ihan hyvää. 

Single estate, tai jotain. 

Ei se nyt kuitenkaan ihan sitä tunnetta tuonut, että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy.

(Hyvä Timesin artikkeli decision fatiguesta täällä.) 

Fiktiivinen henkilö

Koska klassiselta veistokselta näyttävä kämppikseni opiskelee puuinsinööriksi ja näyttää klassiselta veistokselta, olen alkanut kutsua häntä Jeesukseksi.

Mm. seuraavat asiat ovat saaneet minut epäilemään, että kämppikseni on fiktiivinen henkilö:

• Jeesus nousee sunnuntaiaamuna kahdeksalta tehdäkseen guacamolea ja UPPOMUNIA
•  Jeesus myös tietää mikä on tähtianis
•  Jeesus omistaa tähtianista ja laittaa sitä ruokiin
• Jeesus myös leipoo leipää vähintään kahdesti viikossa
•  Jeesus kirjoitti 290-sivuisen opinnäytetyön seinistä
•  Sen jälkeisenä aamuna kun oli palauttanut opinnäytetyönsä, nousi Jeesus kahdeksalta aamulla täyttämään veroilmoitusta ja pakkaamaan tavaroitaan
•  Jeesus jakoi kerran kesätyönään postia bordelliin neljältä aamulla
•  Jeesus pelaa Grand Theft Autoa, mutta on adoptoinut siinä koiran
•  Jeesus lisäsi entisen työkaverinsa kahviin mustaherukkamehua progressiivisesti kasvavan määrän nähdäkseen, missä vaiheessa tämä huomaisi
•  Jeesuksen ystävä huolestui kaljuuntumisestaan, mikä inspiroi Jeesusta tekemään tälle kaljukalenterin, jossa tämä fotoshoppasi kuuluisten rakennusten kupoleihin kaljuja päitä
•  Jeesuksen nimen googlaamalla löytyy vain edesmennyt brittiläinen surrealistirunoilija, joka lived off doughnuts and Woodbines, ogled at women and spoke in cryptograms, spoonerisms and jingles, delivering sentences backwards and falling about in drunken exhilaration
•  Jeesuksen parranajosettiin kuuluu perinteinen harjasharja, partasaippua ja vanhanaikainen partakone,

ja kaikista näistä seikoista päättelen, että olen vahingossa päätynyt asumaan kuolemattoman brittiläisen surrealistirunoilijan kanssa.

((Also, en kuvitellut että seksuaalinen suuntautumiseni olisi joku lukemassa ääneen matemaattisia yhtälöitä.))

tytön toiveet tuulessa tanssii

Fringe is upon us. Royal Milella työnnetään käteen flyer flyerin perään. Tule katsomaan ilmaista improvisaatiota! Kännistä Shakespearea! Miestä, joka rummuttaa vatsaansa lusikalla! 

Näkyy eläimiksi pukeutuneita teatteriopiskelijoita, jotka naukuvat ja sihisevät vaivaantuneesti ohikulkijoille. Läjä eläviä patsaita. Huono katumuusikko. Epävireinen a cappella-ryhmä. Joku, joka kiemurtelee jätesäkin sisällä. Adam Hills kävelee vastaan ihan kuin ei julkkis olisikaan. Minä jätän maailman suurimman taidefestivaalin taakseni ja vaellan yliopiston kirjastoon välttelemään käsikirjoitusta, jonka deadlineen on alle viikko.

Kaikki menevät lopputöidensä edessä sekaisin.
Yksi kaveri hurahtaa Tinderiin. Ro-Ro vetää Ritalinia Irn Brun kanssa ja juo aamukahvinsa suihkussa, ja kun mikään muu ei auta, pitää yksinään kotona dance partyn.  

Minä salakuljetan koulun kirjastoon gin&tonicia muovimukissa. En ehdi pestä hiuksia. Abbeymoundin alikulkutunnelissa tiedän jo, että alan itkeä heti kotiin päästyäni. Mietin voisiko tämän koulutuksen jälkeen viimein kävellä ratikan alle.

Kuuntelen klassiselta veistokselta näyttävää kämppistäni, joka kikattaa keskiyöllä, joka yö, like fucking clockwork, seinän toisella puolella. Ehkä sekin on mennyt lopputyönsä edessä sekaisin.

(Ehkä voisin ryömiä sen viereen kuuntelemaan kun se kikattaa. Se ääni on ainoa asia, joka tuo minulle lohtua näinä epätoivoisina öinä.)

Tiedän jo, että tämä kesä tulee aina maistumaan Starbucksin kahveilta ja Sainsburyn kuivilta take away-salaateilta. Epäonnistuneilta kirjoittamispäiviltä (Tom houkuttelee Summerhalliin kahville ja "kirjoittamaan" - heti kun olemme saaneet kahvit eteemme, hän toteaa "you know, I don't really feel like writing"). Satunnaisilta onnistuneilta kirjoittamispäiviltä. "Oonkohan mä edes kirjoittaja" - pohdiskelu ei leimaudu tähän kesään mitenkään erityisesti, se on jo vanhaa kauraa.

Kun valmistuu jo kolmannesta koulutuksesta, luulisi tietysti muistavansa että se on aina yhtä kamalaa, ja tulevaisuus on edelleen musta aukko, jonka edessä on vaikeaa pysyä toiveikkaana. 

Mitään ei ihminen opi. 

ensitreffit turhuuden alttarilla

Valuu vesi bussipysäkin seinää pitkin.

Ohi suhahtelevat autot pimenevään iltaan. Nainen laittaa ripsiväriä liikkuvan bussin kyydissä.
 
Venäläinen pikkutyttö remmikengissään hengittää pysäkin pleksilasia vasten ja piirtää siihen sormellaan jonkun symbolin. Hihkaisee äitiä katsomaan; äiti (kihara mahongiksi värjätty tukka) ei kuuntele koska on uppoutunut väittelyyn miehensä (siilitukka, kuulantyöntäjän niska) kanssa. Ostoskassissa on Toffee Crisp-muroja ja paljon olutta.
 
Olen tullut taas yksiltä treffeiltä. Ihan mukavaa. Itseään onnittelee siitä, että voi jaaritella muutaman tunnin itsestään monologia joka vaikuttaa etäisesti normaalilta. 
Että eivät näe heti sen läpi, että olen outo. 
Eivät näe, että olen se ihminen, joka kuuntelee Rhapsody in Bluen alun klarinettiglissandoa puoli tuntia repeatilla, ja joka harjoittelee makuuhuoneen peilin edessä sooloja, joissa sanotaan, että  
There are two ways to measure time. 
The first one is the way ancient Sumerians did it, which was by dipping wooden sticks into various fluids and seeing how long it took for them to dry. 
The second one is the way we use, which is by comparing the amount of pain we feel now to the amount of pain we felt when it happened-

Sitten kun kävelee taas kotiin omaa kadunpuoltaan, hengittää ulos helpottuneena. Saa taas tarkkailla. Saa olla ainoa ihminen, joka huomaa venäläisen pikkutytön bussipysäkillä.

Inspiroivatko treffit kirjoittamista,
vai inspiroiko kirjoittamista vain niiden jälkeinen omien ajatusten tila, jossa kaikuu hälytyskellona 
älä nyt vaan hukkaa itteäs mihinkään suhteeseen,
koska niin voi käydä kovin helposti.

Antaa itsensä joutua toisen ihmisen nielaisemaksi. Kadottaa minuutensa pään sisältä, kun sinne muuttaa asumaan joku muu.
 
Sitten muistan klassiselta veistokselta näyttävän kämppikseni, ja tajuan, että
some people you'd lose yourself for.
 
Mistähän tietäisi, onko tässä tarkoitus tarkastella maailmaa vain omien filttereidensä läpi.

Miksi kaipaa sitä, että omalle olemassaololleen saisi jonkinlaisen vahvistuksen sen kautta, että joku katsoo silmiin ikään kuin näkisi niiden takana paljon enemmän kuin minä.
 
Tarvitseeko olla katseen kohteena, kun kuitenkin feministinä kamppailee sitä vastaan 23/7 (yhden tunnin voi katsoa läpi sormien).

Näitäkin mietin. Maanantainen iltapäivä ja kauan odotettu aurinko. Ikuisesti kolisevat sanat tyhjyyteen.

lauantai-illan huumaa

Ryömin kahden maissa iltapäivällä (hyvä on, puoli kolmelta) lähimpään Starbucksiin siinä toivossa, että löytyisi sanoja. Että saisi jotain muutakin kuin roikuttua epämääräisillä verkkosivustoilla, kuunneltua putkiston ääniä, pestyä pyykit. Tall soy latte, please; ikkunapöytään, ohikulkijoiden seurailua, käsikirjoituksen moniin suuntiin venyvä tiedosto auki taustalle. 

Näitä päiviä, kun paniikissa tuijottelee työpaikasta toiseen seilaavien ystäviensä elämiä, ja tajuaa, ettei koskaan välttämättä saa töitä yhtään mistään. 

Nuo ihmiset tuolla ulkona, nahkalaukkuineen ja terrieriensä kanssa. Minä täällä, maksamassa kaiken Suomen pankkikortilla, koska paikalliselta tililtä on rahat loppu. Kirjoittelemassa työhakemuksia kaikenmaailman flaijerinjakajan duuneihin, joista ei koskaan kuulu takaisin.

Ryhdyn niihin ajatusleikkeihin, joihin elämäntapaoppaissa aina kehotetaan:
mitä tekisit, jos rahasta ei tarvitsisi enää huolehtia? Jos kuolisit vuoden päästä?

Niin, mitähän sitä sitten. 

Kirjoittaisin kirjan. Muokkaisin sen yhden näytelmän toiseen versioon. Kävisin jossain esiintymässä. Pitäisin valokuvanäyttelyn.

Nämä haaveet tuntuvat niin ohuilta ja naiiveilta, tässä iässä jo siltä että ne pitäisi laskea käsistään tielle.

Ja niitä on edelleenkin vaikea toteuttaa ilman rahaa, minkä elämäntapaoppaiden ajatusleikit helposti sivuuttavat. 

Laitetaan ne silti talteen.

Mitään järkevää ei jaksa tehdä. Työhakemuksia. Ansioluetteloita. Sähköposteja, jotka piti lähettää jo viikkoja sitten.

Tekee mieli vain tilata gin&tonic. Toinen. Kolmas. Mennä karaokeen ja laulaa Erasuren Just a Little Respect.

Liian suuria yrittää taas kirjoittaa, liian paljon sisällyttää yhteen käsikirjoitukseen. 

Jos tekstissä ei mainita Jeesusta tai Saatanaa, ei se ole kirjoittamisen arvoinen. 

Sikäli: käsikirjoituksessani mainitaan tällä hetkellä sekä Jeesus, Saatana että Pontius Pilatus. 

Count yer blessings

Paljon on näitä pakotetun tekemisen päiviä. Istuskelen koulun kirjastossa lykkäämässä kirjoittamista milloin milläkin tekosyyllä: jos lukisin tämän yhden käsikirjoituksen, noin niin kuin inspiraatioksi, hakisin kupin kahvia, noin niin kuin inspiraatioksi, lukisin Guardianin viikonloppuliitteen, noin niin kuin inspiraatioksi. Viidennen kerroksen ikkunoista näkee miten kaatosade alkaa ja vasaroi Meadowsia armottomasti.

Suunnittelen lomaa Suomeen. Palaaminen on alkanut arveluttaa - ei siitä totutusta syystä, paikalleen juuttumisen pelosta, vaan lähinnä tulehtuneen ilmapiirin takia. Tekisi mieli ottaa jotain hartioista ja ravistella, että haloo, mitä helvettiä siellä oikein tapahtuu. Mitä on tämä väkivallan lietsonta, idiotismi, muuttuvan yhteiskunnan edessä takajaloilleen nouseminen. 

Enää ei pelkästään vituta, vaan alkaa jo pelottaa. 

Siunaukset on laskettava sieltä, mistä saa:

* Kirjastokissa odottaa illalla yliopiston kirjaston kynnysmatolla ja antaa silittää itseään. Miten paljon olen tätä tarvinnut...!

* Istun Canongaten Starbucksin ikkunapöydässä, kun ohi kulkee suloinen mies - hänen katseensa osuu minuun ja hän hymyilee - jatkaessaan matkaa hän kääntyy vielä kahdesti katsomaan taakseen ja hymyilee. 

Vuoden todennäköisesti ainoa action, mutta otetaan sieltä mistä saadaan, perkele.

* Grassmarketilla pyöräriksan kyydissä istuva mies yrittää epätoivoisesti lyödä high-fiveja ohikulkijoiden kanssa, mutta nämä eivät huomaa häntä. Minä huomaan. Läimäisen voitonriemuisesti käden hänen kättään vasten, mistä hän ilahtuu niin paljon että ryhtyy laulamaan There She Goesia.

* Vanhan kaupungin kapeat kujat ovat autioituneet yöksi; niissä palaa kellertäviä valoja, seinistä nousee höyryä.

* Olen kirjoittanut käsikirjoitukseen tuubaa soittavan liftaavan nunnan. NO REGRETS

* Ystävän kuusivuotias lapsi on kehittänyt kyltin, jota voi "näyttää ihmisille kun ne tekevät hyvää".

Paperissa lukee

GOOD

PEOPLE

GOOD

Opiskelija

Tiistai: herään kasvoille paistavaan aurinkoon, klassiselta veistokselta näyttävän kämppikseni aamusuihkuun ja siihen, etten saa henkeä.
 
Tästä on tullut elämää, hapenpuutteesta. Yritän pumpata keuhkoihin volyymia astmainhalaattorilla, turhaan. Keitän kupin teetä, vaihdan pari sanaa ruohonleikkureista ja Poliisiopisto-elokuvista klassiselta veistokselta (re: Le génie du mal) näyttävän kämppikseni kanssa. Yritän rekisteröityä kahdelle lääkäriasemalle, turhaan. Maksan bussin lompakon pohjalta löytyneillä hiluilla ja tulen yliopistolle piehtaroimaan kirjoittamisen kanssa. Teen Buzzfeed-testejä, joista tulee vetelä olo.

Maanantai: epäonnistuneen kirjoittamispäivän rauniot. Syön Rochellen kanssa chana masalaa ja aloo gobia pienessä loisteputkivalaistussa haalistuneessa intialaispaikassa, jonka ikkunassa on räikeitä värivalokuvia annoksista. Omistaja on vähäpuheinen pulska keski-ikäinen intialaismies, joka katsoo televisiosta Andy Murrayta Wimbledonissa samalla kun hänen veljensä (?) viskelee vihanneksia pannulle; 
kasviscurryt maksavat alle neljä puntaa, mikä saa epäilemään että niissä olisi jotain vikaa, 
mutta au contraire, 
hinta-laatusuhde lienee kaupungin parhaimpia.
Tämä on niitä currypaikkoja, joista ei kerrota kaikille, ettei se vaan pilaantuisi, ettei ujo intialaismies vaihtaisi pikeepaitaansa, lakkaisi katsomasta surumielisesti televisiota asiakkaita odottaessaan.

Puhumme Rochellen kanssa graduista ja lopputöistä, koska aihe polttelee molempien mieliä - miten järjetöntä on se, että maksamme itsemme kipeiksi tällaisesta tuskallisesta kokopäivätyöstä, johon ei ole tarpeeksi aikaa, josta ei saa palkkaa ja joka valtaa yöunet niin, että päivisin joutuu lääkitsemään itseään kofeiinilla ja currylla ja alkoholilla, minkä ansiosta on tutkinnon jälkeen ihan peeaa. 

Undergrad-opiskelijoille tarjoillaan kevään aikana ties mitä ilmaisia koiransilitysterapioita opiskelupaineisiin. Maisteritutkintoa sinnittelevät jätetään kesällä oman onnensa nojaan, ainoana lohtunaan halpa curry ja kirjaston vending machine, josta saattaa saada illalla suklaapatukan, jos on muistanut varata käteistä. 

Muistelen Guardianin artikkelia siitä, miten Ritalinin käyttö on yleistynyt Brittien yliopistoissa; opiskelun paineet koetaan niin koviksi, että ihmiset diilaavat jenkkiläisiltä opiskelutovereiltaan keskittymispillereitä, joiden avulla jaksavat tahkota esseen kasaan muutamassa tunnissa.

Ymmärrän houkutuksen. 

(Muistelen myös klassiselta patsaalta näyttävän kämppikseni kertomusta entisestä kämppiksestään, jonka piti saada essee kasaan yhdessä yössä ja tämä turvautui kokaiiniin, mikä näkyi lopputuloksessa mahtailevan itsevarmoina, mutta täysin perusteettomina argumentteina.) 

Yliopistolle on raahattu jostain päin eurooppaa ehkä kaksisataa esiteini-ikäistä leirikoululaista, jotka taistelevat kanssani kahvilassa kofeiinista, ikään kuin eivät näkisi, että minä tarvitsen sitä enemmän, kaksikymmentä vuotta heitä vanhempana ja liian monta deadlinea niskassa. 

Tätä kai aikuisuus paikka paikoin on. 
Tuntee itsensä samaan aikaan niin vanhaksi,
ja täysin kykenemättömäksi olemaan aikuinen.

summertime - the living is uneasy

Tähän mennessä tapahtunut --

On kesä - Skotlannin kesä, Brittein kesä: kun aamulla vilkaisee ikkunasta ei voi tietää onko auringonpaiste vain hämäystä ja ulkona pakkasta; sää vaihtuu viiden minuutin välein sateesta auringonpaisteen kautta rakeisiin,

ja nyt, kun kerrankin on 28 astetta, tuntuu epätodelliselta eikä ulos melkein uskalla laittaa shortseja, eikä pelkästään sen takia että jalkojen iho näyttää pakastebroilerilta,
mutta onneksi neljään mennessä on jo alkanut tuulla niin paljon että pitää hakea kirpputorilta hätäapufarkut joihin vaihdan Starbucksin vessassa,

kummallakaan kielellä ei enää osaa kirjoittaa,
jatkuvasti tekee mieli kahvia,
uusi kämppis on niin kaunis että sen ympäri tekee mieli kietoa käsivarret joka kerta kun on sen lähellä keittiössä,
joskus saattaa jopa hakeutua keittiöön ihan vaan sen takia että se on siellä,
ja se alkaa hyräillä hellyttävästi täyttääkseen hiljaisuuden joka kerta kun keskustelussa on tauko,
eikä tällaisia asioita pitäisi tietenkään huomata.

Välillä pitää lähteä kaupungista nähdäkseen uusia paikkoja ja vanhoja paikkoja ja maatakseen ystävän puutarhassa,
ja sitten aloitan sen taas - jos mää asuisin täällä, niin tänne mää tulisin kahville... ikään kuin asiat paranisivat paikkaa vaihtamalla,
ja kahvilan viereisessä pöydässäkin tytöt keskustelevat huokaillen - -  I miss London, because Bristol just feels like a smaller version of it,
mikään ei koskaan ole tarpeeksi suurta, ei niin suurta kuin mielikuvissa. 

Ja kun palaa, palaa arkeen;
näen ympärilläni vain kärsimystä, sairaiden ihmisten kärsimystä, eksyneiden ihmisten kärsimystä, köyhien ja väsyneiden ihmisten kärsimystä,
vaikka Gardensissa kukkivatkin Café Ursulan korvapuustien kokoiset ruusut ja vaikka kahvi on hyvää ja vaikka näen Natascha McElhonen livenä elokuvajuhlilla ja se on NIIN KAUNIS ja vaikka sijoitumme pubivisassa kuudenneksi,

ja haluan vastustaa ajatusta tähän paikkaan kyllästymisestä, koska mihin tässä voisi kyllästyä? Jos Edinburghiin voi kyllästyä eikö voi kyllästyä aivan kaikkeen,
itseensä,
sairastamiseen,
kirjoittamiseen
(niin).

Mutta ehkei kuitenkaan koskaan niihin ruusuihin,
kahviin,
pubivisoihin,
siihen, että on joku jonka hartioiden ympärille voi kuvitella kietovansa käsivartensa.

Perjantai-ilta

Tulen välipäiviksi takaisin samaan hostelliin, jossa olin syyskuussa, ensimmäistä asuntoa etsiessäni. 
Juuri mikään ei ole muuttunut: hipster-sisustus on ennallaan metallisine feikkikauriinpäineen, rustiikkisine tiiliseinineen ja industrial-henkisine kerrossänkyineen. Henkilökunta muistaa vielä nimeltä, ja Veronika sanoo että tarjoaisi sipsejään, mutta "et sinä voi näitä syödä kun niissä on gluteenia". 

Yhdeksän kuukauden jälkeen. 
Minä en muista edes mitä tein viime viikolla.

Ukrainalainen työntekijä - sama, joka viime syksynä kutsui minua termeillä small and beautiful - on hakemassa opiskelemaan Cambridgeen ja Oxfordiin - ilahdun hänen optimistisesta olemuksestaan, jolla hän jaksaa joka päivä kutsua huonesiivousta cleaning partyksi, ja käydä määrätietoisesti töissä samalla kun haaveilee tulevaisuudesta hyvässä yliopistossa.   

Leith Walkin Tescon portailla kerjää sama hupparipäinen poika, joka kerjäsi siinä jo kaksi vuotta sitten.
Lieneekö hänen elämänsä muuttunut.

Minä sen sijaan - kahdessa vuodessa olen saanut tämän kaupungin, johon kaikki hostellissa vierailevat haluavat huokaillen muuttaa; opiskelupaikan, josta jaksan vieläkin innostua; nämä ihmiset, joihin voin törmätä kadulla ja puhua joutavuuksia.

Tunnen itseni etuoikeutetuksi. 
Tuntuu myös, että sillä asemalla pitäisi tehdä jotain, eikä ryssiä koko hommaa.

Fred kauhistelee, että nukun taas 12 hengen dormitoriossa. 
Minä pidän hostellien anonyymiudesta. 
Eivät ne koteja ole, ja sehän siinä viehättääkin. Voi olla muutaman päivän kiinnittymättä yhtään mihinkään. Olla vähän kiinni turisti-identiteetissä, vähän kiinni asukas-identiteetissä, vähän kiinni jossain muussa. Larpata elämää. 

Lentokentissä ja ketjukahviloissa on samaa lohduttavaa vapautta. Epätiloja, vailla minkäänlaista identiteettiä, eivät vaadi omalta identiteetiltänikään mitään toimenpiteitä.

Aamulento Lontooseen lähtee seitsemältä. En ole poistunut kaupungista vähään aikaan -
enkä muista milloin olisi viimeksi asunut kaupungissa, johon palaamista odottaisi jo lähtiessään.